sentään noin huonoksi on mennyt ... murehtii niin... Eihän hänessä enää
ole kuin haamu», puheli Juliaana.
»Niin, nälkäänkin siihen kuolevat tänä talvena», lisäsi seppä.
»Niin kai käypi... vaan auttakoon köyhäinhoito.»
Olivat hetken hiljaa, niin Juliaana kysyi:
»Uskotko sinä Törmälän tehneen mitään testamenttia Samulille?»
Hetken päästä seppä vastasi:
»Minä olen paljon sitä asiaa miettinyt. En usko Samulin puhuvan
turhia, ja jos Törmälä on niin sanonut kuin Samuli muistaa, niin minä
uskon, että ainakin on vainajan tarkoitus ollut Samulille edes tuo
torppapahainen antaa. Liekö sitten ehtinyt tehdä minkäänlaista kirjaa,
kun niin äkkiä sairastui ja kuoli? Samuli ja Liisa kyllä vieläkin
uskovat, että testamentti on olemassa...»
»Niin minäkin uskon», sanoi Juliaana varmalla äänellä.
Seppä vilkastui. Juliaana ei ollut testamentista ennen huolta pitänyt.
»Niin minä vain uskon», vakuutti Juliaana, kun seppä katsoi häneen
kysyvästi.
»Mutta eipä sitä ole missään näkynyt, vaikka muut plakaatit ovat
löytyneet», tenäsi seppä.
»Hm», pani Juliaana. »Onhan se voitu kätkeä täi hävittää...»
Seppä tuijotti vaimoonsa aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä
sanoi.
»Kätkeäkö? Hävittääkö?» sanoi hän.
»Niin. Etkö sinä sitä ole ajatellut...?»
»Kuka sen olisi kätkenyt? — En minä sitä ole ajatellut...»
»Se, jolle siitä on hyötyä. Sinäpä olet aika tolvana mieheksi!»
»Serafiinako?»
Seppä hyppäsi ylös vuoteeltaan ja näytti kuin olisi saanut sähköiskun.
»No, nyt minä ymmärrän! Etten tuota ennen ole ajatellut! Mutta ei sitä
ole kukaan muukaan hoksannut kuin sinä... Kun ei Samulikaan!»
Hän aikoi heti lähteä Törmälään ja ottaa Serafiinan ahtaalle.
»Nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi ei Samulia päästetty isännän
puheille, ja monta muuta pykälää», hoki seppä ja alkoi tulisella
kiireellä pukeutua. »Kelvoton rakkari, kun sairaalta mieheltä oikean
oman anastaa... mieheltä, joka on miehuutensa ja terveytensä talossa
menettänyt...»
Pian oli seppä valmis lähtemään. Otti sukset porstuasta ja lykkäsi
kiivaasti menemään Törmälään päin. Kylän taloissa vielä valvottiin, ja
Törmälästäkin näkyi tuli keittiön ikkunasta.
Serafiina istui yksin keittiössä, sukkaa kutoen. Sepän tulo vähän
oudostutti Serafiinaa, sillä huhuina oli hän kuullut, että seppä pitkin
kylää koki hakea todistuksia testamenttiin. Seppä oli kiihtyneen
näköinen ja punainen kuin kukko kasvoiltaan. Jos hän olisi ollut
parempi ihmistuntija, olisi hän nähnyt Serafiinan kasvojen muuttelevan
väriään.
»Minä lähdin kysymään, tokko Serafiina tietäisi, eikö isäntävainaja ole
testamentannut Samulille tuota Varpumäen torppaa.»
Hän katsoi suurilla sinisillä silmillään Serafiinan pieniin harmaisiin
silmiin, joiden ilme oli kavala, mutta samalla rohkea.
»Mistäpä minä sen tietäisin, ja mitä se asia seppää liikuttaa?» vastasi
Serafiina jäisellä äänellä.
Mutta nyt nousi seppä semmoiseen vimmaan, että tahtoi seinät halkaista.
