hän nousivat rannasta pihaan ja tulivat sisälle. Kesäilta oli, heinää
oli jo ruvettu tekemään.
»Meille tuli nuori heinäntekijä», sanoi isäntä emäntävainajalle, joka
juuri paraikaa toimitti illallista väelle.
»Tässä on... Samuli Koski on nimi, etelän puolen mies», sitten isäntä
lisäsi.
Hän istahti penkille ja työnsi laukkunsa ja kirveensä penkin alle.
Emäntävainaja tuli siihen penkin viereen, kättä antoi, silmiin katsoi
ja virkkoi:
»Onpa nuorella miehellä suora ja rehellinen katse.»
Ja kahvit keitti häntä varten ennen illallista ja tiedusteli hänen
elämänsä vaiheita.
Ja siitä asti oli hän talossa ollut. Oli neuvottanut kaikki kirjansa
pois kotipitäjästä jo samana talvena ja sitten nainut. Eivät olleet
emäntävainajan kanssakaan välit rikkoutuneet. Mielellään oli hän
työtä tehnyt, ja emäntävainaja oli aina paremman palankin Samulille
ojentanut. Mutta minkä vuoksi tyttärestä sitten oli tullut tuommoinen
tyly ja miesmäinen kolpio ja suulas ja sydämetön?
Samuli muisti erään tapauksen, josta jo oli toistakymmentä vuotta
aikaa. Oltiin lähdössä ulkoniitylle, Karjasaareen. Emäntävainaja
toimitteli niittyeväitä, ja hän ja isäntä hommasivat työneuvoja
veneeseen. Kun hän meni pirttiin, oli emäntävainaja voita rasiaan
panemassa. Silloin syntyi kova riita äidin ja tyttären kesken.
Serafiina ei olisi antanut panna voita evääksi kuin pienen rasian,
mutta emäntä tahtoi panna täyteen sen suuren rasian, joka aina oli
Karjasaareen niittyevääksi pantu. Serafiina itkikin kiukuissaan
ja sanoi, että äiti oli niin runsaskätinen, että köyhdytti talon.
Yritti jo kerran ottamaan emännältä isoa rasiaa pois, mutta silloin
näki ensimmäisen ja viimeisen kerran emäntävainajan suuttuvan... Kun
Serafiina sitten ulvoen meni pirtistä pois, sanoi emäntä Samulille:
»Tuli niin kummanluontoinen tuosta tyttärestä... ei väelle saisi
antaa mitään... On aivan kuin sisarvainajani Matleena, joka hukkui
naimattomana.»
Sen pitemmältä ei puhunut, mutta sen näki Samuli emännän kasvoista,
että oli sydämestä asti tyttärelleen suuttunut.
Mietteissään oli Samuli poltellut tupakkaa monta piipullista, eikä
hän vieläkään saanut päätetyksi, lähteäkö kotimökille vai jäädäkö yhä
istumaan. Silloin tuli hänelle kummallinen aavistus mieleen. Jos nyt
isäntä kuolee noin, ettei hän saa puhutellakaan, niin siinä se sitten
on tämänkin talon elämä... Serafiina kai sitten tulee isännäksi...
Kuinka käy silloin hänen torpalleen, kun ei ole tullut niitä kirjoja
tehdyksi?
Hänelle tuli siinä niin paha olla, ettei saattanut enää istuakaan, kun
lisäksi muisti sen kansakoulurakennushomman... Serafiinahan oli ollut
sillä kansakouluntarkastajalla kumppanina, kun Varpusmäessä kävivät.
Ajatuksissaan käveli hän ovelle, joka johti sisähuoneisiin. Hän koetti
kädensijaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa.
Porstuasta kuului askeleita, ja Samuli astui sinne. Toinen piioista
tuli juuri keittiöstä.
»Kuinkahan siellä isännän asiat ovat?» kysäisi Samuli.
»Nukkuvan kuuluu nyt», selitti piika. »Siellä on Alatörmälän vanha
emäntä kumppanina Serafiinalla.»
