IHMISKOHTALO
Kuvaus tilattoman elämästä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto Oy,
1911.
1.
Illallinen oli syöty nuotion ympärillä, törmäladon luona, ja väki oli
kiivennyt ladon ovesta heiniin nukkumaan. Hyvältä tuoksuvia maaheiniä
oli lato täpösen täynnä, ja hyvä ja lämmin oli siellä raskaan päivätyön
perästä levätä.
Ulkona oli hämyävä elokuun ilta. Päivä oli laskenut pilvettömän
taivaanrannan taakse, ja se oli merkki, että pouta on huomennakin.
Valtaväylältä ja saarien putaista ja vuopioista oli noussut pehmeää
usvaa, joka nuoskeana levisi yli laajan niittymaan, kasteena laskeutuen
heinikoille.
Hiljainen, rauhallinen ja äänetön yö oli alkanut.
Latonsa edessä istui Törmälän isäntä, harmajapartainen Joonas, vielä
hetkisen sen jälkeen kun muu väki jo oli käynyt nukkumaan. Piippuaan
poltellen hän keräili kekäleenjäännöksiä nuotioon, jolla illallinen oli
keitetty.
Kuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti,
ja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas
oli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli
ehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.
Hyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren
heinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset
kekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren,
josta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia.
Jo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet
käyneet nukkumaan...
Nukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus
tuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä
tehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta,
tuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran
entisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo
sekin paino sekä kädet että jalat.
— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana
kun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa
heinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi
mies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi... Mahtaa nyt Samuli-parkaakin
väsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa...
Viimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa
kuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi
seisomaan.
— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei
olekaan kiirettä niittämään... vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti...
Ja jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn
heinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään... onkin
lauantaipäivä...
Hän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika
ja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat
kaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika
retkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui
Samuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi
itselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi
lakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi
levittäen.
Pian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.
Ei minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa
monen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi
ja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen
ja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana
vilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin
hyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.
Ja suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin
raskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.
Sakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo
kömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan
läpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman
täytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.
Jo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua,
mantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi
usvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva,
nuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty
kuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla
niittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset
paidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät
välkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.
Törmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä
mies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen
hattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja
alushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän
nuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan
näyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen
jälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi
joskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää
pystyyn... elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään... ette ehdi hänen
matkassaan kuitenkaan...»
Mies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli,
oli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän
viereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja
voihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka
vanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin
luisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä
kohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden
ympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.
Edellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun
virkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti
niin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja
särkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt
siihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli...
Heinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei
hän enää kestänyt niinkuin ennen... Ja heiniä hangotessa se oli ensi
kerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin... siinä
oli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut... juuri tällä samalla
niityllä... tässä Karjasaaressa... tällä Törmälän saralla...
Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin
sattunut repeämä... Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän
aikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä
korkeaan suovaan hankoamaan...
Hän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää
miestä, Isoa-Iivaria... Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun
tällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari
nyt tuolla... Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut
rintaa...
Kipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta
entiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen
loisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja
saatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään.
Siitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen
huokaus nousi hänen rinnastaan.
— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä
päivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen... hyvään
aikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja
huomenna saisi levähtää koko päivän...
Kuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut
hellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä
hymyn irveen:
— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!
Silloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän
pelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.
»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun
Samulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä
pahaa... Sinä yrität liian ruttoon... pitäisi sinun säästää itseäsi,
ennenkuin miehuus kokonaan loppuu...»
»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin
toivottomalla äänellä.
Siihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein
ilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.
»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia... Olisi herättää
Maija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.
»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi
Samuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:
»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»
»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön... vasta aamiaiselta
alamme... kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.
Ja haukoteltuaan vielä ja sytytettyään piippunsa hän silmäili
ympärilleen, missä joka haaralla vilkkui niittymiehiä, kuului
hauskaäänistä viikatteiden hiontaa ja jostakin etempää joelta
rallatuksia.
»Taitaapa pysyä poutana vielä tämänkin päivän... ja se nyt ensiksi
meillekin riittäisi», sanoi hän sitten, käveli ladon ovelle ja alkoi
huudella piikoja hereille:
»Nouseppa, Maija, sieltä kahvin keittoon ja hommailemaan aamiaista!»
Sitten hän hiljaisemmalla äänellä puhui Samulille:
»Otetaanpa aamusta päivä talteen, niin pääsemme ennen auringonlaskua jo
kotia saunomaan.»
Hetken kuluttua kähmivät piiatkin ulos ladon eteen. Unisina olivat
vieläkin, silmät puoliummessa; massotellen ja vähäpuheisina rupesivat
ensin epäjärjestykseen joutunutta pukuaan tasailemaan.
Poutainen ja kuuma oli koko lauantaipäivä. Ja kiire oli joka talon
niityllä, sillä kunkin talon väki koetti panna kaiken kuntonsa
liikkeelle ehtiäkseen illaksi kotia.
Lännen vaarain lakia jo aurinko kosketteli, ennenkuin Törmälän väki
sai kaikki heinät suoviin. Liikkeellä olivat olleet ja ahkeroina
koko päivän, mutta tarkkaan otti työ päivän sittenkin. Samuli oli
ollut kaiken aikaa huonosti voipa. Ei ollut saanut syödyksikään kuin
päivällisen aikana hiukkasen, ja senkin vähän oli oksentanut takaisin.
Mutta merkillisesti oli sittenkin jaksanut liehua.