Ensiksi haukkui kaikkia yhteisesti siitä, että köyhän työllä rikastuvat
— niinkuin oli kuullut sosialistipuhujan sanovan — ja syytti lopuksi
Serafiinaa siitä, että tämä oli testamentin salannut. Ja oli aivan kuin
hulluna.
Serafiina huomasi, ettei tuommoisen puolihullun miehen kanssa, jonka
pää oli täynnä sosialistisia ajatuksia, auttanut ruveta väittelemään.
Hän turvautui kavaluuteen ja rupesi itkemään. Ja itkiessään alkoi hän
selittää, että Samuli oli kaikesta työnteostaan saanut yllinkyllin
hyvitystä. Isävainajan laskun mukaan olisi Samuli jäänyt antamaan,
mutta ei sanallakaan ollut hän siitä Samulille ilmoittanut eikä
vaatinut... Seppä sai vaikka itse katsoa isävainajan laskut, jotka
Samulia koskivat. Kun rahaa saivat, eivät tienneet kuinka sen
hutiloisivat kaikenlaiseen joutavaan... Liisakin keitti niin väkevää
kahvia kuin tervaa ja joi lakkaamatta, kun vain irti sai. Samoin oli
Samulikin tuhlari...
Näkihän seppä sen, ettei muita mökkiläisiä puute hätyytellyt, vaikka
oli isokin perhe, eivätkä ne ansainneet vähääkään enempää kuin Samuli
ja Liisa. Tuskin sitäkään, sillä isävainaja oli Samulille aina maksanut
vähän runsaamman palkan... Kuinka olisivat sepän omat asiat, jos
yhdessä Juliaanan kanssa olisi tuhlattu? Ei taitaisi olla omaa sievää
kotia, kolmea lehmää, elämistä joka lajista, vieläpä säästöjä vanhan
päivän varalta.
Sepän into loppui siihen paikkaan, eikä hän osannut Serafiinan
puheeseen vastaan panna. Tuntui aivan todelta, mitä Serafiina
tuhlauksesta puhui.
Ja niin hän unohti testamenttiasian ja virkkoi:
»Tosi se kyllä on, että paljon olisivat saattaneet säästää... Jos
minäkin sillä lailla olisin...»
»Niin, jos tekin Juliaanan kanssa olisitte tuhlanneet joutavuuteen
ansionne, niin köyhiä olisitte... nyt elätte kuin pappilassa...» sanoi
Serafiina.
Seppä oli itserakas mies ja piti kovasti siitä, että häntä sanottiin
varakkaaksi.
Nyt hän jo hymähteli Serafiinan kiitokselle, vaikka äsken huusi kuin
hullu.
»Ja eikö ole seppäkin tietämässä, että nytkin olen kaiken aikaa minkä
mitäkin syömisen puolta lähettänyt ja itse vienyt?» puhui Serafiina,
vieläkin itku silmissä.
Kyllä seppä sen tiesi.
»Mutta eivät ole suurkiitosta antaneet kumpikaan, ei Samuli eikä
Liisa...»
Sepällä ei ollut siihenkään mitään sanomista. Hän ei muistanut, mitä
oli aikonut sanoa, eikä tiennyt muuta kuin arveli:
»Kyllähän siinä perää on, että molemmin ovat ylen persot kahville.»
Serafiinan kiiluva silmä näki, ettei seppä niin vaarallinen syyttäjä
ollutkaan.
»Jos vieläkin ihmisiksi olisivat, niin vähistä varoistani auttaisin,
vaan hävyttömät ja suulaat ovat ja nimittelevät selän takana...
Liisakin kuuluu kiroilevan kuin ukkonen ja...»
Seppä läksi.
Vasta kun oli jo puolivälissä kotimatkalla, muisti hän, että häneltä
testamentin tiedusteleminen jäikin kesken.
