"_Omistanko_ sinut vielä tänään, --?"... kuului miltei tuskallisesti.
Merete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.
Rein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:
"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja
rumasti sinulle puhuttiin eilen. -- Omalle, rakkaalle, ihanalle
Meretelleni!"
"Minä en sitä muista", -- kuiskasi Merete, -- "kun näen sinut taas,
-- kun olet tässä luonani... Pidä vain mielialasi, -- osaanhan minä
puhaltaa, tiedäthän." --
Hetkisen kuluttua oli kaikki kuin poispyyhittyä ja unhotettua. Rein
laski leikkiä ja nauroi Mereten kanssa ja nosti hänet korkealle
ennenkuin riensi konttoriin.
Mutta nyt tiesi Merete saavansa varmasti itkeä monta kertaa. Mutta
mitäpä siitä...
* * * * *
Sankowitz seisoi taas Vangenilla vanha, kuhmuinen hattu päässä, yllä
kosteat vaatteet ja jalassa lokaiset saappaat, joita hän kuivasi
etehisessä oleviin havuihin. Hän asetti märän, vuotavan pumpulisen
sateenvarjon varovasti seinää vasten tervehtiessään Alidaa.
"Yksi kauhistava ilma tänä syksynä, -- sataa niin paljon...
"Jaa! -- ei olla monta jälellä jaloista Vangenin neitosista... Ei
niin kuin viime jouluna, jolloin ne kaikki tanssivat siinä suuressa
salissa. -- Nyt on ommeltu morsiuslahjoja ja kerrottu on niistä
kaikista uutisista, missä vain olen kulkenut, -- joka paikassa. --
Marianne-neito on niin plötzlich armollinen rouva suurella bruukilla!...
"Ja nuori Merete-neito, joka oli näin pieni," -- hän näytti kädellään
matalalle, -- "kun ensi kerta näin hänet, on kihloissa ja menee pian
naimisiin herra apulaisen Reinin kanssa...
"Barbara-neito --
"Ja Alida-neito itse --
"Jaa, se on paljon, kun kaikki linnut lentävät matkaansa pesästä!
"Ja tuomari? -- Ja rouva?...
"Ja klaveeri"...
-- Sankowitz oli tervetullut nyt samoin kuin viime vuonnakin. Hän tuli
sopivaan aikaan oikeana miehenä hankkimaan tuomarille soitannollista
huvia.
Tuomari kuljeksi yksin, ikään kuin talossa, jossa pantiin tavaroita
kokoon muuttoa varten. Hän turvautui piippuun, tarttui viuluun, kävi
katsomassa Figaroa, hän hoiti maanviljelystä.
Mutta iltaisin...
Säälitti pyytää Alidaa pianoa soittamaan niinä ainoina joutohetkinä,
jotka hänellä oli päivän ankaran työn jälkeen kirjoittaakseen
sulhaselleen!
Nämä suurille, nelikulmaisille sinisille postipaperiarkeille
kirjoitetut kirjeet voi hän lähettää vain joka kolmantena postipäivänä.
Sitäpaitsi täytyi paperiarkit kirjoittaa pitkin ja poikki, sillä
postimaksu oli kallis -- kokonaista 16 killinkiä.
Ja pehmeitä, hänen makunsa mukaisesti leveiksi vuoltuja sulkakyniä
oli aina runsaasti hänen käytettävänään salin pöydällä. Augustinusen
ja Schmidt osottivat siten toverillista intoaan. He olivat mielestään
jonkinlaisessa yhteydessä Alidan ja Kvigstadin suhteen kanssa -- heidän
itsetuntonsa oli niin sanoaksemme noussut virkaveljen päästyä tuomarin
perheeseen...
Alida istui sinä iltana onnesta kuohuvin tuntein ja vastasi --
tällä kerralla tehden poikkeuksen -- ensi postissa Kvigstadin viime
kirjeeseen, jossa tämä hämmästytti häntä ja koko taloa ilmoittamalla
suorittaneensa loistavasti lainopillisen tutkinnon.
-- Täten oli yht'äkkiä avautunut koko toiveikas tulevaisuus -- päästä
hänen isänsä apulaiseksi Reinin jälkeen, -- mennä naimisiin ja asua
kotona Vangenilla kahdessa hauskassa päivän puoleisessa huoneessa,
kuten isä ja äiti olivat ehdottaneet, kunnes hän voisi päästä
valtionvirkaan...
... Alida ajatteli viime ja tämän vuoden tapahtumia, -- -- -- ja tunsi
olevansa hämmästynyt -- ihmeestä! -- --
* * * * *
Tuomari ja hänen rouvansa tahtoivat, että Reinille ja Meretelle
pidettäisiin suuret häät, joihin heidän kaikki tuttavansa koko piiristä
kutsuttaisiin. He olivat nyt saaneet kyllänsä "hiljaisista" häistä.
Välteltiin niin paljon kuin mahdollista puhua tahi keskustella näistä
asioista Reinin läsnäollessa. He olivat huomanneet, ettei hän "samoin
kuin muutkaan miehet pitänyt touhusta", kuten rouvalla oli tapana
sanoa. Hän tuli aina hajamieliseksi ja pujahti tiehensä, kun vain
satuttiin koskemaankaan niihin asioihin.
Monissa puuhissa tuskin huomattiin, että syyspäivät pimenemistään
pimenivät ja lyhenemistään lyhenivät, niin että jo aikaisin
iltapäivällä voitiin nähdä siellä täällä tulia tuikkavan alamaan
taloista.
Ensi rekikeli oli jo mennyt, kun ylimääräinen kuorma kaikenlaisia
häiksi tilattuja tavaroita saapui kaupungista eräänä rämyisenä päivänä.
Kun Rein välistä täydessä rauhassa sai tavata Mereten yksin
ompelupöydän ääressä arkihuoneessa, istuutui hän hänen luokseen
puhelemaan.
Reinin täytyi aina tarttua Mereten kauniisiin käsiin ja katsella niitä
ja ranteita, "joita hän juuri nyt itse tarvitsi niin välttämättömästi
pikku ompelukseensa", kuten Merete sanoi aina nauraen.
Ja kun hän eräänä päivänä taas otti ne, koetti hän sormustaan, jonka
onyksikivessä oli pieni vaakuna, hänen sormeensa.
Se oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää,
-- ja "se kyllä sopisi... kyllä sopisi" toisti Rein -- --.
Rein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne
yhteen.
"Se on sinun, Merete!"
Merete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.
"Pidä se! -- Pidä se toistaiseksi," -- huudahti hän hermostuneesti. --