Samuli käveli hitaasti kuistin läpi pihalle.
Pakkanen oli kiihtynyt. Koko taivaankansi oli tähdessä, ja pohjoisella
taivaanrannalla liekehtivät revontulet kellertävänsinisinä väliin,
väliin taas remahtaen kalpeana valomerenä koko pohjoisen taivaankannen
yli. Joen rantoja kuului riittävän, jäähileet kulkivat virran matkassa
hiljaista suhinaa ja rätinää pitäen. Piha oli kylmettynyt ja kova kuin
kivi.
Oli jo varmaan puoliyön aika. Ei mistään kylän taloista näkynyt tulia.
Samuli seisahtui hetkeksi pihalle ja katsahti joelle. Revontulet
leimahtivat silloin keskitaivaalle suurena kalpeankellertävänä merenä,
leviten nuolen nopeudella, muutellen muotojaan, taivaanrannasta
toiseen. Pihaan tulvi omituista kalpeaa valoa, joka näytti liikkuvan,
tummenevan ja kirkastuvan. Tähtien välke himmeni, ja suurten vaarojen
huipuilla lännen alla näytti kuin alastomat laet sädehtisivät.
Silmänräpäyksen ajan vilahti joen pinta himmeästi kullattuna juovana,
joka tuli vuorien välistä pohjoisesta päin...
Samuli katseli ympäri taivasta, ja hänen mielessään hätkähti
kummallinen pelko — kuin kuoleman pelko.
Mutta hetken perästä laimeni revontulten aaltoileva meri. Pimeä tuli,
tähdet tuikkivat omalla valollaan, ja sinisenä viuhkana vilahtelivat
vielä taivaan tulet kapenevassa kaukaisuudessa...
Samuli tunsi kylmän koskevan jäseniinsä, niin että leuat lotisivat. Hän
lähti nopeasti kävelemään Varpumäkeen päin, mielessä omituinen, raskas
paino ja sydämessä outo, hytkähdyttelevä pelko.
Hän oikaisi suoraan poikki peltojen. Ja hän päätti mielessään, ettei
hän aamulla lähdekään Takasuolle, vaan tulee uudestaan, jos pääsisi
isännän puheille... ehkä alkaa siitä virkistyä vielä...
Hän toivoi, että Liisa jo olisi ehtinyt nukkua eikä rupeaisi mitään
tiedustelemaan... isännän sairaudesta ja niistä torpankirjoista...
Ei tiennyt enää mitä vastata... kun yhdessä sepän kanssa aivan
myötäänsä niistä puhuivat... Itse hän ei oivaltanut niin tärkeiksi
koko kirjoja... Hän oli ymmärtänyt Törmälän puheista, että tällä oli
paremmat kirjat Samulia varten varattuina...
»Olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt... jonka kerran nähnet, jos
elänet», oli sanonut.
Eikä Törmälä puhunut koskaan semmoista, jossa ei perää ollut. Kun vain
olisi saanut itseltään kysyä, mitä tarkoitti.
Samuli oli saapunut mökkinsä luo ja arveli Liisan jo nukkuvan. Hän
koetti astua kolistamatta sisälle ja vetää oven hiljaa kiinni, ettei
Liisa heräisi.
Ja varmaan nukkui, koska ei mitään puhunut, kun Samuli rupesi kenkiä
jalastaan riisumaan. Hyvä olisi, että nukkuisi.
Mutta Liisa makasikin valveilla ja alkoi tiedustella, mitä Törmälään
kuului. Pappilassa oli kerrottu, että hyvin huonona sairaana oli
isäntä, että pyrki hourailemaan. Jo oli rovasti mielipiteenään
lausunut, että saattoi olla kuolemaksi, sillä taudin tulento oli
ollut kova, ja semmoiset ihmiset, niinkuin Törmäläkin, jotka aina,
koko ikänsä, olivat terveenä olleet, eivät tavallisesti pitkään
sairastaneet. Ja kertoi Liisa vielä unia, joita oli kuullut pappilassa
puhuttavan ja joiden mukaan kuoleman piti käydä vieraana Törmälässä.