»Vaan syytön siihen Serafiina on!» päätti hän. »Juliaanan hourailemista
vain...»
Ja hän hiihti mökilleen.
»Kuinka kävi?» kysyi Juliaana. »Tunnustiko mitään?» Seppä oli vähän
nolon näköinen, kun vastasi:
»Kyllähän se niin taitaa olla, ettei koko testamenttia ole
olemassakaan. Ja yli kuuluu aina oikeasta saamisesta Törmälä-vainaja
Samulille maksaneen...»
»Huonopa olit asiamies», sanoi akka karskisti. »On se Serafiina siksi
koulua kulkenut, että tuommoisen miehen pian pimittää.....
»Mahdoit itse mennä!» kivahti seppä. »Kun tiedät niin varmaan
testamentin olevan...»
»Olemassa se on, ellei ole hävittänyt... siitä olen varma», sanoi
Juliaana. »Etkö sinä ymmärrä, mitä varten apuja tuopi Samuliin? Sitä
varten, etteivät enää huutaisi siitä testamentista... Etkö muista,
kuinka isävainajaansakin veti nenästä ja tuhkaa silmille heitti, vaikka
Törmälä oli viisas mies...»
»Perkele huoli koko jutusta!» kirosi seppä, sillä nyt häntä alkoi oma
tyhmyytensä pistellä vihaksi.
»Jos minulla olisi housut jalassa ja mies olisin niinkuin sinä»,
jutteli Juliaana vähän härnäävällä äänellä, »niin jo minä olisin selvän
ottanut...»
»Käy asiaan, kun luulet niin viisas olevasi», kivahti seppä taas.
»En minä olekaan sekaantunut asiaan, mutta sen tiedän, että testamentti
on olemassa...»
»Et enempää kuin minäkään.»
Ja puoleen yöhön asti väittelivät eikä kumpikaan antanut myöten. Mutta
siitä illasta asti he eivät keskenään ottaneet enää puheeksi Samulin
testamenttiasiaa.
9.
Sydänkuukausina piti pitkällisiä pakkasia.
Hätä oli tullut Samulin mökille. Seppä, armelias mies, otti koko joukon
asumaan kotiinsa, kookkaaseen kamariin, joka oli pirtin vieressä,
porstuan perässä. Olisivat siihen mökilleen paleltuneet, kun Samuli ei
pystynyt puita laittamaan. Seppä toimitti kunnalta apua, jauhoja ja
puita. Koetti saada rahaakin lääkkeisiin, mutta köyhäinhoidon esimies
arveli, että tokko Samulille enää kannatti ruveta kalliita lääkkeitä
juottamaan... menisi kai hukkaan. Eikä antanut. Hyvä oli, että antoi
puita ja jauhoja edes ja lupasi huoneen vuokran sepälle maksaa.
Kansakoululle ajettiin hirsiä ja kiviä, ja sieltä kuului aina miesten
ääniä ja hevosten tiukujen helinää sepän kamariin, jossa Samuli
puutteiden keskellä sairasteli. Oli hyvä, että huoneen ikkuna oli
metsään päin. Olisi ehkä sattunut näkemään, kun eräänä päivänä neljä
miestä rynnisti hänen pirttinsä kimppuun ja alkoi hoilaten ja huutaen
sitä purkaa.
Mutta ääniä kuului kamariin ja hirsien kolinaa, ja Samuli arvasi, mitä
oltiin tekemässä.
»Keitä ne ovat, jotka purkavat pirttiä?» kysyi hän Liisalta, joka tuli
ulkoa.
»En tuntenut... enkä katsonut... Tehkööt nyt mitä tahtovat... Kevääseen
asti lupasi antaa asua, saakurin nokinenä, ja nyt jo kuuluu myyneen
pirtin... semmoinen kristitty se on, Serafiina...»
»Kenelle on myynyt?» tiedusti Samuli, ja heikon heikko puna nousi
poskille.
»Männeliinin pojalle kuuluu myyneen — kertoi seppä äsken.»