Mutta kun kaikki työ oli saatu loppumaan ja lähtökahvit vielä
törmäladon luona juotu, ruvettiin hommaamaan kotimatkaa. Laulellen
ja hyvillä mielin nyt piiatkin kantoivat eväänjäännöksiä suureen
kolmilaita-niittyveneeseen, joka oli ollut viikon päivät Loueputaan
rannassa. Siihen pyttyjä ja leilejä toivat, tyhjiä laukkuja, ja
keskelle venettä kumolleen asettivat leveäjalkaisen, nokisen padan ja
sen alle vielä nokisemman kahvipannun Isäntä ja Samuli sillä aikaa
irroittivat viikatteita varsistaan ja kokoilivat muita työaseita
venevalkamaan.
Ja niin siitä joutuivat lähtemään. Vene työnnettiin vesille
syvävetiseen, korkearantaiseen, mutta laimeavirtaiseen Loueputaaseen,
joka koukeroisena halkoi laajan Karjasaaren eri osiin.
Samuli asettui etukeulaan sauvomaan ja isäntä peräkeulaan. Piiat
laittoivat istumapaikat keskelle venettä, mutta renkipoika istui
perään. Sillä sellainen oli niittymiesten laki, että niitylle mennessä
tuli naisten soutaa myötävirralle ja miehet saivat jutella puheitaan ja
tupakoida, mutta palatessa tuli miesten sauvoa vastavirtaa ja naiset
saivat vuorostaan joutilaina köllötellä.
Ja pitkin Loueputaan rantoja näkyi niittyveneitä ja niittymiehiä,
jotka valmistausivat kotia lähtemään. Mutta muutamilla saroilla vielä
hangottiin heiniä korkeisiin suoviin tai työnnettiin latojen aukoista
sisälle.
Tasaisesti ja verkalleen sauvoivat Törmälä ja Samuli, ja vene solui
hiljaista vauhtia pitkin putaan tyventä, kirkasta pintaa. Hyvänä oli
kaikkien mieli, sillä raskain ja etäisin niitty oli nyt tehty ja
suotuisat ilmat olivat työtä jouduttaneet. Ja Törmälän talossa olikin
nyt, kun Karjasaari oli koossa, heinätyö loppunut. Tuntui suloiselta
mielessä, kun tiesi, että raskas heinänteko nyt tälle kerralle oli
päättynyt, vaikka ruumista raukaisikin ja painava uupumus jäseniä
pakotti.
Kun saavuttiin Loueputaan suuhun, aukeni leveä joen uoma ja suuria
kyliä tuli näkyviin kummaltakin rannalta, niittyjä näkyi yhä vielä
edessäkin päin, mutta laaja Karjasaari putaineen alkoi jäädä taakse.
»Poutainen on ollut tänä kesänä heinäaika ja varsinkin tämä viikko»,
arveli Törmälä peräkeulasta, kun Loueputaasta pullahtivat valtaväylälle.
»Onpa se ollut», vastaili Samuli, »eipä niitä ole minun muistooni
jäänyt monta näin hyvää kesänkulkua kuin tämä...»
»Monesko kesä jo ollee, jona Samuli on Karjasaaressa ollut? Eikö alkane
jo lähennellä kahtakymmentä?» alkoi isäntä muistella.
»Kolmaskolmatta kesä tämä on», sanoi siihen Samuli. »Silloin olin ensi
kertaa, kun sitten syksyn tullen Varpumäkeen tulin asumaan. Siitä
muistan.»
»Niin kuluu aika... Vai on siitä jo niin kauan... Ja niinhän todella
onkin, kun minäkin oikein alan muistella.»
He olivat jo tasaisesti sauvoen päässeet valtaväylälle ja pyrkineet
likelle rantaa, jossa virta ei tuntunut niin väkevältä kuin ulompana
joella.
Matalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti
vaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse.
Vaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua
sitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat
korkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki
vastasi lämpimältä poskipäihin.
»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä... näin lämpöisinä
öinä», virkkoi Törmälä.
»Ei ole hallasta nyt pelkoa... tänä syksynä...»
»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan...»
Niin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.
Mutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne
likenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan
sauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä,
kirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin
Törmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu
lakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies
eikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle,
alkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli
rallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.
»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo
katosivat kivisen jokiniemen taakse.
»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän
rantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.
»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli
Törmäläkin. »Nyt meitä on... Samulikin sairas mies, ja mitä minusta
enää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta... Ja mikäpä tässä kiireenä...
Saunaan ehdimme hyvissä ajoin.»
Ja rykäistyään puheli hän vielä:
»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on
heidän sauvomisensa... Niinpä arvelen...»
»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.
Törmälä naurahti ja puheli lisää:
»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä
annan teille kaikille... On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja
lukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat
ovat silloinkin olleet... Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä
vuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt...»
Törmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä
paremmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.
Ja näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä.
Samuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin
liikkui vanha Törmäläkin.
Niemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn
seasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja
näkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun
haju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä
lemu.
Törmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut
talot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.
Viimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi
molemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto,
ja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän
sauvoimen vetäisi virrasta.
Pian saapuivatkin kotirantaan.
Piiat lähtivät laulellen nousemaan pihaan, mutta miehet jäivät veneestä
kapineita maalle nostamaan.
2.
Nuorena, naimattomana miehenä hän oli kylään tullut.
