joista olen Lanko-Pekalle selittämässä.»
»Joo, vieraita täällä on käynyt», sanoi seppäkin.
Samuli istahti sepän viereen sivupenkille ja kysyi:
»Vai vieraita. Keitä on käynyt?»
Samuli ei osannut aavistaakaan, keitä olisi käynyt, uskoi paremmin,
että oli joku hyvä asia tapahtunut.
»No Törmälän Serafiina, ja kansakouluntarkastaja kuului olleen se
herra», kerkesi seppä ilmoittamaan ennenkuin Liisa.
»Aamulla sanottiinkin olleen Törmälässä sen tarkastajan», sanoi Samuli.
Liisa oli ehtinyt saada ilmaa keuhkoihinsa, ja nyt hän alkoi pauhaavan
saarnaavalla äänellä selittää:
»Joo. Tännepäin kävelivät puolenpäivän aikana. Minä ajattelin, että
mikä pari sieltä tulee. Väliin seisoskelivat tullessaankin, joelle ja
tielle päin katselivat, ja se herra viittoi käsillään ja selitteli, ja
viittoi Serafiinakin ja selitteli. Tulivat sitten ihan tuon perunamaan
laitaan. Minäkin menin porstuan ovelle kuuntelemaan. Herra viittoi ja
kehui, että tämä juuri, tässä tämän mökin paikka olisi erinomaisen
sopiva kansakoulutontiksi. Tämä on korkealla, sanoi, mäntymetsän
vieressä, ja näköala on komea, ja parhaiksi kaukana on paikka
maantiestä ja taloista... Erinomainen paikka... Serafiina siihen, että
kyllä Varpumäkeä ovat kaikki muutkin kiittäneet ja sanoneet, että tähän
paikkaan sopisi kansakoulu... Menivät sitten tuonne männikköön päin,
enkä enää kuullut mitä sitten puhuivat...»
»Siinä nyt kuulet...» huomautti seppä.
Samuli ei virkkanut mitään, laski päänsä molempain kämmeniensä varaan,
kyynärpäät polviaan vasten asetti ja jäi siihen miettimään.
Mutta Liisa, levättyään, alkoi taas:
»Onhan siitä jo puhuttu kahtenakin kesänä, että tähän kansakoulutontti
on valittu... vaan tuo Samulikos se, nahjus, on uskonut... Ja konstikos
on tähän rakentaa! Törmälä komentaa pois... taitavatpa torpankirjat
olla esteenä, heh... Sen sitten saat pitkästä palveluksestasi.»
»Paitaan asti ottavat... jos nyt lapsinesi joudut pois mökiltäsi...
Lurjus ja sydämetön on lopulta Törmäläkin, johon olet luottanut ja jota
hyväksi mieheksi olet uskonut... Niinkuin ei olisi muualla yhtä hyviä
paikkoja kansakoululle kuin tämäkin», jatkoi seppä siitä, mihin Liisa
lopetti.
Ja vuorotellen pauhasivat, Samulin äänettömänä kuunnellessa. Sekä seppä
että Liisa nähtävästi odottivat, että Samuli nyt ainakin raivostuisi ja
uhkaisi jättää työnteon Törmälässä. Mutta ei suuttunut Samuli, allapäin
istui ja mietiskelevän näytti.
»Eihän tuota nyt vielä niin varmaan tiedä uskoa... Eipähän ole Törmälä
itse koskaan siitä sanallakaan maininnut», sanoi hän vihdoin sepän ja
Liisan puheisiin.
»Siinä nyt kuulette, seppä», innostui Liisa sepälle selittämään. »Siinä
kuulette nyt — hän uskoo Törmälää kuin Jumalaa — niinkuin ei Törmäläkin
osaisi väärin tehdä samoin kuin muutkin talolliset...»
»Jo minä sinuna huomispäivänä ottaisin asiasta selvän ja palttua
antaisin Törmälän töille», ehti seppä välissä sanomaan.
»Eivät ne ole kuin Serafiinan hommia», arveli Samuli. »Ei siihen Joonas
suostu, vaikka olisi kymmenen herraa tämän paikan kansakoulutontiksi
katsonut...»