Samuli ei tiedustellut enempää. Ei jaksanutkaan puhua, niin oli
heikoksi mennyt. Päivin eivät kivut niin repineet, mutta öisin oli
joskus hirveitä tuskia, että käppyrään veti koko ruumiin. Hiuksetkin
olivat harmaantuneet ja kasvoistakin liha niin kulunut, ettei ollut
muuta jälellä kuin suuret silmät, jotka tuijottivat kuin toisesta
maailmasta. Ei hän enää puhunut mitään tulevista päivistä eikä
maininnut testamentista. Näytti kuin ei enää muistaisikaan.
Eräänä iltana tuli Kuusi-Antti, vanha tuttu, puheille. Ei ollut käynyt
Antti Varpumäessä koko talvena. Mutta nyt, kun oli kuullut, että Samuli
yhä sairasteli eikä ollut paljoa toivoa paranemisesta, oli hiihtäen
lähtenyt vartavasten sairasta puhuttelemaan.
»Kahvit keittäisin, vaan ei ole kahvin varaa meillä enää!» sanoi Liisa,
vihainen ja tyytymätön katse silmissä.
»Ei toki minun vuokseni!» virkkoi Antti. »En minä kahvin vuoksi
liikkeelle lähtenyt, vaan muuten...»
Samuli ei jaksanut paljoa puhuakaan, hymähti kuitenkin, kun Antin
tunsi. Mutta Liisa lörpötteli koko ajan, kaikkia ihmisiä syyttäen
köyhyydestään ja Samulin sairaudesta.
Antti myönsi kaikki Liisan syytökset oikeiksi.
»Kylläpä olet miesparka mennyt... Vietävä, kun ovat käsivarretkin kuin
piipun varret hoikkaset... Jo taitaa, veliseni, kuolema tulla...»
puheli Antti, sairaan vieressä istuen.
»Vähemmällä raatamisella se yhdestä miehestä loppu tulee», sanoi Liisa.
»Jo vainenkin! Vai tähän sepän kamariin olette joutuneet asumaan»,
virkkoi hän sitten.
Sytytettyään piippunsa näytti Antti samassa muistavan jotakin ja
kysäisi:
»Lienettekö kuulleet mitään Paavo-Eemelistä, pojastanne?»
Ei kumpikaan vastannut mitään.
»Kiinni on joutunut... Oli papinkirja täältä neuvoteltu...»
Liisa valahti kalpeaksi kuin palttina, mutta Samulin kasvoissa ei
tapahtunut mitään muutosta. Hänen katseensa haki Liisan katsetta, ja
kun tapasi, niin tuntui sanovan:
»Sinuun tuli... epärehellinen tuli...»
Liisa poistui pian huoneesta ja näki Antin tulevan heti jälkeensä,
hyppäävän suksilleen ja lähtevän hiihtämään.
»Olisipa saanut olla sanomatta... Samulin kuullen», ajatteli Liisa,
mutta itkuun hänkin purskahti sepän pirtissä eikä saattanut olla
Juliaanalle sanomatta, mitä Paavo-Eemelistä oli Kuusi-Antilta kuullut.
Eräänä yönä tuli Samuli yhtäkkiä hirveihin tuskiin.
Liisa heräsi siihen, että Samuli ulvoi ja riuhtoi sängyssään, niin että
sänky paukkui. Hän sai tulen ja riensi apuun. Mutta Samulilla olivat
silmät kiinni ja hän vatvoi itseään sinne tänne, jalkojen ja käsien
käyristyessä suonenvedosta... ja ulvoi niin pahalla äänellä, että
sydämen oli halkaista...
Liisa koetti saada häntä tajuihinsa, mutta onnistumatta. Sairas
vääntelihe niin, että ruumis luokaksi sujui, ja parahti oudosti...
Kauhistuksissaan Liisa pakeni sepän väkeä herättämään...
