* * * * *
Merete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi
seurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi
itsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.
Lauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten
lauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua
ylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä
seuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille,
jonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia
syyslehtiä...
He saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan
keskenään.
Sitten alkoi Rein:
"Tästä olet kulkenut, Merete! -- ei, et ole kulkenut... Lapsena
ja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, -- kuvittelen
mielessäni, -- monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse... Silloin
olet kai ajatellut monia asioita, -- niihin aikoihin, kun aloit tulla
täysikasvuiseksi, -- että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta
maasta -- tahi hyvin kaukaa, -- niinhän?" --
"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin
sinut sillä tavalla --. _Silloin_ se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni,
tyhmä tytöntypykkä."
Ja sitten täytyi Mereten -- Rein pakotti hänet siihen -- kertoa
kaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, -- kaikesta,
joka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista
kirjeistään...
Ja sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren
rannalla, -- lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan
isästään -- ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut
juoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka
miltei ovat leikkineet yhdessä.
"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, -- olisihan se
edes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!"...
Kuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, -- ja "hänellä
itsellään" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet
ensi kerran näyssään.
Rein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä
intohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa
vasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.
"Rientäkäämme!" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, -- ja hiljensi
kulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle...