EMÄNTÄ. Sanoipa Kallen-Leena minua onnelliseksi, että olen sokea...
TAAVI. Äiti, äiti!
EMÄNTÄ. Iso-isäsi ylle puki viina samallaiset vaatteet kuin ne, joita
nyt kannat, kytki hänet myös kahleisiin, viina oli vähällä tehdä
isällesi samat tepposet ja viina hänet vei ennenaikaiseen hautaan. Etkö
tunne heikkouttas viinan voimaa vastustamaan? Miesten, joilla on
sellainen luonto kuin isälläsi ja sinulla, pitäisi kokonaan välttää
kiusausta, olla viinan tilkkaakaan nauttimatta. -- Olenhan sinua
varoittamalla varoittanut, rukoilemalla rukoillut, ett'et milloinkaan
maistaisi viinaa.
TAAVI. Olet, äiti. Mutta mieleni käy toisinaan niin levottomaksi, niin
kummallisen hurjaksi, ett'en ollenkaan voi sitä hillitä enkä jaksa
tahtoani hallita. Joudun aivan kuin haltioihin...
EMÄNTÄ. Älä yritä puolustaa itseäs tekosyillä! -- Sinä olet pettänyt
minulle antamasi lupauksen; olet luopunut sanastasi. Mies ei koskaan saa
syödä sanaansa ... se on kehnoa, on häpeällistä!
TAAVI. Niinpä on äiti ... sen tiedän ja tunnen... Oi -- minä kurja
menehdyn tämän monenkertaisen häpeän alle!...
EMÄNTÄ. Sitä et saa! Se olisi raukkamaista! Jo on aika tullaksesi
tosimieheksi.
TAAVI. Tosimieheksi! Mitenkä? Minä näännyn epätoivoon!...
EMÄNTÄ. Epätoivon valtaankaan et saa antautua -- muista se. Vielä voi
elämäsi tulla valoisaksi ... henkeni silmillä näen, että se siksi on
tuleva... Kysymättänikin arvaan, ett'et aikonut Pertille kuolon iskua?
--