Rein tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti häntä loitolla edessään --

"Olette niin ihastuttava tänä iltana, Merete, -- niin kummallisesti

ajatuksissanne... Olen pitänyt silmällä teitä koko ajan...

"Janoavalle sielulle on jotakin saada _maistella_ elämästä!" kuului

sitten alakuloisesti. -- "Sitä kuvittelee mielessään... Kuvittelee

mielessään... Uneksivathan ihmiset...

"Tahdotteko laskea pienen valkoisen kätenne hetkeksi otsalleni,

Merete-neito", -- huudahti hän äkkiä intohimoisesti heidän seisoessaan

siinä puolipimeässä, -- "niin tunnen sen koko ikäni!... Teidän yhdessä

pikkukengässänne on enemmän onnea kuin --. Ja minä olen niin köyhä, --

niin köyhä" -- --

Kun majuri ja kapteeni tulivat nyt äänekkäästi jutellen käytävään,

keskeytti hän:

"Niin, nyt täytyy prinsessan mennä taas omaan valtakuntaansa!"...

-- -- Salissa astui nyt tuomari otsa hiukan punaisena kevyin askelin

lattian poikki.

"Meidän täytyy saada nyt menuetti, Sankowitz!" sanoi hän innokkaasti.

"Menuetti! Menuetti!" huusi hän. "Minä johdan sen. Ja nyt täytyy minun

lainata Alidaa, Groth, -- hän osaa..."

Ja pianosta kaikui tunnelmarikas menuetti Sankowitzin sormien alta.

Järjestyttiin parittain.

Ja juhlallisesti liikuttiin soiton jälkeen vastakkain, kohottautuen

ja laskeutuen kimmoisin, valituin askelin, kumarrellen ja niiaillen

hameita levitellen, liidellen tanssin tahdissa kuvitteluiden maailmaan.

Ylinnä aaltoilevissa riveissä seisoi tuomari korkeine valkoisine

kaulaliinoineen ja liiveihin kiinnitettyine säihkyvine neuloineen,

ja Alida ja Mariannen hento hyvinmuodostunut vartalo sinisessä

ja punaisessa silkkipuvussa mustine riippuvine reunuksineen a la

grec, puhvihihoineen ja vyönsolki korkealla rinnan alla. Sulavasti

oli hame ryhmittynyt laskoksiin niin että jalat korkeakantaisine,

teräväkärkisine ristinauhakenkineen jäivät näkyviin.

Rouva, ruustinna ja majurinrouva näkivät nuoruutensa muistorikasten

silkki- ja juhlapukujensa aaltoilevan tämän uuden suvun joukossa,

jonka sydämet sykkivät samalla tavalla, jos kohta kieli kuului hiukan

toisellaiselta.

Talon nuoremmat tyttäret, -- kuten nuoriso yleensä -- liikkui kevyissä

vaaleissa musliineissaan...

-- Merete kulki kuin juhlallisessa unessa --. Tuntui kuin soitto olisi

tulkinnut hänen tämäniltaiset kokemuksensa, -- laulanut ne julki...

Hän tunsi Reinin katseen olevan kiintyneenä häneen polttavana,

kiehtovana...

Oviaukon ja pelipöytien päällä leijailevan tupakansavun väliltä näkyi

rovastin ja majurin ja vanhan asianajaja Poppen ja kruununvoudin

enemmän tahi vähemmän kaljut, harmaat ja valkoiset päät. He olivat

heittäneet kortit kädestään, kun kuulivat Sankowitzin rupeavan

soittamaan menuettia, ja vanhat muistot johtuivat heidän mieleensä.

Ja nyt kun menuetti loppui, alotti hän huiman galoppaadin.

Ja silloin täytyi rovastin, majurin, asianajajan, kruununvoudin ja

kaikkien muidenkin päästä mukaan. He veivät tanssiin talonemännän,

ruustinnan, majurinrouvan, kruununvoudinrouvan ja muita rouvia.

Sitten seurasi fandango, katrilli, Böhmin valssi käsientaputuksineen,

anglaise, warsovienne ja "Kehraus". --

Ja päästyään alkuun pysyivät vanhat innokkaasti lattialla samalla kun

emännän punasta sokeriviiniä ja tuomarin paljon kehuttua verratonta

punssia ahkerasti tarjoiltiin ympäri. -- --

-- Myöhemmin yöllä istuivat sitten nuoret kaksittain, jotka olivat

löytäneet toisensa, kotiljongissa ympäri salia, vuorojen moninaisesti

vaihdellen viedessä heitä lattialle ja taas yhä uudestaan yhteen.