Tukkilaisten joukossa oli etelän puolesta noussut ylös Lappiin asti
ja siellä kevättulvan aikana tukkeja uittanut olkajokia pitkin
suureen valtasuoneen. Notkea oli varsi, rohkea mieli, ja taitava oli
tukkipoika. Oli ollut liiankin rohkea. Kun koskissa ruuhkasi eivätkä
muut uskaltaneet mennä ruuhkaa purkamaan, oli hän aina valmis. Mutta
jo ensi matkalla sai niin monta kylpyä kevätkylmässä jäävedessä, että
öisin oli paleltua sammuvan nuotion viereen.
Sieltä kai ne olivat jäseniin ensimmäiset kylmyydet nousseet,
hyhmäisistä kirsivesistä ja hallaa huokuvilta korpimailta, missä yöt
sai nuotiolla värjöttää.
Verkalleen Samuli käveli mökkiään kohti elämänsä kulkua miettien. Hän
oli vielä kylvynkin jälkeen hetkisen aikaa istunut pirtin penkillä
ennenkuin läksi kotiaan.
Tänä kesänä oli hän monta kertaa tavannut itsensä miettimässä kulunutta
elämäänsä ja tulevia päiviään kuvittelemassa. Ja varsinkin silloin
ne aina mieleen johtuivat, kun tunsi kipujen ruumista raatelevan, ja
iltaisin, kun oikein raskas väsymys koko olemusta vaivasi ankaran
päivätyön jälkeen.
Kun kaiken voimansa pani liikkeelle ja yritti niin, että oli läkähtyä,
ja aina vain muiden hyväksi, silloin ne tulivat nämä huolet ja
surulliset ajatukset. Eivät ennen nuorempana rasittaneet, mutta kuta
vanhemmaksi tuli ja kun kipujen tunsi vuosi vuodelta enenevän ja
voimien vähenevän, sitä enemmän pani miettimään.
Niinkuin nytkin.
Ei hänellä nuorenakaan ollut sellaista kulkurin henkeä kuin monella
muulla tukkilaisella. Ja maatyö häntä enemmän miellyttikin.
Hän muisti kuin tämän illan, kun lauttoineen tämän kylän ohi olivat
menossa. Ottivat lautat maihin tuohon Törmälän rantaan, ja taloon
nousivat miehet. Nyt siitä oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa.
Heinänteon aika oli.
Hän antausi keskusteluihin isännän kanssa, tämän Törmälän. Isäntä
pyysi häntä heinäntekijäksi, kun kuuli, että hän oli siihen tottunut.
Häntä oli aina tämä kylä miellyttänyt sivu kulkiessa, ja kun talossa
tarjottiin melkoisen hyvää palkkaa, jäi hän niittomieheksi, ja silloin
jäivät tukkihommat ikipäiviksi.
Sillä siitä asti oli hän Törmälässä ollut, ei tosin vuosirenkinä, mutta
kesät talvet talon töitä tehden, milloin urakalla, milloin päiväläisenä.
Niin oli aika sitten lähtenyt kulumaan, ja seuraavana talvena hän
jo nai Tikan Liisan, joka siihen aikaan oli karjakkona Törmälässä.
Törmälä antoi silloin tuon torpan, Varpumäen, jossa ei ollut muuta kuin
pirtin kehä. Sisustetuksi oli pirtin saanut ja palasen peltoa pirtin
ympärille, mutta muuta ei.
Niin olivat nämä vuodet menneet, ja kaikki mitä ansaitsi kului
jokapäiväisessä elämässä, ja puutekin oli hätyytellyt talvisydämen
aikoina. Sillä perhe oli lisääntynyt. Oli jo seitsemän lasta, nuorin
vasta alkanut kävellä.
Samuli oli jo mietteissään kulkenut tietä palasen matkaa, mutta
kääntyi sitten polulle, joka Törmälän ja Alapietin rajaa pitkin nousi
Varpumäkeen kylän taakse. Hiljainen tuulenhenki kävi etelästä, ja ilma
oli lämmin. Komeatähkäistä ohrapeltoa oli siinä molemmin puolin polkua.
Jyvä oli jo aivan valmista, sillä se tuntui kovalta, kun Samuli otti
käteensä tähkän ja sormiensa välissä sitä pyöritteli.
Kauniina ohrapeltona oli puoli Törmälän vainiota. Siinä vainiossa
oli hän monta kovaa päivätyötä tehnyt ... tämäkin rajaoja oli hänen
kaivamansa ja samoin koko vainion salaojat hänen tekemiänsä. Ja
jyrkässä metsänrannassa, jossa nyt oli talon paras viljapelto, oli
koko aukea hänen valmistamansa. Sakea metsä oli ollut päällä, kun hän
aloitti... ja nyt työnsi ohraa kuin seinää.
Niin oli.
Oli kuin olisi ikäväksi mieli käynyt, kuin kättensä töitä katseli,
vaikka iloltahan siitä olisi pitänyt, että valmista oli tullut.
Mutta ei hän nyt vain voinut siitä iloltakaan.
Sillä nyt vasta tänä kesänä olivat häntä alkaneet kummalliset ajatukset
vaivata öin ja päivin. Ei ollut hänkään saattanut korviaan tukkia, kun
kuuli työväen puolesta puhuttavan. Ei hänkään itse ollut kertaakaan
käynyt työväenpuhujia kuulemassa, mutta oli muilta Varpumäen miehiltä
kuullut, varsinkin sinä talvena, jona ensi kerran käytiin äänestämässä.