»Kuolee, kuolee!» huusi hän ovelta. »Seppä rakas ja Juliaana, tulkaa
auttamaan!»
Seppä hyppäsi alushousussaan sängystä ja kiskaisi Juliaanaa tukasta.
»Nouse... nouse! Samuli tekee loppua!»
Ulvominen ja heittelehtiminen oli sillävälin lakannut kuulumasta, mutta
lapset olivat heränneet ja itkivät jokainen. Liisa ja seppä vaimoineen
menivät sisälle, sepällä palava kynttilä kädessä.
Samuli makasi kuolleena sängyssään, polvet koukussa vatsaa vasten ja
silmät ummessa, suu selkosen selällään.
10.
Aamulla seppä läksi pappilaan ja kellonsoittoon.
Tiellä tuli vastaan hirsikuormia uutta kansakoulua varten.
»Mihin seppä näin aamusta hiihtää?» kysyivät hirrenvedättäjät.
»Menenpähän hakemaan lujempaa lattiaa sille miehelle, jonka pirtin
puritte viime viikolla», vastasi seppä.
»Joko on kuollut Samuli?»
»Tänä aamuna viidettä käydessä. Pääsi nyt kunta ja kansakoulu rauhaan!»
Hirrenajajat eivät puhuneet mitään, ja seppä jatkoi hiihtämistään
pappilaan päin. Pakkasaamu oli, päivä alkoi valjeta. Paksussa
valkoisessa huurteessa, liikkumattomana ja totisena oli metsä, ja
taivas värittömän vaaleana. Kylältä kohosi savupilviä tyyneen ilmaan,
hitaasti ja vaivalloisesti hajaantuen kelmeän taivaan alle. Kirkkomaan
korkea, luminen kuusikko välkkyi nousevan auringon valossa, ja etäisiä,
lumen peittämiä vaarojen lakia kultasivat päivän kimaltelevat säteet.
Seppä poikkesi maalarin mökkiin, kirkon viereen, hetkeksi juttelemaan,
että pastori ehtisi nousta ja pukeutua. Maalari oli kylän sosialistien
johtaja ja työväenseuran esimies.
Samulin surullisesta kohtalosta maalari sai kiitollista aihetta
puheeseen ihmisiä ja yhteiskuntaa, olevia oloja ja Jumalaa vastaan.
Seppäkin sai taas vereksiä voimia ja uusia mielipiteitä. Hän ei
ollutkaan koko talvena tullut käyneeksi työväen kokouksissa.
Rohkeana miehenä astui hän pastorin puheille, jonka tiesi olevan
karskin kaikille sosialisteille. Sepästäkin oli pastorille kerrottu,
että hän yllytti palvelijoita, kehottaen piikoja ja renkejä
kaikenlaisiin joutaviin »mielenosoituksiin», ja että hän oli ollut
ensimmäinen mies selittämään kuukausipalkkajärjestelmää.
Pastori tunsi heti sepän, kun tämä astui sisälle. Hänen otsansa
vetäytyi ryppyihin, ja suun ympärille kuroutui tyytymättömyyttä
ilmaisevia juovia.
Seppä ilmoitti asiansa.
»Yksi joukostanne on siis poistunut», sanoi pastori ja otti
kirkonkirjat käsille.
»Ei Samuli ole koskaan kuulunut sosialistiseen puolueeseen», oikaisi
seppä, joka ymmärsi, mitä pastori tarkoitti.
»Vai ei ole kuulunut! Sepä kummaa! Varpumäessähän kaikki ovat
sosialisteja», oudoksui pastori.
»Vaan ei ollut tämä vainaja. Siihen puolueeseen kuului kuin Törmäläkin,
isäntänsä...»
»Vai niin!»
Pastorin kasvoille levisi tyytyväisempi ilme, ja otsan rypyt katosivat.
»Mutta ilman sosialistien apua hän olisi nälkään kuollut», sanoi seppä
hetken perästä.