Tällöin johtivat Jess ja Christiane Gjedde uusine pääkaupungin

tanssiaisista tuomine keksintöineen!

Siinä loisti Eufemia keskellä lattiaa kukkaisvuorossa paksu lyhyt

silmälasipäinen Gaarder ja pitkä, ohuttukkainen Nergaard edessään,

-- antoi kuningattarenomaisella kasvojenilmeellä edellisen saada

sormuksen, toisen -- kukan, kun sitä vastoin Fossumin Paussin kadetti

sai tyytyä nenäliinaan. Hän näki toisessa tulevan professorin ja

toisessa korkeimman tuomioistuimen jäsenen tahi mahdollisesti jopa

valtioneuvoksen.

Siinä kumartelivat naiset herroille tässä ylösalaisin käännetyssä

maailmassa.

Ja Marianne Grothille... Hän jäi tanssin loputtua istumaan hänen

viereensä, Alidan ollessa muissa hommissa, ja syventyi innolla

keskustelemaan aiotuista uusista töistä tehtaalla ja Grothin muista

tulevaisuussuunnitelmista.

-- Pianon ääressä istui Sankowitz vielä nyt aamupuolella yötä väsymättä

soittaen, silloin tällöin vilkastuttaen unen kaltaista tilaansa

koneenomaisesti tarttumalla alituisesti täysinäiseen lasiin. Hän heräsi

vain joka kerran kun uusi vuoro taputettiin ja huudettiin valssia tai

sottista.

Ja salin alanurkassa nieli Bie-neiti haukotuksen toisensa perästä,

painui nyykälleen, mutta oikaisihe taas yhä uudestaan. Mariannen

toimesta oli hän saanut kolme neljä kertaa pyörähtää kotiljongissa,

ja nyt oli hänellä hyvä omatunto senkin tähden, että oli saanut

tyhjennetyksi neiti Mögeltönderin tiedot...

Hän oikaisihe reippaasti ja vilkastuneena, kun tuoksuava kahvitarjotin

purjehti ovesta sisään joulukakkutarjotin perästä, -- ja sitten vielä

toinen tarjotin seurueineen salin toiselle seinämälle.

Se oli viimeinen leimahdus!

Ja sitten kun kahvi oli juotu, sekä ensimäinen että toinen kuppi, astui

rouva Paus, -- heillä oli pisin matka, -- lattian poikki Kajan ja

Lettan luokse ja ilmoitti heille, että nyt täytyy lopettaa; kello oli

puoli kuusi, eivätkä he joutuisi kotiin Fossumille ennen kello yhdeksää.

Siihen vastattiin vain äänettömän ja rukoilevan näköisinä tanssiin

vilkuen, joka vielä oli täydessä menossa Sankowitzin hillittömien,

vaikkakin jonkin verran laimentuneiden sävelten tahdissa.

Mutta nyt puuttui ruustinna asiaan ja meni tanssin johtajien luokse...

Jessin täytyi taputtaa käsiään ja lopettaa kotiljongi...

"Eikö totta, neiti Gjedde, kaupungissa ette kai ole tottunut

lopettamaan tanssiaisia tähän aikaan vuorokaudesta?" -- sanoi hän

leikillisesti.

Kuu heitti heikkoa valoaan lumeen ulkona, ja reet ajoivat kilisevin

kulkusin rappusten eteen toinen toisensa perästä kyytimiesten

vilkkaasti huudellessa varotushuutoja. He olivat saaneet hekin

renkituvassa runsaasti joulukestitystä ja lopuksi aamutuikun matkalle.

Huoneet olivat täynnä matkapukuisia ihmisiä ja ovet olivat auki.

Herrojen odottaessa naistensa pukeutumista täytyi heidän tietysti

pistäytyä vielä kerran ruokasalissa ottamassa pieni matkaryyppy ja

tarinoimassa vähän ja purkamassa viimeiset sydämellä olevat asiat.

Kalpeana ja hiukan horjuen ja ääni käheänä seisoi joukossa Kvigstad

sinkautellen ympärilleen sukkelia ja jonkinverran loukkaaviakin

huomautuksia...

"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi",

-- sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, -- "ja

voidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, --

tai mitä arvelette, asianajaja?"

... Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen

Oppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad

äänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.

Äkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.

Kvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle...