Häntä oli kehoitettu yhtymään työväenseuraan, joka oli perustettu
kirkonkylään. Mutta Törmälä oli kieltänyt ja sanonut, ettei työväki
huutamalla ja Jumalaa pilkkaamalla päiviänsä paranna.
Ja niin oli hän noudattanut Törmälän neuvoa. Ei ollut työväenseuraan
liittynyt, mutta talvi-illoin, kun osui toisiin mökkeihin menemään,
kuunteli hän, mitä työväen hyväksi tehtiin.
Eivät ne vielä olleet saaneet parempia päiviä. Työtä heidän
täytyi tehdä nytkin, niinkuin olivat tehneet ennen ensimmäistäkin
äänestämistä. Eikä ollut kuulunut vielä seuraavienkaan äänestyksien
perästä mitään erikoisempaa.
Mutta sittenkin hän oli ruvennut miettimään omaa elämäänsä enemmän kuin
ennen, ja salaisesti oli hänkin toivonut, että joku suurempi muutos
tapahtuu. »Kunniallisille, rehellisille työmiehille on yhteiskunta
suuressa velassa»... tai jotakin sinnepäin hän muisteli erään
etelänpuolen työväenpuhujan sanoneen.
Lanko-Pekka, kylän seppä, Samulin naapuri, oli siitä puheesta
Samulillekin selvää tehnyt.
Hän oli jo mietteissään kävellyt rajapyörtänöä peltojen päähän ja
kääntyi nyt mökilleen päin. Hänen mökkinsä oli Törmälän maalla erillään
muista Varpumäen mökeistä, jotka olivat kaikki saman kumpulan nokassa
melkein vierekkäin. Siinä oli kylän someropalsta, ja siihen oli aikain
kuluessa mökki mökin perästä rakennettu, niin että koko someropalsta
nyt oli vallattu ja pelloksi viljelty.
Nukkuivat siellä jo Varpumäessä joka mökissä, koska ei mitään liikettä
kuulunut.
Samuli pääsi aitapolkua menemään ohi muiden mökkien kotiin päin.
Lämmin kylpy oli häntä virkistänyt. Ruumis tuntui notkealta, eivätkä
vaivanneet rinnan tai vatsan kivut.
Hänellä oli ollut unelma, jonka kerran toivoi toteutuvan. Vuosi
vuodelta oli odottanut ja toivonut, mutta ei siitä vielä ollut mitään
tullut — ja kohta oli lopussa taas tämäkin kesä. Aika oli kulunut,
ja hopussa piti olla, jotta sai ansaituksi jokapäiväisen leivän ja
vaatetta väelleen. Ei mihinkään muualle liiennyt. Ei vaikka oli aina
raatanut ja ponnistanut, että jäseniä särki.
Oli ollut mielessä silloin kun tätä mökkiä valmisteli ja naimisiin
meni, että kaivaa peltoa usean tynnyrinalan, ja kun torpankirjat
Törmälän kanssa tehdään, niin silloin Törmälä antaa Takasuon niitystä
palstan, josta lehmälle saapi heinää tehdä...
Ei ollut peltoa tullut kuin pari pienoista tilkkua kivikkoon. Navettaa,
jota joka vuosi hommasi ja josta puhui, ei ollut vielä hirttäkään.
Torpankirjatkin olivat vuosi vuodelta jääneet tekemättä — ja nyt oli jo
kolmaskolmatta kesä kulumassa.
Saamaton, toimeton ja laiskako hän oli ollut?
Mutta ei hänen tuntonsa siitä soimannut. Ja sen hän tiesi, että hänellä
kylässä oli ahkeran ja hyvän työmiehen nimi.
Eikä hän kuitenkaan ollut saanut säästetyksi mitään. Ja jos nyt terveys
näin alkaa huononemistaan huonota, niin...
Hän oli jo aivan mökkinsä luona, jonka takana kohosi komea männikkö,
metsäpalstaan yhtyen. Porstuan ovi oli auki. Liisa oli kai jo mennyt
nukkumaan.
Liisa! Heidän avioelämänsä ei ollut oikein hyvää alussakaan ollut, ja
vuosi vuodelta olivat keskinäiset suhteet käyneet yhä kireämmiksi. Sitä
mukaa kuin perhe kasvoi ja he itse vanhenivat, sitä mukaa he tulivat
toinen toiselleen kärsimättömämmiksi.
Liisa valitteli vaivojaan, toivoi navettaa ja omaa lehmää ja muistutti
myötäänsä Samulille, että torpankirjat olivat tekemättä.
Olihan Samuli ottanut asian puheeksi, kun kahdenkesken Törmälän kanssa
sattuivat. Törmälä oli aina silloin luvannut, että kun nyt tässä
ehditään, niin tehdään... Mutta tekemättä olivat jääneet.
Liisa ei herännyt, kun Samuli astui sisälle, ja nukkumassa olivat
lapsetkin. Samuli sulki porstuan oven, riisui päältään ja asettui
pitkäkseen ovisänkyyn, jossa hän nyt kesän aikana oli maannut. Liisa
nukkui toisessa sängyssä, nuorin lapsi käsivarrellaan. Kolme vanhempaa
lasta nukkui lattialla uunin luona, johon olkipatja oli levitetty.
Pirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin.
Samuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin
näinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.
Kuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut... hänkin oli
kohta viidenkymmenen vanha... Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää...
Miten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan.
Silloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista
vuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee,
ostaa vanhemmilleen lehmän.
Se ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä
virkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.
Ja niin nytkin teki.
Lapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja
pojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi
olla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin
suoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan
metsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.
Sunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään
kuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli
aurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella.
Suloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi
monenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin
liike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä
joenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa,
joka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.
Kylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta,
suuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.
Täältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja
suurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja
niittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää,
näkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka.
Yli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto
mäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti
huipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi
harmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia
taivaanrannan tasalta.
Täynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti
lempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa,
joka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli
pohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua,
ja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti
paistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut...
Lanko-Pekan mökistä ensiksi alkoi savu vaaleana kohota, ja pian Pekka
itsekin pyörähti pihasalle. Hän oli parhain eläjä koko Varpumäellä.
Hänellä oli enimmin peltoa, oli oma niitty Takasuolla, kolme lehmää ja
lampaita. Kerrottiin hänellä olevan puhdasta rahaakin säästöpankissa.
Mutta lapseton pari olikin, ja sepäntyö oli kallista. Ei ollut
kummakaan, että Lanko-Pekka reilusti eli. Itse peuhasi pajassa
nakutellen kesät talvet, ja akkakin kehräämällä ja sukkaa kutomalla
ansaitsi rahamarkan tuontuostakin.
Pekka oli pienoinen, punapartainen ja punaposkinen miehen tassukka,
vilkaspuheinen ja toimessa aina. Hänpä nytkin ensimmäisenä Varpumäellä
liikkeellä oli, ja kun aamukahvin oli juonut ja sunnuntaipukuun
pukeutunut, läksi naapuriin juttelemaan. Kuulemaan Koski-Samulilta
uutisia niittymatkalta, jolla tämä oli viikon ollut. Pekalla oli
uudet vaatteet ja valkoinen paita, jonka hihat hauskasti vilkkuivat
päiväpaisteessa, kun hän Samulin pirtille kävellä heippasi.
Samuli istui pöydän päässä juomassa aamukahviaan, istui pitkä musta
tukka sikinsokin epäjärjestyksessä ja kalpeilla laihoilla kasvoilla
vielä unen harsoa. Liisa laitteli vuoteita kokoon ja siisti muutenkin
huonetta.
»Korea aamupa taitaa olla», arveli Samuli, kun Pekka oli penkille
istahtanut ja alkanut tupakkavehkeitään hakea.
»No niin komea ilma ja lämmin, että hikeen lyöpi. Jo nyt joutuvat nekin
pellot, jotka myöhään ovat kylvetyt», alkoi Pekka hymyssä suin ja
punaposkisena puhua.
Siitä sitten keskustelu pääsi alkuun. Pekka, puhelias, tiedusteli,
oliko Karjasaari hyvin työntänyt heinää tänä kesänä ja joko alkoi
heinänteko olla lopulla muillakin.
Samuli selitteli, mutta kovin hän näytti uupuneelta ja vaivaantuneelta.
»Siinä saaressa se on tuokin mies terveytensä menettänyt», virkahti
Pekka kesken puheen ja katsoi Liisaan, myöntymistä odottaen.
»Siellä on mennyt», puhkesi Liisakin nyt puhumaan. »Siellä on ensin
rinnanalustansa repinyt, kun raskaita heiniä korkeihin suoviin
vinttaa... siellä on sitten liha kulunut ja vatsanvaivat ja kolotukset
tulleet... eivätkö jääne sinne luutkin ennenkuin ymmärtää pois heittää.»
»Tosi», sanoi Pekka väliin.
Samuli kuunteli vaimonsa ja Pekan puhetta mitään vastaan sanomatta.
»Viime yönäkin unissaan valitteli, kääntelehti ja urisi, että luulin jo
pahemmankin seuraavan», jatkoi Liisa tyytymättömällä äänellä. »Ei siitä
olisi Samulistakaan enää raskaan työn tekijäksi.»
»Tuossa Törmälässä on itsensä noin sairaaksi repinyt», huomautti Pekka
väliin.
»Tietää sen, kun aina ja joka työssä raskaimman taakan saapi kantaa...
ja joka ei sitten ole koskaan ymmärtänyt säästää itseään, vaan on
repinyt ja raatanut kuin karhu...»
»Elä nyt siinä!» virkahti Samuli vaimonsa puheisiin ja kävi pannusta
kaatamassa lisää kahvia.
Mutta vaimo jatkoi:
»Tänäkin kesänä on moneen muuhun taloon käyty heinäntekoon hakemassa,
ja puhtaan rahan olisi saanut, kun työ loppuu, vaan ei malta olla
poissa Törmälästä ... hyvästäkin paikasta... Ja sitten jyvissä ja
kurnaalissa palkka maksetaan... jos maksetaan...»
»Täytyy sitä sille työtä tehdä, jonka maalla asuu», virkkoi Samuli.
Mutta siitä kävi Liisa yhä enemmän kiukkuun ja alkoi taas selittää,
Pekan puoleen kääntyen:
»Olisi Törmäläkin oikein tehnyt, niin torpankirjat olisi antanut ja
muutenkin avustanut, että olisi navetta ja lehmä saatu...»
»Sitähän minä jo olen aikaa sanonut», myönsi Pekka. »Saat siinä
menettää vielä lopunkin terveyttäsi... ja hyvän tyhjän saat
palkaksesi... Se se on työmiehen osa ollut ennenkin maailmassa», sanoi
hän sitten Samulille.