»Serafiina, nokinenä, siinä talossa nyt onkin isäntänä ja emäntänä»,
riemastui Liisa taas puhumaan. »Serafiina siinä vielä ukollekin kummat
tekee... Ettekö usko, seppä, tekin niin?»
»Niin on minunkin uskoni.»
»Olkaa hörisemättä», sanoi siihen Samuli eikä enää vastannut heidän
puheisiinsa mitään.
Mutta iltayöstä häntä kuitenkin valvotti ja mietitytti. Hänen
ja isännän suhteet olivat ensimmäisestä päivästä alkaen olleet
kuin parhaitten veljien. Ei ollut sattunut yhtään ainoata kertaa
pienintäkään riitaa. Aina oli Törmälä ystävällisesti puhutellut, aina
naurusuin työmaalle tullut, ja kun kahdenkesken jäivät, niin oli
hyvillään kiittänyt hänen töitään, vaikka usein muiden töitä väheksyi
ja moitiskeli. Pikavihaiset olivat molemmin, sekä hän että isäntä,
mutta ei ollut kummankaan tarvinnut toiselleen suuttua...
Ja monesta Törmälän puheesta oli Samuli siihen uskoon tullut, että
Törmälä oli muistanut häntä — jos kuolemakin sattuisi tulemaan.
Ja siihen uskoon hän nytkin nukkui ja seuraavana aamuna meni hyvin
varhain Törmälään ohran leikkuuta aloittamaan.
4.
Samuli oli aloittanut taas tavallisen syystyönsä Takasuolla.
Kun kaikki kesätyöt olivat loppuneet, riihetkin puidut ja juurikasvit
kuoppiinsa kannetut, alkoivat maatyöt. Joka syksy oli Samuli Takasuolla
ojia kaivanut — siitä asti kun Törmälään tuli. Takasuolla oli koko
kylän uutisviljelys, mutta Törmälän palstaa oli nyt laajimmin viljelty,
vaikka siinäkin vielä oli laveat alat koskematta.
Näinä viime vuosina oli Samulikin urakalla ojaa kaivanut, samoin kuin
muutkin ojurit mikä minkin talon palstalla. Urakkatyössä ansaitsi
Samuli hyvin, sillä samalla kun hän oli ahkera, oli hän tottunut
ojuri ja saikin valmista paljon enemmän kuin nuoret miehet. — Mutta
kahtena viime syksynä ei hän enää ollut jaksanut niin paljoa kuin ennen
nuorempana. Oli sattunut muutamina päivinä, että sisuskivun takia
oli täytynyt jättää työ siihen ja lähteä mökille, jossa sitten sai
sairastella monta päivää. Ja kun viimein kykeni työhön, oli niin heikko
ja voimaton, ettei tullut valmista paljon mitään.
Mutta nyt oli tänä syksynä pysynyt merkillisen terveenä. Heinänteon
loputtua ei ollut suurempaa tuskaa koskaan tuntunut, vaikka väliin
vatsanpohjaa vihloi ja kirveli, ja työssä oli ollut joka päivä. Häntä
oli neuvottu ottamaan terveydensuolaa joka aterian aikana, ja siitä
oli ehkä ollut apua. Nyt syksyllä oli ollut ruokakin parempaa, sillä
tytär Sylvi, joka palveli pappilassa, oli palkkaansa vastaan ottanut
pappilasta kaksi kookasta lampaankurentoa, jotka lahjoitti kotimökille.
Terveeltä hän nytkin tuntui, kun sumuisena syyspäivänä loi ojaa. Hän
oli jo aamupimeällä lähtenyt kotimökiltä, ehtiäkseen saada valmiiksi
ojan, jota koko viikon oli kaivanut. Isäntäkin oli aikonut tulla
katsomaan. Ei ollut käynytkään kokonaiseen viikkoon Takasuolla, oli
ollut muita töitä kotosalla.
Ja Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän
puheeksi... Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin,
ja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta
mökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi
monessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi
olisikin oikein sopiva...
Hiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot
olivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät
selkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat
kätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät.
Mutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan
molemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.
Savenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan
metsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.
Alkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään
heinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.
Muut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan
sytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.
Mutta jopa tuli Törmäläkin.
Samuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä
mihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto,
niin että harmaja parta liehui tuulessa.
Nyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli
solunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.
Olihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut
Takasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi
kuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun
mitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.
Hikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli
hänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi:
»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»
Ja sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri
ainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin
takki- ja lakkinaulaa.
Samuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja
paistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin
niin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti,
miten sanoisi Törmälälle... miten aloittaisi...
Mutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan
lauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle,
mennessään piippuaan sytytellen.
Törmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.
»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.
Törmälä hymähti:
»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat... kovin on vanhuus tänä
kesänä alkanut tuntua... iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle
päästä...»
Samuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka
oli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä
muuten, mutta Törmälä kovin ähkien.
Samuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui
katsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin
taivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa
tihuttaa hienoa utusadetta.
»Jopa taisi tulla sateen vuorokin», sanoi Törmälä levähtäen lapionsa
varassa.
»Ei tästä vielä pitäisi tosi sadetta tulla, sillä minua ei ole
painostanut tänään, niinkuin sateen edellä painostaa», virkkoi siihen
Samuli.
Sen pitempään eivät keskustelleet, alkoivat taas luoda ojaa.
Samulin ajatuksissa poltti ja pakotti, mutta hän ei vieläkään ollut
saanut Törmälältä kysytyksi. Mutta sitten yhtäkkiä, ettei itsekään
käsittänyt kuinka, sai hän ääneensä sanotuksi:
»Kansakouluko se aiotaan Varpumäkeen rakentaa?»
Hän säpsähti omaa ääntään ja kumartui ojaan. Törmälä samassa
nosti katseensa Samuliin päin, juuri kun Samuli lapiopalaa heitti
ojanreunalle, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Molemmat
seisahtuivat yhteen kohti.
Törmälä hymähti.
»Ei siihen kansakoulua rakenneta...»
Samuli uskalsi nyt katsoa Törmälää suoraan silmiin.
»On siitä ollut puhe jo tässä takavuonna ja tänäkin kesänä kerran...
Mutta mitäpä siitä. Varpumäki on sinun... niinkuin olen aina sanonut...»
Samulin kalpeille kasvoille ilmausi iloinen ilme.
»Jo minä sitä asiaa olen murehtinut... Kun olen ajatellut, että jos
nyt joutuu pois... eikä ole pirttikään oma eikähän niitä ole tullut
tehdyksi minkäänlaisia torpankirjojakaan meillä...»
»Elä sinä huoli murehtia! Ei sinua siitä pois käsketä... koululle
on kyllä muuallakin sijaa... Ja olen minä sinun puoltasi muutenkin
pitänyt, jonka kerran nähnet, jos elänet...»
Samuli luuli ymmärtävänsä mitä Törmälä tarkoitti eikä enää mitään
kysynyt. Eikä Törmäläkään siitä asiasta sen enempää puhunut, mutta heti
hän huomasi, että muutos Samulissa tapahtui. Iloisemmasti ja vaivatta
nousivat nyt raskaat saviset lapiolliset ojan pohjasta ja lensivät
rennosti kauas ojanreunalta. Ja tyytyväinen, onnellinen ilme oli
kasvoilla.
Iltapuoleen päivää eneni sade ja alkoi tuulikin tuntua, pohjoisesta
päin kylmänä viimana tohisten. Muilta palstoilta olivat ojamiehet
jo lähteneet kylään, muutamat jo heti kun alkoi vähän sadella. Pois
tuumasivat lähteä Törmälä ja Samulikin, vaikka vielä olisi päivän
vuoksi sopinut pari tuntia jatkaa työtä.
»Kyllä tämä oja tällä viikolla valmistuu», sanoi Samuli, kun läksivät
astumaan kylään päin, Vasuharjua kohti.
