Rouva istui vielä takakenossa tuolilla -- mietteisiinsä vaipuneena, kun
Alida nopeasti astui, sisään sulkien oven jäljissään.
Hän astui kiihottuneen näköisenä pari kertaa lattian poikki, ennen kun
huohottaen pysähtyi äitinsä nojatuolin eteen.
"Niin, -- sinä ehkä pidät sitä suruna, äiti. -- Mutta se on tarkoin
harkittua eikä sitä voi muuttaa!"
Kasvot olivat kalpeat ja päättäväiset, pää kuin leimattu mitalli.
"Kangaspuissa oleva hieno villaleninkikankaani kyllä tulee käytäntöön.
Mutta Hambrolla oleva silkkikangas, jonka eilen sanoit minun
välttämättömästi tarvitsevan, siitä ei tule mitään. --
"En koskaan, en koskaan ota minä Grothia, -- en koskaan! Oli Ra-tädin
viisasta huolenpitoa", -- nauroi hän ivallisesti, -- "saada minut
kiinnitetyksi tuohon rautatehtaaseen... Olen nyt laahannut tuota
raskasta uunia kaksi vuotta, kunnes se lopulta rupesi tuntumaan liian
polttavalta, -- liian polttavalta --
"Ja sitten on minulla vieläkin sanomista sinulle, äiti!"
"Mielestäni olet jo tarpeeksi sanonut", sanoi rouva aivan
hämmästyksissään.
Alida heittäytyi äkkiä hänen syliinsä, itkien ilmoille vuosia pitkän
epätoivonsa.
"No, no, Alida --"
"Olen sanonut Kvigstadille, äiti, että _jos_ hän palaa tutkintonsa
suorittaneena, niin --"
"Niin -- niin? -- sano pois, lapseni!"
"Niin ei hän saa kieltävää vastausta --"
Syntyi äänettömyys, -- -- -- kuului vain läiskäys äidin lyödessä
kätensä yhteen. --
"Minä otan hänet -- ilman tutkintoakin", -- huudahti Merete
uhmailevasti säkenöivin silmin.
"Vai niin. -- Niitä nykyajan tyttäriä! -- Kapinahenkeä!" -- sanoi
rouva, koettaen koota ajatuksiaan --
"Niin, niin... vai niin"... Sorminivelet naksoivat ja hän hengitti
raskaasti...
"No niin!" lisäsi hän sitten äkkiä tyyntyen, -- "Saamme kai tottua
katsomaan pienistä ikkunalaseista tyttäriämme...
"Arvelet siis voivasi tulla onnelliseksi hänen kanssaan, Alida!"...
rupesi hän puhumaan kuiskaten, silitellen hänen hiuksiaan...
"Kyllä, kyllä -- kyllä, kyllä, -- hän on lahjakas mies... ja sinä kyllä
voit johtaa häntä, -- kääriä hänet vaikka sormesi ympärille, niin
järkevä, hyvä ja lujaluonteinen kun olet..."
"No, no!"...
Alida oli taas saanut itkunkohtauksen.
"No, no, lapsi... miehen tahto on miehen kunnia, sanotaan. Mutta se on
myös naisen!" -- -- --
-- Auringonpaisteen viirun kasvaessa yhä pitemmälle lattian poikki
huoneessa, niin että rouva Orningin lopulta täytyi varjostaa
kasvojaan nenäliinalla, oli Alida saanut itkeä sydämensä tyhjäksi --
perusteellisesti ja kauan.
Se taistelu oli ollut liian kova ja pitkällinen, jota hän oli
taistellut yksinään hiljaisuudessa, mutta nyt! -- kun kaikki oli
uskottu äidille, tuntui hänestä kuin onnen tunne olisi lamauttanut
hänet -- -- --
Rouva istui taas yksin, kuunnellen hänen keveitä nopeita askeliaan,
jotka poistuivat eteisen poikki...
He olivat sopineet, että Alidan asiain ollessa nykyisellä kannalla,
täytyi hänen itsensä ottaa puhuaksensa isälle asiasta -- sopivan
tilaisuuden sattuessa.