"Merete -- Merete..."
Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna... Rein
ei saanut sanaa suustaan, -- mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi
itkuun, -- puristi vain Mereten rintaansa vasten.
Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin
_voivan_ itkeä...
Ja sitten -- illalla -- sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää
yötä, -- ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen
eivätkä he olleet voida antaa _sen_ tapahtua viimeisen kerran.
-- Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin
ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa,
kasteenraitista, koskematonta -- -- --
-- Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään
etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.
Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä
ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän
kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen
tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi
Meretelle, -- "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman
yhteiskunnassa".
Barbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi
suuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen
lörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi.
Hänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla
Reinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen
karhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten...
Mutta _silloin_ ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että
Merete saisi turkiskapan tehtaalta...
Tämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä
poistunut huoneesta. --
Päivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän
näytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän
konttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään
katseeseen.
Ruokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen
Mereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja
Merete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta
hänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. --
Sitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. _Siellä_ voi hän
olla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia
neulaa käytellessään... Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja
kävelymatkoilla. -- Rein souti häntä, kantoi hänet maihin... Hän istui
heidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen
ikkunasta ja odottaen häntä...
Hänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika,
kun hän jäisi kahden hänen kanssaan! --
Hän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi
ilta, -- ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein
oli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, -- mutta hänen täytyi
ottaa se taas, -- kosketella sitä, -- katsella ja käännellä sitä --
Tuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen
notkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin -- -- -- -- --
-- Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä
lyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen.
Mutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan... "Mokomat valmistukset ja
puuhat ja sopimukset!" -- huudahti Rein.
-- "Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni...
Tuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!"
Merete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen
kalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.
... "Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni", -- ilkkui hän, ja
hänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. -- "Ja sitten
ajavat he ruumiin pois isossa reessä!"...
Mereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen
salaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut
hänet, ja _sen_ kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.
Merete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen
olalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat
Reinin silmiin.
"Minun täytyy, -- täytyy tuntea vapauteni, -- että voin vapaasti valita
viimeiseen asti", -- huudahti Rein miltei karkeasti.
"Et kai tarkoittane" -- -- kuiskasi Merete...
"Tietysti tahdon sinut vangita, -- koko sydämestäni tahdon sinut
vangita!... Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta", -- pyysi
Merete. -- --
Rein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan
ystävällisellä hymyllä.
-- Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.
Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain
lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili,
kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja
hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, -- ja suuteli sitten kevyesti
Mereten otsaa -- --
Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että
arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.
... "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti
takaisin.
Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta
Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä
vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa
keittiöstä.