»Ehkä minäkin joudan täällä vielä käydä auttamassa tässä jonakin
päivänä, arveli Törmälä.
Törmälä käveli edellä, takki kainalossa. Märkinä palavasta ja sateesta
olivat molemmat miehet, mutta Samuli oli kuitenkin vetänyt ylleen
takkinsa, joka ladon suojassa oli pysynyt kuivana. Mutta Törmälän takki
oli seipään nokassa kastunut, niin että vettä tippui.
Samuli oli niin hyvällä mielellä, ettei välittänyt syyssateesta
vähääkään. Oli kuin päivä olisi paistanut. Ei hän ollut turhaan
Törmälään luottanut! Ei ollut sen miehen koskaan kuullut valheen sanaa
sanovan! Rehellinen oli ja hyvä mies. Aina neuvoi oikeaan ja uskoi,
että Jumalan kädessä oli täällä ihmiskohtalo. Hyvä on ollut, ettei
ollut uskonut sosialisteja, vaan luotti ja uskoi siihen, mitä Törmälä
sanoi. Viisas ja pitkämielinen mies oli. Sen oli Samuli jo ensi vuonna
nähnyt. Eipä tainnut olla koko pitäjässä niin kykenevää miestä...
Törmälän puheille tuli kaikilla asia, kun tiukka paikka vastaan sattui
ja kirjoitusmiestä tarvitsivat...
Samuli tunsi sydämensä omituisesti lämpenevän, kun jälessä kävellen
katseli Törmälän leveää selkää, nyt jo hoikaksi käynyttä kaulaa ja
harmajaa tukkaa, joka paksuna pensaana näkyi lakin reunan alta. Oli
siinä mies, joka päivinään oli työtä tehnyt ja vähävaraisena kaksi
poikaansa herraksi kouluttanut...
Oli muistanut häntäkin! Ehkä antaa Varpumäen mökin ja maata siitä
ympäriltä... No, niin olikin aina sanonut, että »teehän nyt, Samuli,
tässä minulle työtä... niin teet samalla itsellesikin».
Mitä lieneekään noilla puheilla tarkoittanut...
Huononnut oli sentään Törmälänkin kävely näinä viime vuosina. Samuli
näki, että usein töksähti jalka polun kiviin ja kengän nokka risuihin
tarttui. Eikä muutenkaan ollut vauhti niin nopeaa kuin ennen. Muisti
kuinka kerran palasivat kaukaa kiveliöstä kruununlinjan hakkuusta...
Nuoria miehiä oli joukossa, mutta kun Törmälän ukko kävi etummaiseksi,
niin jo alkoi taival katketa, ja juosta saivat nuoremmat perässä...
Hiki tippui hänenkin, Samulin, otsasta, ja joka mies oli kuin saunassa
käynyt, kun kylään päästiin.
»Jo minä arvasin, ettei ole perää koko kansakouluhommassa», mietti
Samuli lopuksi siinä, missä jo Varpumäen mökille saapuivat.
Törmälä kävellä viuhtoi suoraan sepän pihan läpi, josta talvisin
metsätiekin kulki, kotiaan päin, ja Samuli kääntyi mökilleen.
Liisa oli kaiketi mennyt johonkin naapurimökkiin. Lapset olivat
yksinään kotona, eikä pirttikään tuntunut lämpimältä. Samuli hommasi
kuitenkin tulen takkaan ja alkoi riisua märkiä vaatteita yltään.
Hän oli nyt niin hyvällä tuulella, että kaikki asiat tuntuivat olevan
hyvin päin. Lisäksi johtui mieleen, että kukaties sieltä vielä
Paavo-Eemelikin tulee niin ettei kukaan arvaakaan, ja mikä tietää mitä
on matkassa... Pian navetta nousee ja vaikka mitä muutakin...
Ja kun Liisakin hetken päästä kotia viipotti tulla, niin Samuli
naurusuin puheli — jota ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen. Samuli
kuvaili Liisallekin kaikenlaisia tulevaisuuden päiväpaisteisia päiviä.
Mutta Liisa ei ollut herkkä uskomaan.
