V.

Tuomari ja hänen rouvansa.

Hän jäi... Hän jäi!...

Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten

hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.

"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti,

joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten

talousviikko. -- "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa

tahi laastaria... Katsokaa näitä!" -- hän ojensi kättänsä, -- "kaikkia

näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen

orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä

seurauksena... Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"

Merete hätkähti -- ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.

"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä

sitomaan kääreen ranteen ympärille, -- "oli saakelin sopimaton hetki,

-- olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan... Eihän sitä

juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan

sanoen, tyhjään konttoriin.

"Ja kiitos kirjelipusta! -- se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta

kelpo ystävättäreltä. -- Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida

keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? -- --

tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä

Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun

täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet

voimat saapuvat... Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat

keväämmällä." -- --

Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja

selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska

_hän_ oli pyytänyt häntä, -- hänen tähtensä -- -- --

* * * * *

Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt,

jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja

erinomaiseen kuntoon.

Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi

hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös,

päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin

voittaja...

Seurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan

laajassa konttorissa.

Rein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi

hämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa

työssä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, -- laskipa leikkiäkin

'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui...

Ja vastuunalaisuus! -- sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin

hyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. -- --

Perheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran

kapioita.

Liinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien

tarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja

merkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, -- kaksi tusinaa sitä, neljä

tusinaa tätä, viisi tusinaa tuota...

Tyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin

ompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen

huolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita,

nyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina,

oli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan.

Paitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä

kangaspuissa... Kyllä oli työtä yllin kyllin!

Henschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa

hiljaisuudessa aikaisin keväällä -- -- --

* * * * *

Tänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait

käytettävänä metsästysmatkoihinsa.

Jo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete

seisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa

kyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.

"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten

tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä

yönä... Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon... kuinka

pitkältä? -- kyynäräkö? -- Viisi korttelia? -- Kuusi korttelia? --

Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja

Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin...

"Pidättekö kiinni?"

He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski

Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin

olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.

Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen...

Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät

luotuina kankaaseen... Kumpaisenkin kädet vapisivat.

Sitten oli kaikki kokoontaitettu.

Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta

päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja

jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa

vaatetta pöydällä.

"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun

Alida tuli huoneeseen, -- "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, --

luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, -- aivan

yksin erämaahan -- ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah,

haa!" -- nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti -- --. "Kiitos, --

lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän,

pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.

-- -- Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa... Oli kuin

lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko

maiseman siten vavahtelemaan...

Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa

kerroksessa...

Muutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli

astumalla pari palvelijaa...

Paistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät

joutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. -- -- --

-- Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan,

konttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu

suunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi...

Sovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä

pukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki

lukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia...

Barbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen

aikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita

laatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi

päiväksi ja häiksi.

-- Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä

siellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä

jyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen

jyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.

Merete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli...

Hän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä

kypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin

odottaen...

Nyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, --

Augustinusen ja Yarmann -- uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin

paikalle, käynniltään lukkarilta.

Ajax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein

näyttäytyi puolipimeässä.

Hän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun

metson rappusille.

"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla",

-- huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, -- "kun se äkkiä

rupesi soimaan hongassa!

"-- Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja

pyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.

"-- Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että,

tunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten

rupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, --

silloin pamahti!"... Seurasi käheä pilkkanauru.

Kun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena,

huudahti hän räikeästi:

"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että

käsittää kyllä, kun sen menettää!"

* * * * *

Maaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien

synnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja

tuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja

seiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva

Orning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt

puutarhatyöhön.

Hän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta

huolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa

päähineen alapuolelta.

Siellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia

siemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi,

kylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.

Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, --

siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, -- silmäillä laitoksen yli

puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä

kaunis työn tulos!

Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva

sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua

huoneestaan 6-8 viikkoon.

Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua

taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään

ohjeita annettavana.

Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle

mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi

nurkkahuvihuoneen luona.

Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta

hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli

korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen

kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine

tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.

Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien

ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän

vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa,

jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; -- maa oli sellaista,

että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin --

Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.

Sitten pudisti hän päätään... Ei ollut ensikerta, että hän huomasi

olevansa niin hajamielinen!

Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa

avuliaisuuttansa, -- kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai

nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli

matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut

oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne

näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna

kuntoon ja perkata -- luultavasti nuoria varten...

... Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana

Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä

kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää

kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita,

kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle... No,

se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut

hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.

Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien

eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa

ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä

vaunuissa.

Ja lahjoja saatiin myös, -- liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa

ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin

kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän

kanssa monia kiertoteitä... Oli se kiusallista aikaa...!

Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa

sitä katselemassa, -- tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi

aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään

kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.

Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.

Niin, ne miehet -- ne miehet!...

Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, -- rasittavia

kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!

Ja ei niin sanaakaan mistään!...

Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.

Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi

esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, -- se teki vain

hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin

menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan

sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka

hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä...

Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli

kyseessä isän auttaminen konttorissa, -- mutta muuten niin oikullinen

ja -- häijy, voi miltei sanoa. --

Dyre Rein: Kertomus isoisän isän talosta · 第 27 / 52 题