Samuli muisti revontulten outoa leimuamista, joka oli hänestä näyttänyt
ikäänkuin joltakin kuoleman enteeltä. Hän ei vastannut mitään vaimonsa
puheisiin, sillä semmoinen kumma usko häneen tuli, ettei nouse enää
Törmälä siltä vuoteeltaan.
Silloin alkoi Liisa taas vaivata niillä torpankirjoilla. Ja kun kuuli,
että Serafiina oli estellyt isännän luo menemästä, niin melkein huutaen
sanoi:
»Siinä oli nyt joku muu syy Serafiinalla, jonka vuoksi ei tahtonut
sinua päästää.»
»Vasta oli päässyt nukkumaan... Minähän kysyin piialta», sanoi Samuli
eikä enää vastannut mitään vaimolleen.
6.
Aamu oli kirkas ja huurteinen, ilma niin läpikuultava kuin parhaina
huhtikuun aamuina. Kova pakkanen oli auringon noustessa ja syksyinen,
kulonharmaja maailma valkoisen kuuran peittämänä. Kuin hopeahileissä
kimalteli männikkö Varpumäen takana, ja vaarojen kupeilta paistoivat
lehtipuut valkoisina kuin hääpuvussa.
Levottomana puki Samuli ylleen ja läksi Törmälään, Häntäkin oli
vilustanut koko yön, ja olipa särkenyt ja kolottanut jalkojakin.
Vatsakin oli taas näinä päivinä mourunnut, ja kipuja oli tuntunut,
varsinkin aamupuoleen yötä.
Liisan epäilykset Serafiinaa kohtaan olivat tarttuneet häneenkin, ja
nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka tärkeät torpankirjat kuitenkin olisivat
olemassa.
»Jos nyt niin on, että talo on Serafiinan, kuten kuuluvat puhuvan, niin
kuinka käy, jos Serafiina alkaa isännöidä? Ei häneen ole luottamista,
ei ole isäänsä tytär...»
Muitakin sekavia mietteitä risteili hänen päässään, kun hän
aamukylmässä asteli Törmälään.
Kuistilla tulikin Serafiina vastaan ja selitti Samulin kysymykseen,
että isä oli yhä huononemaan päin. Yöllä ei ollut tuntenut häntäkään,
Serafiinaa, vaan oli houraillut yhtä ja toista.
Serafiina näytti todella surulliselta, oli valvoneen ja kärsivän
näköinen.
Samuli sanoi, että hän tahtoi nähdä isäntää.
»Mitä Samulilla olisi asiana?» kysyi Serafiina ja katsoi Samulia
silmiin.
Samuli ällistyi, ei osannut sanoa sitä eikä tätä. Mitä hän oikein
aikoikaan isännän puheille?
»Kyllä minä Samulin saatavat maksan, jos ei Samulilla muuta asiaa ole»,
jatkoi Serafiina, kun Samuli ei muuta kuin katsella tuijotti.
Mutta yhtäkkiä, hänen siinä Serafiinan edessä kylmällä kuistilla
seisoessaan vilusta hytkyen, hänet tapasi kummallinen raivo ja
suuttumus. Ei tiennyt itsekään, mistä suuttui, mutta semmoisia
kohtauksia oli hänelle sattunut välistä ennenkin, sen jälkeen kun oli
tullut kivulloiseksi.
Ja mitään ajattelematta hän tempasi salin oven kahvasta kiinni, niin
että lukko sinkosi paikoiltaan, ja melkein kiljumalla huusi:
»Porvarit ja verenimijät!... Miksei minua päästetä sisälle, kun täällä
muutkin saavat käydä!»
Ja hän meni rohkeasti isännän kamariin.