»Saa kai Törmälä sinulle kahdenkesken luvata vaikka puolet taivaan
valtakunnasta, kyllä kai sinä uskot», pani Liisa vastaan. »Jos lienee
perää siinä, että on Serafiinalle jo aikaa sitten talon myynyt, niin
mitäpä hänellä itsellään enää on sanomista... vaikka kymmenen koulua
rakentaisivat tähän...»
»Vaan etkö kuule, ettei tähän rakenneta! Törmälä ei puhu joutavia
koskaan!»
Samuli suuttui Liisalle, kun Liisa pyrki epäilemään Törmälän selviä
sanoja.
Mutta hetken kuluttua toi Liisa epäilyksensä esille toisessa muodossa,
virkkaen:
»Vaan on siinä nyt Törmälässä semmoinen nokinenä, Serafiina, että
kuuluu jo tekevän ukolle mitä tahtoo...»
»Eipä teekkään», sanoi Samuli varmasti. »Eipä ole näkynyt minun
ruuassani ruohoja eikä muita moskia, kun minä isännälle sanoin, etten
saata semmoista syödä. Mutta muille näkyy syöttävän...»
»No, jos nyt sinua vähän palveleekin, vaan pirullinen ja saita on
Serafiina kuitenkin. Kehen hän lienee tullutkin? Emäntä-vainaja
oli hyväsydäminen ihminen, joka minullekin tuontuostakin ojensi
milloin lihapalasen, milloin leivän, milloin mitäkin... Mutta en ole
Serafiinalta suupalaa lahjaksi saanut...»
»Olkoon mikä hyvänsä — eikähän se häävi ole — vaan isännällä siinä
kuitenkin ohjat ovat...»
»Niinpä arveli seppäkin, että torpankirjatkin olisi Törmälä tehnyt,
vaan että Serafiina siinä välissä soutaa ja tahallaan viivyttelee...»
»Mistä seppä sen tietää?»
»Ihmiset puhuvat...»
Mutta ei ottanut Samuli uskoaksensa mitään pahaa Törmälästä. Nyt
varsinkin uskoi kaikkea hyvää ja mietti, mitä Törmälä oikeastaan
olikaan tarkoittanut Takasuolla lausumillaan sanoilla. Saattoivat
sisältää hyvinkin paljon.
Kun hän oli saanut kuivat vaatteet ylleen ja pannut Liisan kukkarosta
kuivempaa tupakkaa piippuunsa, arveli hän:
»Minä tässä vain odottelen Paavo-Eemeliä kotia... että päästään
navettaa rakentamaan... Minusta tuntuu, ettei poika tyhjänä tule, kun
tulee...»
»Jospa nyt saapuisi ja jotakin elämisen apua toisi», toivoi Liisakin.
»Kun kuuluu Kuusi-Antin Aukusti panneen pankkiin kesällä ansaitsemiaan
rahoja.»
»Niin olen kuullut...»
Olivat hetken vaiti. Sitten virkkoi Samuli:
»Rantala lupasi myydä vanhan riihensä, josta tulee hyvä navetta
parille lehmälle, ja hinnastakin jo sovimme, kun Kuusi-Antin pirtillä
käydessäni kysyin... Ja jos sulaa vielä riittää, että kuokka ja lapio
pystyvät, niin... niin Törmälältä rahatkin ehdin ansaita... Jos
Sylvikin vielä jotakin tahtoisi avustaa...»
Liisakin alkoi uskoa, että tästä ehkä sittenkin päästään paremmille
päiville.
»Kun nyt pysyisit terveenä, ettei se kolotus alkaisi jalkoja repiä
eivätkä ne kipusi sisustaa väännellä», sanoi hän pehmeämmällä äänellä
kuin oli moneen aikaan miestänsä puhutellut.
5.
Kim Samuli kolmannen päivän iltana palasi Takasuolta, oli vielä
valoisa. Hän oli tänään tullut varemmin saadakseen kuokkansa
teroitetuksi sepän pajassa. Seppä olikin vielä takomassa, kun Samuli
astui pajaan.