»Törmälä on kristitty ja ymmärtäväinen mies... ei se työntekijäänsä
unhota», sanoi Samuli. »Ja kyllä tässä torpankirjatkin tehdään ja vielä
lehmäkin ostetaan, kun ehditään...»
»Ne ovat niitä sinun puheitasi, joilla ei ole alkua eikä loppua», sanoi
Liisa siihen ylenkatseellisesti.
Mutta Samuli oli nyt hyvällä tuulella. Hän haukotteli mielihyvästä,
oikoi käsivarsiaan ja ruumistaan ja arveli, että nytpä tuntuu ihminen
aivan terveeltä.
»Niin se on aina aamupäivästä, mutta ennenkuin on ilta käsissä, voi
olla vuoteessa... on se ennenkin niin käynyt», pisti Liisa siihen.
Puhtaan paidan toi Liisa Samulille, mutta rikkinäiset olivat siinä
hihojen suut, ja kauluksen liitoksessa oli suuri reikä. Arkihousut
sai Samuli jalkaansa vetää, sillä parempia ei ollut. Mutta pusero oli
aivan uusi, sinistä kalminkia, ja päähän pantiin musta hattu, jota
sunnuntaisin oli tapana pitää.
Jutellen siitä miehet sitten lähtivät kylälle päin kävelemään, Samuli
aamiaiselle Törmälään ja Lanko-Pekka muuten kylälle ajankuluksi
juttuilemaan, aikoipa käydä työväentalollakin »Kansan Tahtoa» lukemassa.
»Ovatko nyt tämän kesän aikana saaneet mitään valmista ne sosialistit?»
kysäisi Samuli.
»Aina vähin. Kumma ettet sinäkin jo ala uskoa ja huomata, että toisten
hyväksi työtä teet. Parhaan miehuutesi menetät, ja kun tulet vanhaksi
ja kykenemättömäksi, niin eivät enää huoli työhönsä, vaan antavat
kuolla puutteeseen... Semmoista se on köyhän työmiehen kohtalo ollut
maailman alusta ja pysyy semmoisena, elleivät itse ryhdy asemaansa
parantamaan», alkoi seppä selitellä.
Samuli oli sitä samaa kuullut jo monena vuonna sekä sepältä että
muilta. Oli paljon muutakin kuullut, kapitalistien sydämettömyydestä ja
alhaisista työpalkoista. Kuulemiansa oli Törmälälle selittänyt. Törmälä
oli vain hymähtänyt, sanonut, että oli siinä jotakin oikeaakin, mutta
iankaikkisena totuutena oli sanonut pysyvän sen, ettei työttä kukaan
elä.
Eikä Samuli nytkään sepän puheisiin erityisesti valtaankaan pannut,
mutta ei myöntänytkään. Kehui Törmälää, että hyvä oli mies ja
rehellisesti oli palkan aina maksanut.
»Vieläkö olisi pitänyt jättää maksamatta!» kivahteli seppä. »Sinun
työlläsi on Törmäläkin vainionsa saanut kuntoon ja saapi nykyään puolta
enemmän viljaa kuin ennen. Sinun kaivamasi ovat ojat Takasuollakin,
josta Törmälä nyt niittää monen lehmän heinät... ja ennen ei saanut
kuin vaivaisen häkin sararunsuja...»
Samuli käveli äänettömänä sepän perässä. Seppä pauhasi kaikkea sitä,
jota oli kuullut agitaattorien puhuvan ja jota oli lehdistä lukenut.
Mutta kun saapuivat Törmälän tienhaaraan, virkkoi Samuli:
»Palkanhan minä olen saanut Takasuollakin tekemästäni työstä, eikä
Törmäläkään ole rikas mies. Korkoihin menee kaikki, mitä talosta irti
saapi.»
Siihen ei sepällä ollut mitään sanomista. Hän lähti kävellä viuhtomaan
kirkolle päin, mutta Samuli kääntyi Törmälään aamiaiselle.
3.
Törmälän talo ei ollut mikään varakas talo.
Tämä nykyinen isäntä Joonas oli ollut velassa jo isännäksi tullessaan,
ja kun oli molemmat poikansa kouluttanut, toisen papiksi, toisen
lääkäriksi, niin kerrottiin velkojen lisääntyneen. Ja tiedettiin,
etteivät olleet pojat vielä kyenneet isänsä velkoja lyhentämään, vaikka
virassa olivat jo molemmat.
Talon vanha emäntä oli vuosi sitten kuollut, ja emännyyttä hoiti
nyt ainoa tytär Serafiina, itsekäs ja sisukas vanhapiika. Hänestä
kerrottiin, että hän vanhan emännän kuoleman jälkeen oli ottanut talon
ohjat omiin käsiinsä ja teki kaikki oman mielensä mukaan ja vastoin
vanhan isännän tahtoa. Työväki oli ensiksi saanut tuntea, että talossa
olivat tavat muuttuneet. Ruoka oli muuttunut huonommaksi eikä sitä
annettu enää määrätyllä tunnillakaan niinkuin emäntävainajan aikana.
Se varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä
kironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän
ruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei
ollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja
Samuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut
keittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin
puoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin
ja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.
Se oli tapahtunut juuri tänä kesänä.
Semmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin
oli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin
levähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse,
ristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.
Pihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin
edessä lämpimässä paisteessa.
Samuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja
Serafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.
Samuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.
Serafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias
ja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli
keski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja
lyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli
jotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän
hieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin
tylymmiksi.
Niin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.
»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa
hommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.