Vasta kun pääsi sisälle ja näki sairaan vuoteessa, heräsi hän kuin
unesta eikä ymmärtänyt hyvää huomenta sanoa naapurin emännälle, joka
istui vuoteen vieressä.
Isäntä makasi selällään, harmaja tukka ja parta kuin pienenneinä
entisestään, silmät syvällä kuopissaan ja kuoleman kalpeus kasvoilla.
Samuli jo luuli häntä kuolleeksi ja rupesi vapisemaan kuin kahila,
kädet ja jalat kummallisesti notkahdellen ja väsyneillä, kuluneilla
kasvoilla hirvittävä kauhistus.
»Ei taida isännästäsi enää olla tähän maailmaan...» Samuli tuijotti
emäntään, mutta ei ymmärtänyt mitään. Silloin sairas avasi silmänsä, ja
kun hänen katseensa osui Samuliin, näytti silmien ilmeessä olevan täysi
järjen valo, mutta se sammui melkein heti kun oli syttynytkin.
Samulikin alkoi tointua, vapiseminen lakkasi, hän katsoi istuinta ja
istui väsyneesti ja huoaten, niinkuin olisi viikon tehnyt työtä yhteen
menoon. Ja vähitellen alkoi hän ymmärtää, että kuolema oli lähellä, —
eikä enää muistanut, mitä varten oli tullut, vaan pillahti itkuun kuin
pieni lapsi.
7.
Tänä syksynä näytti talvi tulevan taakseen katsomatta.
Yöpakkasia jatkui, maa kylmettyi, järvet jäätyivät, ja jänkkien yli
kantoi ruostejäinen iljanko. Auringon kilo oli viileää ja vaalennutta
ja sen lämpöinen säde kuin jäähtynyttä. Luonto valmistautui pitkän
talven varalta, ja alaston maailma vartoi lumen valkoista vaippaa
peitokseen.
Ja se tuli. Pilvien pimeät ovet avautuivat selkoselälleen, ja suurina
valkoisina hiutaleina putoili lumi ikävöivän maan kamaralle.
Törmälän isäntävainajan hautajaisista saakka oli Samuli sairastellut.
Sisusvika olisi parannut, jos olisi ollut semmoista ruokaa syödä
kuin lääkäri oli määrännyt. Samuli oli nimittäin käynyt viimeinkin
piirilääkärin puheilla, kun tämä matkusti pitäjän läpi. Piimää ja
perunoita oli kokonaan kieltänyt syömästä ja antanut kahdenlaiset
lääkkeet. Ne vaikuttivat sen, että kipu ja polttaminen taukosivat ja
tuli julma ruokahalu, jommoista ei ollut tuntenut sitten kun nuorena
miehenä. Mutta mistä otti verekset lihat ja kalat, munat ja muut
kalliit ruuat? Ja kun nälkäänsä sitten kiskoi piimää ja perunoita
lappoi, niin sama peli kuin ennenkin alkoi sisustassa. Lääkkeetkin
loppuivat, eikä uusia enää ollut varaa ostaa. Mutta lisäksi alkoi
taas kolotuskin sääriä vihloa ja särkeä, niin että huutaa piti, kun
liikuttikaan jalkaansa. Molempien jalkojen sääriluita repi kuin
hohtimilla, ja välistä karkasi kipu päähänkin, ohimoille ja takaraivoon.
Hän ei ollut kyennyt moneen viikkoon ulkotöihin. Pirtissä yritteli
minkä mitäkin, teki astioita ja vasuja niinä päivinä, joina kykeni
pystyssä olemaan.
Syöminenkin alkoi vähetä, eikä ollut enää Törmälästä mitään saamassa
ojankaivuustakaan. Koko säästö, jolla oli aikonut Rantalan riihenkehän
navetaksi ostaa, oli kulunut ja huvennut ruokaan ja lääkkeisiin nyt
sairastamisen aikana. Liisa oli kerännyt kaikki pienet saatavansa
kylästä, ja moni armelias ihminen oli lahjoittanut ruuan apua.