Kun seppä lakkasi takomasta ja näki, mikä työ Samulille oli tehtävänä,
sanoi hän, ottaessaan Samulilta kuokan ja terää katsellessaan:
»Kuuluu sairastuneen Törmälän isäntä... kuume mikä lienee... sanotaan
jo hourivan... On puhuttu, että lääkäri on tilattu...»
»Jokohan vilustui ukko, kun tässä alkuviikolla, käydessään Takasuolla,
mänttäsi luoda märkää savea, että oli märkänä kuin uinut rotta, kun
kotia lähti?» arveli Samuli.
»Saattoi hyvinkin siitä vilustua... vanha on jo mies, vaikka kivakin...»
»Ei minun muistooni ole päivääkään ennen sairastanut», virkahti Samuli.
Seppä alkoi teroittaa Samulin kuokkaa. Pantuaan sen ahjoon ja alettuaan
vasemmalla jalallaan polkea paljetta jutteli hän:
»Saapas nähdä, kuinka käypi Törmälän... Joko käypi kuolemalle? Kuuluvat
vaimoväet nähneen kummia unia... Ja kertoi meidän eukkokin tässä
kesällä jo nähneensä unissa, että mustalla hevosella ajettiin Törmälän
pihasta kirkolle päin...»
Seppä kertoi vielä muidenkin vaimojen unennäköjä ja lisäsi omasta
mielikuvituksestaan toisia. Samuli oli aikonut vain pikimmältään
poiketa pajaan ja vasta seuraavana aamuna suolle mennessään ottaa
kuokkansa, mutta nyt hän unohtuikin seisomaan sinne ja kuunteli sepän
puheita. Omituisesti koski häneen Törmälän sairastuminen, mutta ei hän
kuitenkaan sepän puheisiin mitään arvellut. Vasta kun seppä sai kuokan
teroitetuksi, sanoi hän:
»Pitäisipä lähteä kuulemaan, kuinka siellä isäntä jaksaa.»
»Parasta on, että pyrit aikanaan... tekemättä taisivat jäädä
torpankirjat?» sanoi seppä.
Samuli ei vastannut siihen mitään. Käveli hitaasti kotimökille. Oli
kuin olisivat häneltä yhtäkkiä voimat vähentyneet, ettei ollut pystyssä
pysyä, ja melkein hoiperrellen hän pirttiinsä astui.
Liisa ei ollut kotona, ja lapset mellastivat omin päinsä. Ympäri pirtin
lattiaa oli ladottu kaikki, mitä seinistä irti lähti, ja huoneessa
vallitsi muutenkin mitä suurin epäjärjestys ja siivottomuuskin.
»Mihin äiti on mennyt? kysyi Samuli kuitenkin lapsilta.
»Äiti on mennyt pappilaan makkaroita tekemään ja sanoi illalla tuovansa
meillekin», selittivät lapset.
Samuli siivosi törkyä hieman vähemmäksi ja kousasi lapset sänkyyn. Hän
yritti syömään, mutta pala pyöri suussa eikä vatsa tuntunut tahtovan
ottaa mitään vastaan.
Hän veti sarkatakin ylleen ja lähti Törmälään. Olisipa kummaa, jos
isäntä oli oikein pahasti sairastunut. Vankka ja terve mies oli aina
ollut ja näinä kolmenakolmatta vuotena, joina Samuli hänen kanssaan
oli puuhannut, ei hän päivääkään ollut taudin vuoksi vuoteessa ollut.
Olisiko tosiaan vilustunut, kun sattui semmoinen kylmä sade Takasuolla
käydessä... ja palaviinsa siellä teki...?
Ilta oli jo pimennyt, tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja tuntui
tulevan kylmä yö. Samuli oikaisi suoraan peltojen poikki tielle päin.
Oljen sänki vastasi kylmettyneesi! jalkaan, ja kovalta tuntui pellon
ruokamultakin. Juuri kun hän ehti Törmälän tienhaaraan, ajaa karautti
pihasta hevonen, ja kieseissä istui kaksi miestä, toinen nähtävästi
herra. Mutta kumpaistakaan ei Samuli tuntenut. Hän käveli pihaan.