"Ei, ei, -- en juo enää... antakaa anteeksi... anteeksi Alida-neito! --

Mutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna"... sammalsi

hän. --

-- -- Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos

portista.

* * * * *

Joulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder

enää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja

tanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa,

kun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.

Vierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen

runsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; -- päivällisiä

voitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen

hengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin

pääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet

siitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä

tähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.

Loppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa.

Kahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä

matkalle.

Kun oli vain muutamia päiviä jälellä, ei enää voitu lykätä paljon

puhuttua vierailua Ra-tädin luokse.

Aamulla oli Jess tullut sisään vanha krinuliinihame yllä, jonka hän

oli löytänyt eräästä ullakon kaapista. Hän ehdotti, että mentäisiin

Ra-tädin luokse joulupukkeina.

Ja sana lähetettiin kirjallisen ilmoituksen seuraamana, että

korkeanylhäinen herrasväki aikoi tulla osottamaan hänelle

kohteliaisuuttaan iltapäivällä.

Syntyi aikamoinen etsintä ja laatikoiden, kaappien, arkkujen ja

kapsäkkien kaiveleminen ullakolla, jotta saataisiin käsiin tarvittavia

vanhoja vaatteita ja pukuja.

Oli siinä puuhaa, mutta hyvin se myös onnistui. Päivemmällä

kuleksittiin ympäri sangen erilaisissa puvuissa. -- Groth punasessa

tanskalaisen ratsuväkiöverstin univormussa pitkävartisine saappaineen

ja sapelineen, päässä tekotukka, jossa niskapuolella oli rusetti;

Nergaard polvihousuissa ja solkikengissä, röyhys ja sortuuki à la

Robespierre vallankumouksen ajoilta; Gaarder taas oli kuuluisana

ryövärinä Rinaldo Rinaldinina, isopartaisena, kauhtana yllä ja päässä

leveälierinen hattu.

Henschien ja Schmidt esittivät vanhaa ja uutta vuotta, -- edellinen oli

kokonaan harmaan sammal- ja naavaparran peitossa, toisen kasvoilla taas

oli nuorekas, punertava naamio pitkine uteliaine nokkineen.

Jess taas oli olevinaan paikkakunnan hyvinvoipa "kerjäläisvouti" yllä

vanha kiiltonappinen laahusnuttu, kädessä pitkä virkamiehensauva ja

niskassa kankea hattu. Ja Rein oli nokikolarina, kokonaan mustissaan,

tikapuut, vasta ja suti olalla.

Naisten päässä oli enemmän tahi vähemmän puuteroidut korkeat tekotukat,

yllä isoäidin aikuiset suippoliivit ja pönkkähame, toisilla taas oli

adrienit ja suuret lannetyynyt.

Kvigstad ei ollut kotona viidentenä joulupäivänä olleiden tanssiaisten

jälkeen. Tiedettiin hänen taas lähteneen ryyppyretkille paikkakunnalle.

Vähän jälkeen päivällisen läksi seurue liikkeelle, -- Groth kyyditen

Mariannea mustan oriinsa reessä... Grothin ollessa ohjaksissa oli

Marianne levollinen. Varjelkoon, että hän olisi antanut kenenkään

kaupunkilaisherran olla ohjaksissa...

Alida oli päättänyt jäädä kotiin soittelemaan isän kanssa. Nyt kun

Sankowitz oli lähtenyt, oli musiikkia isän mielestä liian vähän

joulujuhlallisuuksien aikana.

Sankowitz oli sanonut, että aika Vangenilla oli kadonnut kuin "selig

Traum". Hän poistui talosta täydellisesti puettuna niihin vaatteisiin,

joita tuomari ja Jess olivat hänelle antaneet. Ja viimeisenä aamuna oli

hän makuuhuoneessa saanut tuomarilta, kuten tavallisesti, rahasumman,

jonka suuruutta ei koskaan tiedetty.

Jess ja Christiane ajoivat isossa reessä, ja Gaarder ja Eufemia

seuraavassa, jota vastoin muu seurue, kuusi luvultaan, oli sijoittunut

suureen neli-istuimiseen rekeen... Rein näytti notkealta ja iloiselta

nokikolarilta lumisella tiellä...

Sitten piti olla tilaa vielä tikapuille ja vastalle; -- ja ainoastaan

Merete-neito, joka oli vähintäin puolta kapeampi kuin Barbara

lannetyynyineen, -- voi mahtua hänen viereensä, väitti Rein.