Kolkko, pitkä talvi oli edessä purevine pakkasineen.
Melkein ilmeetön oli Samulin silmä, kun hän sivuikkunasta katseli alas
kylälle, johon pirtin edestä lähtivät jäljet Liisan askelista ja kelkan
jalaksista vasta tuiskunneessa lumessa. Samulin vanhat solakengät
oli Liisa vetänyt jalkaansa ja ottanut kelkan, johon piimäpytyn oli
köyttänyt, matkaansa. Kelkan jäljet juoksivat sievinä viivoina molemmin
puolin Liisan askelten jälkiä. Samuli tuijotti pitkin latua, joka vei
Törmälään...
Hän kykeni nyt olemaan liikkeellä, oli pannut vaatteet päälleen ja
kengät jalkaansa. Oli kyennyt pirtin päässä pilkkomaan pikkupuita ja
hommannut tulen lieteen — kumppaniksi — huvikseen, vaikkei ollut mitään
keittämistä. Nyt hän, kun iloinen tuli paloi, oli vetäytynyt ikkunan
pieleen nähdäkseen, mitä kylällä hommailtiin. Mutta muissa asioissa
pyörivät hänen ajatuksensa... siinä, jossa jo monta viikkoa olivat
pyörineet...
Öisin häntä oli valvottanut. Eivät sitä kivut yksistään tehneet, vaan
myös huolet. Häneen oli jäänyt kumma usko, että Törmälä oli jotakin
hänelle testamentannut ... tämän pirtin omaksi ja maata ympäriltä...
Niin oli hän ymmärtänyt Törmälän puheet. Sillä siihen suuntaan oli
vainaja monasti viitannut pitkän yhdessäolon aikana, vaikkei koskaan
ollut selvästi sanonut. Mutta hän oli aivan varma, ettei Törmälä turhia
puhunut.
Liisaan oli tarttunut sama usko, ja seppäkin oli alkanut uskoa, kun
Samulilta kuuli mitä Törmälä oli puhunut...
— Sieltä pitäisi vainajan papereista löytyä joku plakaatti, jossa
selitetään, että Varpumäen torppa maineen mökkeineen on Samuli
Kosken... ettei siihen saa kansakoulua rakentaa eikä... niin, ettei
tässä ole muuta isäntää kuin minä, — mietiskeli hän ja kylälle silmäili.
Sillä tänään oli nyt Törmälässä pesänkirjoitus vainajan jälkeen.
Sinne saivat kaikki mennä asioitaan ilmoittamaan, sekä velkojat että
velalliset.
Liisa oli myöskin lähtenyt kuuntelemaan, olisiko vainaja jättänyt
Samulia varten testamenttia. Uteliaisuudesta oli seppäkin mennyt,
vaikkei hän tosin ollut mitään talosta saamassa eikä sinne antamassa.
Samulin testamenttiasian vuoksi oli lähtenyt.
Päivä oli jo puolessa, mutta ei näkynyt Liisaa vielä takaisin
tulevaksi. Samuli alkoi käydä levottomaksi, ja hänen ajatuksensa
risteilivät kuin tulessa...
Itseään syytti, kun ei ollut tullut torpankirjoja tehdyksi. Muisti
sepän ja Liisan puheita, ja niin paha tuli olla, ettei yhdessä kohden
pysynyt... Muistui siinä mieleen taas Paavo-Eemelikin, joka oli mennyt
kuin jään alle eikä mitään olostaan ilmoittanut...
— Ei tainnut miehen tapoja ottaa poika, koska ei takaisin kuulu eikä
mitään tietoja lähetä.
Pirtin ikkunan alla tirskui talitiainen, väliin seinään lentäen. Siinä
ilvettään piti.
»Äss-tii-tii-tii» hoki ja päristeli siinä kahakäteen ikkunan ohi.