Kuistin edessä hän tapasi toisen piioista, joka kertoi lääkärin käyneen
ja määränneen lääkkeitä.
Samuli meni pirttiin, jossa istui muutamia naapuritalojen emäntiä
vesissä silmin. Emännät kertoivat isännän taudista, että oli ensin
ruvennut vilustamaan ja kolottamaan ja siitä oli sitten tullut kuume,
ja koko päivän oli ollut niinkuin houriessa. Äsken kuitenkin, kun
lääkäri oli käynyt, oli hän ollut aivan selvillä ja tuntenut kaikki
ympärillä olijat.
»Sanoiko olevan missään paikassa suurempaa kipua?» kysyi Samuli.
»Ei sanonut erittäin minkään paikan olevan kipeän, mutta voimattomuutta
valitti», selittivät emännät.
»Olisipa pitänyt päästä katsomaan», sanoi Samuli.
Samassa tuli Serafiina itkusilmin pirttiin.
Samuli yritti isännän luo, jonka sairasvuode oli salintakaisessa
kamarissa. Mutta Serafiina joutui hätään.
»Ei nyt sovi Samulin mennä isännän luokse... on juuri päässyt
nukahtamaan, ja lääkäri määräsi, että ei missään tapauksessa saa
häiritä», selitti hän Samulille.
Samuli jäi ovelle seisomaan pitkiin ajatuksiin.
»Ehkä isä huomiseksi sen verran virkistyy, että Samulikin saapi mennä
tervehtimään», sanoi Serafiina sitten.
Mutta pahalta tuntui Samulista sittenkin. Olisi edes ovelta saanut
katsella hyvää isäntäänsä ja monivuotista työtoveria, jonka kanssa oli
monta hoppua toimitettu. Mutta ei lähtenyt Samuli poiskaan. Hän istui
penkille, ja kun naapuritalojen emännät illempänä poistuivat, jäi hän
yhä penkille istumaan.
Hänen mielensä oli raskas, ja ikävä kouristi sydäntä. Tuntui niin
oudolta ja kummalliselta ajatella, että isäntä nyt makasi sairaana.
Joka aina oli ollut terve, aamuvarhainen ja virkku...
Kuolema!
Ei sitä elävä ja terve ihminen usein muistanut, vaikka se silmäin
edessä joka päivä oli. Aina ajatteli eteenpäin, aina parempaa toivoi ja
toivoi ja uusia tuumia mietti... niin yhtäkkiä tulee kuolema...
Pirtistä olivat kaikki poistuneet. Samuli kuuli vain meneviä ja tulevia
askeleita korkeista kuistin portaista. Pieni, savuava lamppu oli
jäänyt tuikuttamaan pöydälle. Siitä levisi alakuloinen himmeä valo
ympäri suurta pirttiä, jossa Samuli hiljaa mietteissänsä istui. Tähän
aikaan ei talossa muuta väkeä ollutkaan kuin kaksi piikaa, renkipoika,
Serafiina ja isäntä. Piiat kai toimivat Serafiinan apuna, ja renkipoika
lie juossut kylälle, koska ei näkynyt.
Samuli sytytti piippunsa ja jäi penkille istumaan.
Autioksi ja kylmäksi oli mennyt tämänkin talon elämä emännän kuoleman
jälkeen. Ei ollut Serafiinalla niitä lahjoja kuin äidillään. Naurusuin
oli emäntävainaja aina vastassa, kun työstä palattiin, ja keitto
pöydällä jäähtymässä ja valmiina syötäväksi. Serafiina oli tyly ja
hänen äänensä ilkeän kimakka. Muutenkin oli kummallinen ihminen — niin
oli Samuli huomannut. Muuhun turhuuteen kyllä tuhlasi, mutta väelleen
ei olisi raskinnut antaa mitään, ei ruokaa, ei palkkaa...
Jos vaan emäntä nytkin elänyt olisi, niin kohta olisi vienyt hänetkin
isännän vuoteen viereen...