»Ohoo... vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön
aikana joutaa liikkeellä olemaan?»
»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän
kansakoululle katselee sopivaa paikkaa... Nythän tähänkin kylään
aletaan omaa koulu rakentaa...»
»Vai niin...»
»Samulipa istuisi nyt syömään... Hyviä taisivat heinät tulla
Karjasaaressa?»
»Hyviä... kuin kuminoita kaikki...»
Samuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa
herrasruokaa, jota oli voissa paistettu.
Keittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu.
Korva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.
»Juuri näille paikoin sopisi...», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän
keskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva... piiriinkin nähden...»
Samuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.
Aamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset
olivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista
levähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko
jo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin
niityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä
saivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään
kulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha
ja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon
kultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat
tähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän.
Ei värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta.
Tyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen
ja rantojansa ihaillen... ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta
rauhasta.
Omissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä
kotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun
kanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin
puheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön
kohtaloonsa.
— Jos olisi kävellä Kuusi-Antin, Rantalan torpparin, mökille,
mietiskeli Samuli.
Ei ollut tullut käydyksi Antin pirtillä sitten menneen talven, eikä
ollut Anttia tavannut koko kesänä.
Ja Samuli läksi vähän nopeammin astumaan. Ei näkynyt alapäässäkään
kylää vielä ketään liikkeellä tiellä, mutta muutamissa taloissa oli
kuitenkin joku piioista noussut ja seisoi kaivon kannella, vettä
vintaten alushameisillaan ja avopäin.
Rantalan pihan läpi käveli Samuli Kuusi-Antin pirtille. Ei ollut
Rantalassakaan muita vielä hereillä kuin kesämies, Pennen-Eino, joka
päiväpaisteisella nurmella istuen hommaili kenkiä jalkaansa.
Vaihtoivat sanaparin Samuli ja Eino.
»Vasta neljättä käydessä aamulla palasimme Karjasaaresta», kertoi
Eino haukotellen, päivänpolttamien kasvojen vetäytyessä kummalliseen
irvistykseen.
»Vai meni niin myöhäiseen», sanoi Samuli.
»Paljon oli työtä, ja tässäkin talossa on enimmäkseen lapsiväkeä...
vaan emme antaneet perään... kaikki pantiin suoviin...»
»Soo, soo... vai kaikki saitte», virkahti Samuli. »Tämänkyläläisillä
taitaakin olla jo Karjasaari tehtynä?»
»Taisi Ylipään väeltä kesken jäädä.»
Eino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon
kapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.
Vainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa
parin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää.
Takasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta
sai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa
puolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja
pätevät.
Antti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja
poika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.
Kotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli
eilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli
lähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja
eilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.
»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi
Aukustin tuomia sikareja.
»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin... rikkomatta
oli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole
tyhjänä palannut...»
Kaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli
kuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten
hyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa
Paavo-Eemeliä... ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.
»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän
Paavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.
»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää
Aukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse
kuulla», sanoi Antti.
Samuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista,
mutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa
painaisi.
Mutta kahvin valmistuttua heräsi Aukustikin ja tuli pirttiin.
Kuulumisiaan alkoi Samulille kertoa. Ei ollut tavannut Paavo-Eemeliä,
mutta luuli, että Eemeli oli mennyt Ounasjoelle, jonne muitakin tämän
kylän poikia oli lähtenyt.
Uudet vaatteet oli Aukusti ostanut, uudet patiinit, hatut ja
silkkihuivit.
»Ja rahaa kuin roskaa vielä», sanoi Kaisa, kun Samuli ihmetteli
Aukustin pukeutuessa uusiin vaatteisiinsa.
»On se mies liikkeellä ollut», kiitteli Samuli. »Vaan siinä se on, että
kun ei juo eikä pieksä korttia, niin rahaa karttuu.»
Samuli ei tukkipoikana ollessaan osannut säästää, ei juuri paljoa
viinaan pannut, mutta korttia pelasi ja menetti muuten rahojaan
turhuuteen.
»Ei sitä vielä ole viina vietellyt», kehui Antti.
Mutta kun Samuli ja Antti istuivat pöydän luo kahvia juomaan, kaivoi
Aukusti laukustaan täysinäisen viinapullon, pöydälle miesten eteen sen
kapautti ja sanoi:
»Tehkääpä siitä puolikuppeja kaupungin tuliaisia. Otin litran, että jos
kipeä päivä sattuisi tulemaan...»
Antin silmät kiiluivat, niinkuin vanhan viinamiehen silmät kiiluvat,
kun monesta aikaa näkee kirkkaan viinapullon. Tyytyväisenä ja ylpeänä
katseli Kaisa, ja leveään hymyyn meni Samulinkin suu.
»Enpä ole pariin vuoteen nähnytkään viinaa», sanoi Samuli.
»Katsos poikaa, kun muisti isäänsäkin», arveli Antti ja alkoi kiskoa
korkkia pullon suulta.
Samuli muisti taas Paavo-Eemeliä ja virkkoi:
»Tuoneeko minun poikani koskaan viinatilkkaa kivulloiselle isälleen?»
Siihen eivät muut sanoneet mitään.
»Pane sinä hyvin sekaan... hyvää se tekee kipeälle sisustallesi»,
kehoitti Antti.
Samuli teki väkevän puolikuppisen ja nakkasi menemään suuhunsa yhdellä
kertaa. Mutta heikko kun oli, nousi viina päähän melkein heti ja kieli
alkoi sammaltaa.