Samuli vihasi tiaisia. Ne olivat aina onnettomuutta ennustaneet, kun
tielle tirskumaan tulivat. Kerrankin — hän muisti — kun ajoi metsätietä
Törmälän hevosella. Reen nokkapajulle lensi tiainen tirskumaan, ja
vaikka hätyytti siitä pois, niin tuli aina uudestaan. Ja kuinkas
kävikään? Hän löi kirveellä ihan läpi jalkapöydän ja sai maata
kevääseen asti... Niin oli käynyt silloin, ja aina oli joku vastus
tullut, kun tiainen tielle sattui tai matkan varrella seurasi.
»Äss-tii-tii-tii» yhä hoki ja siriteli.
— Mitä nyt tirskuneekin, mutta ei hyvää nytkään tiedä, kun pirtin
seinään iskee kuin mikäkin kissa.
Vasta iltapimeällä palasivat Liisa ja seppä.
Seppäkin tuli Liisan matkassa pirttiin.
Samuli näki heidän kasvoistaan, ettei ollut löytynyt minkäänlaista
testamenttia.
»Oikeassa ovat ihmiset olleet, kun ovat sanoneet, että Serafiinan on
talo», sanoi Liisa aluksi, päästellen villahuivia vyöltään.
»Joko siellä pesänkirjoitus päättyi?» kysyi Samuli seppään päin
kääntyen.
»Jo päättyi.»
»Jo päättyi», vahvisti Liisa. »Ei sanaakaan mainittu sinusta tai tästä
torpasta siinä Serafiinan kauppakirjassa...»
»No etkö sinä tiedustanut testamenttia?» kysyi Samuli ja nousi
seisomaan.
»Kaikki testamentit vielä! Hourinut on Törmälä-vainaja tai muuten
sinua, hupsua, houkutellut, että sai työssä pysymään.»
Mutta vaikka asia oli päättynyt näin nolosti ja kaikki toiveet
rauenneet, ei Liisa, kumma kyllä, mellastanut puoltakaan siitä kuin
ennen.
»Mutta on siinä yksi pykälä, joka on vähän kumma pykälä», alkoi nyt
seppä, ja sepän äänestä ja kasvoista ja Liisan liikkeistä Samuli oli
hoksaavinaan, ettei asia juuri niin pahoin tainnut ollakaan.
»Kerro sinä, seppä!» kehoitti Liisa. »Paremmin osaat selittää kuin
minä.»
Seppä aloitti:
»Tapasin aamulla ensiksi toisen piioista, Lyytin. Lyyti käski minua
nurkan taakse ja sanoi, että hänellä on niin paha olla erään asian
takia, joka koskee Koski-Samulia. Ja vaikka minä en mitään kysynyt,
niin kertoi. Sanoi olleensa valvomassa isäntävainajan kanssa samana
yönä, jonka iltana Samuli oli pirtissä käynyt. Yöllä oli isäntävainaja
ikäänkuin herännyt unesta ja puhunut Samulista, Varpumäen torpasta,
Takasuon niitystä, lehmistä ja testamentista... Viimeksi oli kysynyt
Samulia, että hänen tarvitsisi puhua... Silloin oli Serafiinakin, joka
jo oli nukahtanut tuolille, herännyt ja sanonut: 'Nyt isä taas alkaa
houria.'»
Seppä kertoi sen nauravin suin ja silmin.
»Johan minä olen sanonut!» tokaisi Samuli ja katsoi Liisaan ikäänkuin
asia olisi jo aivan selvä.
Ja selvältä se tuntui Liisastakin.
Istuivat hetken ääneti, niin seppä virkkoi:
»Mahdollista on, että Törmälä-vainaja on tehnyt jonkun testamentin
Samulin hyväksi, mutta yhtä mahdollista on, että vasta aikoi tehdä,
koska ei suinkaan arvannut kuolemansa niin likellä olevan...»
»No mutta entäs Lyytin todistus!» vastusteli Liisa.
»Sekin riippuu siitä, miten oikeudessa muistaisi ja miten oli
ymmärtänyt, — selvä ei asia ole läheskään», selitti seppä.
Mutta Samulin ja Liisan mielestä se oli aivan selvä.
»Eihän sitä, hyvät ihmiset, testamenttia ollut olemassakaan!» huomautti
seppä.
»Olkoon olematta, vaan onpahan maininnut Lyytille, että testamentti»,
tenäsi Samuli seppää vastaan.
»Niin, on puhunut testamentista, vaan sanoiko, että on tehnyt vai että
aikoi tehdä, sitä ei Lyyti sanonut ymmärtäneensä», tivasi taas seppä.
»Ja jos ei nyt löydy testamenttia, niin...»
»Sen täytyy löytyä!» kivahti Samuli niin varmasti, että silmät
säkenöivät. »Törmälä-vainaja ei valehdellut.»
Ja puoleen yöhön asti naapurit puhelivat siitä, mitä Törmälän
pesänkirjoituksessa oli tapahtunut.
8.
Mutta testamentista ei kukaan tiennyt mitään.
Seppä kävi lakia tuntevien miesten puheilla ja kuljetti Lyyti-piikaa
matkassa, todistustansa selvittämässä. Mutta lakimiehet, nimismies,
molemmat papit ja Horslunti, joka oli ikänsä käräjiä käynyt, sanoivat,
ettei Lyytin todistuksesta ollut mihinkään ja ettei semmoisesta asiasta
kannattanut ruveta käräjöimään.
Seppä oli kuitenkin luvannut tehdä parhaansa turvattomien naapuriensa
hyväksi ja mietti yksin asiaa. Hän oli tullut siihen käsitykseen,
että Horslunti ehkä ottaisi asian ajaakseen, mutta olisi pitänyt olla
puhdasta rahaa heti asiamiehelle antaa. Mutta mistäs Samuli-parka rahat
otti?
Seppä ei kuitenkaan vielä jättänyt asiaa.
Paha on köyhän käräjöidä, mutta mietitään vielä», lohdutteli hän
Samulia ja Liisaa.
Seppäänkin oli juurtunut semmoinen usko, että Törmälä oli jonkun
lahjoituksen tehnyt. Antanut torpanmaan ja ehkä muutakin. Pirtin
ainakin — sekään ei ollut Samulin — ja kukaties lehmänkin.
Samulin elämä kävi kuitenkin päivä päivältä huonommaksi, kun itse ei
kyennyt mitään ansaitsemaan ja viisi suuta oli ruokaa tahtomassa.
Liisa kulki talo talolta vaatteita pesemässä niinkuin oli elinaikansa
kulkenut, paleltuen niitä viruttaessaan jääkylmässä avannossa keskellä
jokea. Ei ollut enää terve Liisakaan, jalat usein ajettuivat ja käsiä
särki.
Törmälän Serafiina oli kuullut Samulin hädästä ja lähetti milloin
mitäkin syötävää. Ei Serafiina sentään niin sydämetön ollutkaan kuin
Samuli oli uskonut.
Samuli ja Liisa olivat testamenttitouhussaan unohtaneet koko
kansakouluasian, mutta saivat pian siitä kuulla.
Kulki ympäri kylän tietona, että kansakoulujuttu nyt oli lopullisesti
viranomaisilta tullut ja koulun paikaksi päätetty Varpumäki.
Ja muutaman päivän kuluttua alettiin Samulin pirtin ympärille vedättää
kiviä, hirsiä ja lautoja. Rakennustöihin piti ryhdyttämän heti kevään
tultua.
Silloin tuli Serafiinakin Alatörmälän emännän kanssa käymään Samulin
pirtillä, ja hänellä oli tullessaan monenlaisia ruokatavaroita.
Onneksi oli Liisa poissa kotoa ja Samuli makasi tuskissaan vuoteella.