Pastori ei vastannut siihen mitään, selaili kirkonkirjoja.
»Samuli-parka uskoi isäntäänsä. Äänesti aina vaaleissakin sitä
miestä, jota isäntä käski, ja uskoi kai Jumalan apuun, mutta olisi
paleltunutkin pirttiinsä ilman minun apuani niinkuin russakka...»
Pastori silmäsi julmasti seppää, mutta ei virkkanut mitään, kirjoitteli.
Seppä alkoi selittää koko Samulin elämäkertaa, lopuksi mainiten
testamentistakin. Pastori kuunteli tyynesti hänen puhettaan ja lausui
sitten:
»Ihmiskohtalo on vanhurskaan Herramme kädessä... Herra panee raskaita
koettelemuksia ja tahtoo siten ihmisparkoja pelastukseen vetää...
Samuli-vainajan kohtalo on kova, mutta uskokaamme, että hän Herransa
luona nyt on iankaikkisessa ilossa... Me ihmiset emme kykene
tuomitsemaan... Herra yksin kaikki tietää...»
Seppä oli pohjaltaan helläluonteinen mies, ja pastorin sydämellinen
puhe vaikutti häneen kuin lämmin sade kuivaan maahan.
Pois lähtiessään hän kiitteli pastoria ja antoi kättä hyvästellessä.
Ulostullessaan hän pyyhki kyyneliä silmistään, otti suksensa ja läksi
hiihtämään. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja helmikuun taivas
käynyt äskeisestä sinisemmäksi. Kun hän ehti kirkon luo, näki hän
tapulin suurten valkoisten luukkujen jysähtävän auki ja kohta alkoi
kuulua kellojen soitto...
Tyynessä, kirkkaassa helmikuun ilmassa kajahti kellojen kumea ääni
omituisen kirkkaalta ja helisi kauas vuoriseen ympäristöön. Seppä ei
muistanut koskaan kirkonkellojen äänen noin kajahdelleen, noin kauas
vaaroihin kumisseen... tai hän ei ollut koskaan niiden äänessä mitään
erityisempää helinää huomannut, vaikka kotipihalle aina kuuli...
Mutta nyt otti korva paremmin, ja raskas suru tuntui sydäntä
vihlaisevan.
— Sielukelloja soitetaan Samuli-vainajalle... tuli hänen mieleensä. Hän
kääntyi katsomaan taakseen ja näki molempien avonaisten luukkujen läpi
kellojen vuoroon heilahtavan... ja hänen mieleensä tuli kumma pelko
kuolemasta ja elämästä haudan tuolla puolen...
Hän ei ollut kuolemaa eikä tulevaa elämää koskaan ajatellut, mutta nyt
tuli mieleen... ja sen hän tunsi, että kaukana oli hän siitä Herrasta,
joka rauhan ja iankaikkisen ilon on kärsiville valmistanut...
Ja syvissä mietteissä seppä hiihteli kotiaan päin.
... »mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa
ilossa...» muistuivat pastorin sanat mieleen.
— Jos niin on... niin sitten ainakin on _siellä_ oikeutta sillekin,
jolta se _täällä_ ryöstetään, ajatteli hän.
Kun hän pääsi kotipihalle, oltiin siellä jo ruumista viemässä vajaan,
joka oli pajan vieressä. Muutamia hirrenajajia oli Juliaana saanut
avukseen. Hän oli pessyt ruumiin, sepän valkoisen, uuden paidan pannut
päälle ja sukat jalkaan.
Liisan uikutus kuului kamarista, ja lapsetkin itkivät.
Seppä liittyi miehille avuksi, ja pian oli ruumis saatu laudoille,
jotka oli asetettu vajaan, kahden tyhjän tynnyrin varaan.
»Ei paina paljoa mies enää», sanoi eräs kantajista.
»Kyllä on miesparasta liha syöpynyt, ettei suinkaan ole muualla kuin
kielessä», arveli toinen.
