Tuomari ja hänen rouvansa.
Hän jäi... Hän jäi!...
Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten
hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.
"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti,
joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten
talousviikko. -- "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa
tahi laastaria... Katsokaa näitä!" -- hän ojensi kättänsä, -- "kaikkia
näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen
orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä
seurauksena... Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"
Merete hätkähti -- ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.
"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä
sitomaan kääreen ranteen ympärille, -- "oli saakelin sopimaton hetki,
-- olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan... Eihän sitä
juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan
sanoen, tyhjään konttoriin.
"Ja kiitos kirjelipusta! -- se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta
kelpo ystävättäreltä. -- Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida
keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? -- --
tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä
Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun
täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet
voimat saapuvat... Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat
keväämmällä." -- --
Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja
selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska
_hän_ oli pyytänyt häntä, -- hänen tähtensä -- -- --
* * * * *
Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt,
jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja
erinomaiseen kuntoon.
Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi
hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös,
päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin
voittaja...
Seurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan
laajassa konttorissa.
Rein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi
hämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa
työssä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, -- laskipa leikkiäkin
'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui...
Ja vastuunalaisuus! -- sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin
hyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. -- --
Perheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran
kapioita.
Liinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien
tarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja
merkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, -- kaksi tusinaa sitä, neljä
tusinaa tätä, viisi tusinaa tuota...
Tyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin
ompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen
huolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita,
nyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina,
oli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan.
Paitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä
kangaspuissa... Kyllä oli työtä yllin kyllin!
Henschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa
hiljaisuudessa aikaisin keväällä -- -- --
* * * * *
Tänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait
käytettävänä metsästysmatkoihinsa.
Jo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete
seisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa
kyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.
"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten
tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä
yönä... Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon... kuinka
pitkältä? -- kyynäräkö? -- Viisi korttelia? -- Kuusi korttelia? --
Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja
Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin...
"Pidättekö kiinni?"
He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski
Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin
olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.
Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen...
Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät
luotuina kankaaseen... Kumpaisenkin kädet vapisivat.
Sitten oli kaikki kokoontaitettu.
Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta
päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja
jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa
vaatetta pöydällä.
"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun
Alida tuli huoneeseen, -- "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, --
luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, -- aivan
yksin erämaahan -- ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah,
haa!" -- nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti -- --. "Kiitos, --
lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän,
pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.
-- -- Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa... Oli kuin
lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko
maiseman siten vavahtelemaan...
Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa
kerroksessa...
Muutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli
astumalla pari palvelijaa...
Paistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät
joutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. -- -- --
-- Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan,
konttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu
suunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi...
Sovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä
pukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki
lukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia...
Barbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen
aikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita
laatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi
päiväksi ja häiksi.
-- Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä
siellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä
jyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen
jyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.
Merete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli...
Hän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä
kypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin
odottaen...
Nyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, --
Augustinusen ja Yarmann -- uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin
paikalle, käynniltään lukkarilta.
Ajax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein
näyttäytyi puolipimeässä.
Hän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun
metson rappusille.
"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla",
-- huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, -- "kun se äkkiä
rupesi soimaan hongassa!
"-- Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja
pyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.
"-- Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että,
tunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten
rupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, --
silloin pamahti!"... Seurasi käheä pilkkanauru.
Kun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena,
huudahti hän räikeästi:
"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että
käsittää kyllä, kun sen menettää!"
* * * * *
Maaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien
synnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja
tuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja
seiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva
Orning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt
puutarhatyöhön.
Hän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta
huolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa
päähineen alapuolelta.
Siellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia
siemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi,
kylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.
Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, --
siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, -- silmäillä laitoksen yli
puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä
kaunis työn tulos!
Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva
sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua
huoneestaan 6-8 viikkoon.
Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua
taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään
ohjeita annettavana.
Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle
mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi
nurkkahuvihuoneen luona.
Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta
hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli
korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen
kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine
tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.
Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien
ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän
vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa,
jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; -- maa oli sellaista,
että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin --
Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.
Sitten pudisti hän päätään... Ei ollut ensikerta, että hän huomasi
olevansa niin hajamielinen!
Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa
avuliaisuuttansa, -- kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai
nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli
matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut
oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne
näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna
kuntoon ja perkata -- luultavasti nuoria varten...
... Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana
Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä
kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää
kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita,
kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle... No,
se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut
hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.
Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien
eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa
ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä
vaunuissa.
Ja lahjoja saatiin myös, -- liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa
ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin
kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän
kanssa monia kiertoteitä... Oli se kiusallista aikaa...!
Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa
sitä katselemassa, -- tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi
aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään
kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.
Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.
Niin, ne miehet -- ne miehet!...
Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, -- rasittavia
kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!
Ja ei niin sanaakaan mistään!...
Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.
Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi
esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, -- se teki vain
hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin
menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan
sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka
hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä...
Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli
kyseessä isän auttaminen konttorissa, -- mutta muuten niin oikullinen
ja -- häijy, voi miltei sanoa. --