Serafiina selitti laajasti, ettei hän suinkaan olisi tahtonut Samulille
pahoin tehdä. Mutta hänen oli pakko. Velkoja oli pesänkirjoituksessa
ilmaantunut niin paljon, ettei tiennyt, miten selviäisi. Huolta oli
hänelläkin.
Nyt kun tarjottiin niin hyvä hinta tämmöisestä pienestä mäen
kumpulasta, joka lisäksi oli kivikkorovaa, niin oli hän arvellut, että
olisi paras nyt myydä ja rahat panna velkaan.
Samuli saisi kyllä torpan paikan muualta, jos tahtoi.
Ja kevääseen asti saisivat tässä asua.
Samuli kuunteli melkein välinpitämättömänä Serafiinan puhetta. Häneltä
katosi aina elämisen halu, kun tuskat oikein ruumista repivät.
»En tiedä», huokasi hän Serafiinan puheisiin. »Kun saisi kuolla pois!»
Mutta sitten hän yhtäkkiä nousi istumaan sängyssään ja sanoi:
»Ei tähän vielä mitään rakennettaisi, jos isäntävainaja eläisi — vaikka
olisivat olleet velat vielä suuremmat...»
Serafiina ja Alatörmälän emäntä sanoivat hyvästi ja lähtivät pois.
Niinä päivinä touhusi seppä testamenttiasiassa, niin ettei joutanut
mitään muuta hommaamaan. Hän tiedusteli, eikö kukaan kylällä ollut
sattunut kuulemaan asiasta, eikö Törmälä koskaan ollut kenellekään
maininnut, että hänen piti muistaa Samulia... ahkerinta ahkerista
miehistä, joka hänenkin talostaan oli talon tehnyt...
Sen tiesi moni, ja monelle oli Törmälä Samulia kiittänyt, mutta
testamentista ei ollut koskaan mitään puhunut. Törmälä ei koskaan
puhunutkaan salaisimmista asioistaan, ja vähäpuheinen oli muutenkin
aina ollut.
Seppääkin alkoi epäilyttää koko asia, ja hän uskoi jo, että testamentin
olemassaolo saattoi todellisuudessa olla Samulin omaa mielikuvitusta.
Mutta köyhyys yhä ahdisteli Samulin perhettä, ja Samuli itse näytti
kuihtuvan siihen paikkaan. Laiha oli jo ennestäänkin, mutta nyt oli
mennyt, ettei ollut muuta kuin luut ja keltaista, kurttuista ja kuivaa
nahkaa niitä peittämässä.
Ei kyennyt enää pirtistä ulos. Olisivat jo paleltuneet pirttiinsä,
ellei seppä olisi auttanut. Samulin oli vallannut jonkinlainen
välinpitämättömyys, joka näytti enenevän sitä mukaa kuin hän laihtui ja
kuihtumistaan kuihtui. Toivo paremmista päivistä oli melkein kuollut,
mutta elpyi aina niinä päivinä, joina seppä kävi testamenttiasiasta
puhumassa. Mutta vaikka köyhyys ja puutteet ahdistivat, ei Liisakaan
enää Samulia haukkunut, vaan kohdisti kiukkunsa muihin ihmisiin.
Kylällä näet ei kukaan uskonut koko testamenttijuttua, vaan otaksuttiin
Samulin sen itse miettineen, omituinen kun aina oli ollut. Ja nyt
kivulloiseksi tultuaan oli entisestäänkin löyhtynyt.
Niin kului aika, ja sydäntalven pakkaspäivät ahdistivat kylmällään ja
pimeällään köyhää perhettä.
Mutta eräänä iltana, kun seppä jo oli laskeutunut makuulle ja piippua
poltellen odotteli eukkoaan viereensä, sanoi eukko, Juliaana:
»Sikseen taisi jäädä se testamenttiasia?»
Seppä poltteli piippuaan, ja vasta kun Juliaana oli viereen tullut hän
vastasi:
»Kyllä minä parhaani olen koettanut, mutta ei taida siitä asiasta
koskaan selvää tulla.»