Kolmas, vanhanpuoleinen mies, kotikyläläinen, puhui:
»Kummasti pian kuihtuu ja kuolee ihminen. Viime kesänä vielä, muistan,
kun olimme Karjasaaressa... harva nuorikaan mies olisi vielä viime
kesänäkään heinän hankoamisessa Samulille riittänyt... Näin, kun
Törmälän saran vieressä tein heinää.»
Seppä sanoi kuin kaikille yhteisesti:
»Ei se nälkään eikä puutteeseenkaan kuollut, sen tiedämme Juliaana ja
minä. Mutta kova oli sisustauti, vanha repeämä mikä lienee ollut, ja
siihen lisäksi kolotus... Ja murhetta tuli muutenkin... se lopunkin
miehuutta ja toivoa vei...»
Sepälle tulivat kyynelet silmiin, ja toisetkin miehet seisoivat
totisina kuin patsaat.
»Veisatkaa joku virsi», pyysi Juliaana, joka seisoi ovella.
Olikin miesten joukossa Juurrus-Antti, vanha veisaaja ja virsimies
verraton.
Ulkomuistilta alkoi veisata, ja toiset ottivat lakit päästään. Oven
pieltä vasten seisoi Juliaana silmiään huivinnurkalla pyyhkien.
Virttä veisatessa ilmausi Törmälän Serafiina pihalle ja käveli vajan
ovelle, Juliaanan viereen. Hänen kasvonsa olivat puhtaat, ja päässä
oli musta huivi. Silmät eivät kiiluneet nyt niinkuin tavallisesti, ja
olennossa näytti muutenkin olevan vakavuutta.
Juliaana silmäsi häneen kylmästi.
— Oletkohan tullut ilon vai surun vuoksi? hän mietti, sillä hänellä oli
vieläkin omat ajatuksensa Serafiinasta ja testamentista.
11.
Kirkas, heleän kaunis helmikuun sunnuntai oli, kun Koski-Samulin
viimeiset jäännökset kätkettiin maan poveen.
Törmälän Serafiina oli kaikki hautajaishommat kustantanut.
Köyhäinhoidon puoleen ei tarvittu kääntyä. Kuusi-Antti, vanha
ruumisarkkunikkari, teki arkun, ja Serafiina ja sepän Juliaana
toimittivat ruumiin siihen. Arkku oli kaikin puolin varustettu niinkuin
varakkaidenkin. Kantajiksi oli kutsuttu Samuli-vainajan parhaat ja
läheisimmät naapurit: Kuusi-Antti poikineen, seppä, Alatörmälän isäntä
ja kaikki mökinmiehet Varpumäestä, jotta yhteensä oli kahdeksan
kantajaa.
Törmälän hevosella on ruumis kirkolle tuotu, ja siinä nyt kirkon
luona vartovat papin viimeistä toimitusta, ennenkuin lähtevät arkkua
kirkkomaalle kantamaan.
Ruumissaatossa on, paitsi kantajia, vainajan leski Liisa, sepän
Juliaana ja Törmälän Serafiina, joka on tahtonut saattaa talon vanhaa
palvelijaa viimeiseen lepokammioon. Liisan silmät ovat itkusta
turvonneet, mutta nyt hän on vaiti ja katselee miettiväisenä mustaan
arkkuun, jonka mustankiiltävästä pinnasta valkoinen lumi omituisesti
heijastuu.
Miehet puhelevat keskenään muista maailman asioista, ja Serafiina
seisoo vähän etempänä omissa ajatuksissaan. Hän on kyllä vakavan ja
juhlallisen näköinen paksuissa, mustissa talvivaatteissaan, mutta siinä
mietteissään kun seisoo, vilahtaa väliin kuin riemu pienien silmien
terävässä ilmeessä.