»Jos minuun tulee, Paavo-Eemeli, niin rehellinen mies tulee... kun
tulisi päätä, että osaisi säästää», alkoi hän kesken muiden puheiden
lavertaa.
»Joo, ja jos isänsä lahjat muutenkin tulevat...» sanoi Kaisa.
Samuli ymmärsi mitä Kaisa tarkoitti. Liisaa oli aina pidetty
epärehellisenä, ja monta kertaa oli siitä riita perheeseen sattunut.
Ja puhuttu oli kylällä jo siitäkin, että Paavo-Eemelikin paimenpoikana
ollessaan yhtä ja toista pientä kalua näpisteli, vaikkei Samulin
korviin siitä ollut kuulunut.
Juotuaan toisen puolikuppisen alkoi hän itkeä ja laverteli puuta
heinää. Ja vähä väliä vannoi, ettei hän ikipäivinä ollut varastanut
eikä toisen omaa himoinnut, vaikka välistä oli ollut hirveä puute ja
monasti oli joutunut suureen kiusaukseenkin...
Lopulta hän nukahti Antin sänkyyn eikä herännyt ennenkuin iltahämyssä.
Mutta herättyään tunsi hän itsensä hyvin levänneeksi ja arveli:
— Taisipa viina mennä päähän.
Antti ja Aukusti olivat kävelleet kylälle, ja juotuaan Kaisalta kupin
kahvia läksi Samulikin kotiaan päin.
Monenlaisia, ristiriitaisia ajatuksia pyöri hänen päässään. Minkävuoksi
muutamat elivät niin hyvin ja rennosti? Niinkuin tuo Anttikin. Ja monet
muut.
Ja hän oli aina pysynyt vähävaraisena ja köyhänä, vaikka työtä oli
tehnyt... yli voimainsa monta kertaa raatanut... Seppä oli sanonut:
»Siitä näet, että liian vähän maksetaan palkkaa... ja muitten hyväksi
sinä työtä teet... ilmaiseksi...»
Samaa taas oli puhunut Kuusi-Anttikin.
Mutta olihan Törmälä maksanut hänelle aina tavallisen palkan, joskus
enemmänkin! Eihän häneltäkään sopinut enempää vaatia kuin mitä muutkin
maksoivat...
Mutta sitten taas tuli mieleen iloisempi ajatus. Tuli kuva mökistä,
joka oli punaiseksi maalattu ja navetta vieressä... peltoja, joissa oli
suorat ojat ja kaikki kivet sievänä kiviaitana ympäri vainiota... siinä
olisi vanhuuden päiviä hauska viettää...
Tullappa nyt Paavo-Eemelikin kotia, povitasku rahaa täynnä! Lehmä
ensiksi... sitten navetta... Ostaisi Rantalalta sen vanhan riihen,
josta tulisi hyvä navetta...
Kumma mies, kun ei ole minkäänlaisia tietoja lähettänyt! Kun ei vain
olisi kevättulvan aikana jokeen pudonnut, outo kun oli...
Siitä ajatukset siirtyivät omaan nuoruuden aikaan ja tukkijoelle...
Vaara siellä oli tarjona joka päivä ja huonoja kumppaneita, kirjattomia
kulkulaisia ja roistoja, jotka pahaan neuvoivat. Hän muisti, kuinka
häntäkin kerran kehoitettiin... Toiset kolme menivät ja tappoivat
taipaleella laukkuryssän... Hän oli neljäntenä joukossa... mutta pyörsi
takaisin ja juoksi kylään...
Monasti oli tuo tapaus mieleen johtunut ja silloin oli aina tullut
ajatelleeksi, että Jumalan sormi pidätti... niinkuin oli pidättänyt
jälkeenpäinkin monesta pahasta työstä, jotka ajatuksissa olivat
syntyneet...
Tultuaan Törmälän tienhaaraan yritti hän kääntyä taloon päivällistä
syömään. Mutta kun päivällisen aika jo oli ohi, kääntyikin hän
Varpumäkeen.
Ilta oli hämyämistään hämynnyt, ja kirkon takaa taivaanrannalla välkkyi
jo kirkas tähti — kuin hyvästiä valoisalle kesälle jättäen ja alkavaa
syksyä tervehtien. Samulinkin mieli kävi alakuloiseksi.
Vuosi oli taas kulunut, kohta oli lopussa tämäkin kesä... ja viime
kesänä muisteli miettineensä, että tänä kesänä nyt lehmän ja navetan
hommaa... Nyt kesä kohta loppuu. Eikä ollut vielä navetan hirsiäkään
tiedossa... Jos terveenä pysyisi, niin koettaisi ojankaivuulla säästää
lehmää varten, ja jos Paavo-Eemeli talveksi kotiutuu... niin jo kumma
on, jos ei sitten... Ja jos Sylvikin, joka palveli pappilassa, voisi
jotakin palkastaan ojentaa...
Hän näki mökkinsä ikkunan läpi kirkkaan tulen takasta vilkkuvan, ja kun
likemmäksi pääsi, niin kuuli kovaäänistä puhelua sisältä. Seppä siellä
kuului olevan ja yhtaikaa selittivät ja huusivat Liisan kanssa, että
kauas kuului...
Kun Samuli astui pirttiin, herkesivät huutamasta, eivät olleet
innossaan kuulleet, että porstuan ovi kävi.
»Täälläpä iso asia on, kun huuto kuuluu virstan päähän», sanoi Samuli
sisään tullessaan.