"Kyllä, hän kyllä -- -- -- puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten.
Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin...
Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän
suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka
kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! -- -- --
* * * * *
Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti
tulla kotiin, -- kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan
lähestyessä!
Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.
Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä
rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.
Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden,
ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti
Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä
nousemaan huoneeseensa.
"Merete!"... Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti
häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.
Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!...