-- Alida seisoi mietteissään etehisen ikkunassa yläkerrassa silmäillen

rekiretkeläisten jälkeen. Hänen kasvonsa saivat yhä ankaramman ilmeen.

Hän seisoi paikallaan vielä koneenomaisesti hengittäen jäätyneeseen

ikkunalasiin, vaikka reet jo kauan sitten olivat kadonneet näkyvistä.

-- Tuomari oli käyttänyt iltapäivän hiljaisuutta ja vierasten

poissaoloa hyväkseen ryhtyäkseen vähän arkipäivätouhuihinsa. Hän

liikkui hyräillen oljenkorsi suussa, pistäysi tallissa ja navetassa,

halko- ja vaunuvajassa ja ryhtyi syviin neuvotteluihin Lars-rengin

kanssa hakattujen tukkien ajamisesta metsästä Oppegaardin sahalle. Oli

paras käyttää hyväkseen hyvää keliä heti kun kahdeskymmenes päivä ja

joulu olivat ohitse.

Arkihuoneessa oli rouva istuutunut nojatuoliin eräs Walter Scottin

romaaneista avonaisena edessään pöydällä ja kynttilä sen vieressä. Hän

käänsi tavantakaa lehteä sukkapuikolla, lukien ja ommellen, ja Alida

soitti pimeässä pianoa.

Nyt kuului tuomari tulevan etehisessä, ja Alida sytytti pianon

kynttilät.

"Huh -- huu, -- Alida!" Hän hieroi käsistään kylmän. -- "Tuntuupa

suloiselta tällainen rauhallinen iltapäivä... Sinä soitit Oberonia!...

Kuulee yksinkertaisen torven äänen kappaleen uudessa asussakin... Monet

vanhat kauniit sävelmät on varmaankin alkuaan sävelletty torvelle, --

puhallettavaksi metsästysretkellä tahi linnanmuureilta... Meillä ei ole

iloista torvea, vaan syvä, raskas paimentorvi perussävelenä... Eiköhän

oteta vähän Oberonista nyt --"

Ja moni nuottilehti käännettiin illan kuluessa. Tuomari laski kädestään

viulun ainoastaan teenjuontiajaksi.

Alida lakkasi äkkiä soittamasta ja hätkähti.

"Kvigstad tahtoo puhua tuomarin kanssa", ilmoitettiin ovelta.

"Kvigstad!" -- huudahti tuomari ja huokasi muutamia kertoja... "Huh,

huh, -- nyt menen ulos sanomaan sille miehelle kaiken sen, minkä hän

tietää paremmin kuin minä."

Alida oli nopeasti noussut pianon äärestä ja seisoi tuoliin nojaten

levottomasti kuunnellen isän ollessa ulkona. --

-- "Saakelin mies!" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään;

-- "hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään

tarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa

konttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille

kahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä..."

Alida katosi nopeasti.

-- Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen,

kun etehisen ovi hänen takanaan avattiin...

"Kvigstad!" huudettiin hiljaa.

Hän kääntyi nopeasti, -- se oli Alidan ääni.

"Kvigstad!" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen

kasvojensa lähellä pimeässä. --

"Minä -- minä uskon teidän ihmeisiinne!" kuiskasi hän tulisesti.

"Alida-neito!"... Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut

estää itseänsä putoamasta rappusista -- "Ei, ei, ymmärränkö teitä

oikein! -- Te -- te puhutte kai konttorista. -- Niin, minä parannan

itseni."

"Ei, Kvigstad, -- minä se odotan -- -- ihmettä!" tuli tuskin kuuluvasti

ennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.

-- -- Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja

matkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen...

Jess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen

reestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen

matkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän

ollut vähällä kosia Christianea reessä.

Ra-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja

oli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä

ja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet,

jos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa!

Ra-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti

Gjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut

hän oli heidän tyttäreensä Christianeen, -- mikä daami hän oli ja

kuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!

Mutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa

otaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.

... Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen

ihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, -- hän oli mielenkiinnolla

tarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet -- _tämä_ oli äidinisä

Reichweinin ajalta ja _tämä_ taas erään isoisänäidin...

Christiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, -- niin

että hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli

kantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan...

Samalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea

käsivarresta ja kuiskannut: -- "Tämä vasta olisi jotakin Jessille...

Hänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, -- ja keskellä kaikkea sitä,

mitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!"...

Bie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo

myöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä...

-- Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea

riisumaan kappaa; -- Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat

taas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän,

niiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.

Pimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja

lannetyynyissään väsyneeltä "vanhalta vuodelta" naavaparran

irroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.

* * * * *

Varhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat

poistuneet talosta helisevään pakkaseen.

Matkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty

monenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa

puhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä

översti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös

komeita juustoja.

Jäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja

nauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka

ajoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.

Nyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten

viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. -- --

-- "Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä", sanoi Rein Meretelle...

"Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia", lisäsi hän

synkästi.

"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja _joka_ päivästä!" huudahti

Merete tulisesti.

"Niin, -- siitä _täytyykin_ tulla loppu!" -- mutisi Rein itsekseen...

"Pikku _neitosten_ onnea ja iloa ei saa samentaa" -- --

"Minä en ole sellainen pikku _neito_, joka tahtoo leikkiä ja tanssia",

vastasi Merete kiivaasti.

"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri -- olen huomannut"... sanoi Rein

itsekseen.

"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!" -- -- --

* * * * *

-- -- -- Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten

sanotaan, piti nyt taas alkaa.

Myöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine

leikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään

lakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello

kahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.

Schmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan

ja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja

natisivat konttorituolit.

Tuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta

häiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.

Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin

sisemmässä konttorihuoneessa.

Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku

iskun jälkeen.

Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen

pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.

Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran

perehtynyt konttorin asioihin! -- Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja

harjoitettava! --

Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, -- oli

katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti,

ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna,

niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla

tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi

ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja

hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä

Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen

iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän

tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli -- --

... "Kovaa... Jotakin luonnonvastaista"... mutisi tuomari pysähtyessään

tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi

sieltä elämän ikävän varmuuden... "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä

vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen

syliin, miehen, joka on miltei originaali --

"Pelottavan päättävästi menetelty!...

"... Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi

kiihottuneena nahkatuolille. -- "Kaikki tulee lopulta minun viakseni,

koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle...

"Kirottu viulu pirullisine iloineen! --

"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai

Barbara arvellut... Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua...

Mieluummin se kuin ei mitään! -- -- Tämän elämän kaikki runsaat

mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt

vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!

"Tinkimistä! -- Tinkimistä, sellaista _on_ elämä!

"-- Mutta tämä täytyy Boletten" -- --

Naputettiin reippaasti oveen.

Huoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla

kasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita

tuomariin.

"Irtisanomaanko, Kvigstad!" -- sanoi tuomari ivaten. "Te näytätte

siltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa."

"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa

vanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne", -- lausui

hän liikutettuna. "Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta

norjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin

puolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja

minulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun

täytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin

pian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani."

"Vai niin -- todellakin? Myöskin te!" huudahti tuomari.

"Niin, -- niin, -- luonnollisesti...

"Niin pian kuin se vain käy päinsä... Se ei satu juuri sopivaan

aikaan. -- Henschien jättää myös konttorin, -- ja ottaa hoitoonsa

nimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian

kuin mahdollista!' -- Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle...

"Niin, niin Kvigstad!" hän nyökäytti hillitysti päätään. "Niin pian kuin

mahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä."

Tuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli

poistunut.

"Onko mokomaa ennen kuultu... Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!

"Tjaa, -- olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, -- pitänyt

häntä niin sanoakseni vain armosta, -- joten tämän pitäisi olla vain

miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella

hirtehisen huumorilla...

"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant

terrible ainaiseksi...

"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" --

-- Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki

päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla

tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja

aviopuolisonsa kanssa.

Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, -- pestiin joulu

loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja

lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat

vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään

hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan

luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.

Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi

kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.

Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden

pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien

puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin

valitsemiseen.

Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. -- Mutta mitä isä

nyt siitä sanoisi --

Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen

Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; -- mutta

äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki

Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille...

... Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti

Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se

oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin

kolmetoistavuotiaasta asti.

Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. -- Hän oli niin

levoton, niin levoton!

Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan

silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; -- hän jatkoi

vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.

Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän

johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.

"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin

sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! -- Mitähän

tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"... tuli sitten hetkisen kuluttua,

ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi

hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" --

"Missä on Barbara, Alida?" -- kysyi tuomari sitten; ääni vapisi

lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, -- jotakin

sangen tärkeätä!"

"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon",

ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."

"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard

asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. -- "Katso

ja ihaile, Eufemia! -- näitä hienoja tohveleita, jotka hän on

unhottanut... Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, --

tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"

Dyre Rein: Kertomus isoisän isän talosta · 第 25 / 52 题