Juliaanan suurten, rehellisten silmien katse seuraa Serafiinaa, ja
kun Juliaanan katse osuu Serafiinan silmiin, kääntää tämä heti päänsä
toisaalle. Eikä saa Juliaana pois mielestään kummaa epäluuloa, joka
Serafiinaa kohtaan on syntynyt. Ei ole Juliaana luuloistaan kenellekään
sitten enää puhunut, kun miehensä kanssa siitä puhe oli, mutta aina
on se ajatus häntä vaivannut. Ja kuta enemmän hän on Serafiinaa
tarkastanut, nyt hautajaishommissakin, sitä varmemmaksi on hänen
uskonsa käynyt. On tosin joskus epäillytkin. Niinä hetkinä varsinkin,
kun näki, millä innolla ja huolella Serafiina hommasi vainajaa hautaan
ja lapsista huolta piti.
Mutta nyt tässä kirkon luona, kirkkaassa ilmassa, on hänen tuntoonsa
kasvanut varma usko, että Serafiina sydämessään iloitsee Samulin
kuolemasta. Semmoisen kummallisen ilon kiillon on hän nähnyt Serafiinan
silmissä.
Mutta ei hän ajatuksistaan kenellekään mitään hiisku.
Maalari, työväenseuran esimies, on aikonut pitää puheen Samulin
haudalla. Mutta seppä on yhteen sanaan sen kieltänyt.
Syrjäsilmällä maalari katselee ruumissaattuetta, mutta ei tule kantajia
puhuttelemaan. On luultavasti sepällekin suuttunut.
Kirkas päivä paistaa kirkkomaan pitkien puiden lomitse valkoiseen
hankeen. Sinne on suuren kuusen juurelle kaivettu hauta, jonka kuiva,
keltainen hiekka pohottaa kauas hangen keskeltä...
Sinne kantavat Samuli-vainajan arkkua, ja nenäliinat silmillä kulkee
kolme naista arkun perässä.
Törmälän Serafiina on palannut Samuli-vainajaa hautaan saattamasta.
Hän ei oikein saa selvää itsestään, onko hänen hyvä vai paha olla.
Enemmän kuitenkin hyvä.
Koko talo onkin nyt kuin autio. Serafiina on toistaiseksi lopettanut
karjan pidon, vuokrannut niityt ja elää omaa elämäänsä yksin koko
talossa. Ei palvelijaakaan ole hän täksi talveksi raskinnut palkata.
»Velkoja on paljon», on hän huutokauppapäivänä sanonut. »Ne täytyy
ensiksi maksaa...»
Hän on riisunut paksut mustat vaatteensa ja istahtaa melkein väsyneesti
tuolille ikkunan luo, josta näkee suoraan Varpumäkeen. Sinne vie nyt
vankka, kovaksi tallattu hirsitie, ja uusien, vasta pelkottujen hirsien
kyljet paistavat läjistään tielle asti.
Hän on sytyttänyt tulen uuniin, sillä kirkkomaalla ollessa on tullut
hieman vilu. Lämmittävän tulen luona on hupainen istua, ja hänestä
tuntuu nyt helpommalta kuin on tuntunut pitkään aikaan. Ja hänen
ajatuksensa pyörivät nyt viime kuukausien tapahtumissa...
Sydän vieläkin hytkähtää ja selkäpiitä karmii, mutta kaikki on nyt
hyvin ja hänen tuntonsa on rauhoittunut.
Onko hän sitten rikkonut?
Vasta syyskesällä, kun kansakouluntarkastaja kävi ja puhe tuli
Varpumäen torpasta, että siihen kansakoulu sopisi, sai hän isältä
kuulla, että Varpumäen oli isä lahjoittanut Samulille...
Varpumäen torpan paikasta tarjosi kunta verraten suurta kauppasummaa,
ja hän koki taivuttaa isää, jotta myisi... ja saisi siten ison velan
maksetuksi. Mutta isä ei suostunut mihinkään...
Silloin isä sairastui ja puhui testamentista...
Hän haki ja löysi isän papereista testamentin...