"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!"
sanoi rouva hymyillen. "Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista,
Eufemia", ilveili hän. "Hänestä näyttää tulevan mies! -- Hän ei
ainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista..."
"Hm, hm" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa
oli katkera ilme.
"Barbaraa minä tarvitsin"... muistutti hän hiukan käheästi. "No, tuossa
hän tulee."
Hän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.
"Niin, rakas Barbarani!" -- virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen
kyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. "Olen tänään kuullut
suuren uutisen. -- Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät
tehneen jo päätöksesi. -- Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä
ja kelpo miehenä, -- ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin --. _Sinä_
et todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!" --
lisäsi hän omituisella äänenpainolla.
"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin...
"Niin, ja mitä kapioihin tulee", -- sanoi hän tarkoittavasti
vilaisten sinne päin, missä rouva istui, -- "niin sehän kuuluu
naisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat
kahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi.
Ja sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua
tarvittaessa."
Hän taputti Barbaraa lempeästi olalle...
"Niin, lapseni, -- minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä,
jotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin.
Paitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, -- joka
aikoo suorittaa tutkintonsa, -- ilmoittaneet minulle erinäisistä
syistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen
työskentelemään aivan uudella henkilökunnalla."
Rouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.
Alida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, -- ja Marianne
katsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut
harmaankalpeaksi. --
Tuomari läksi taas takaisin konttoriin...
Mies... mutisi hän -- Mies... Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!...
* * * * *
Rein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan
pientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu
sormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen
käteensä. "Lukekaa!" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti.
Siihen oli kirjoitettu:
"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein --. Isä ei _voi_ olla ilman
teitä. -- Te ette saa... Jollei minulla sitten saa olla ketään --
mitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten
sanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'"
Myöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.
Hän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se
sisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.