"Olette niin ihastuttava tänä iltana, Merete, -- niin kummallisesti
ajatuksissanne... Olen pitänyt silmällä teitä koko ajan...
"Janoavalle sielulle on jotakin saada _maistella_ elämästä!" kuului
sitten alakuloisesti. -- "Sitä kuvittelee mielessään... Kuvittelee
mielessään... Uneksivathan ihmiset...
"Tahdotteko laskea pienen valkoisen kätenne hetkeksi otsalleni,
Merete-neito", -- huudahti hän äkkiä intohimoisesti heidän seisoessaan
siinä puolipimeässä, -- "niin tunnen sen koko ikäni!... Teidän yhdessä
pikkukengässänne on enemmän onnea kuin --. Ja minä olen niin köyhä, --
niin köyhä" -- --
Kun majuri ja kapteeni tulivat nyt äänekkäästi jutellen käytävään,
keskeytti hän:
"Niin, nyt täytyy prinsessan mennä taas omaan valtakuntaansa!"...
-- -- Salissa astui nyt tuomari otsa hiukan punaisena kevyin askelin
lattian poikki.
"Meidän täytyy saada nyt menuetti, Sankowitz!" sanoi hän innokkaasti.
"Menuetti! Menuetti!" huusi hän. "Minä johdan sen. Ja nyt täytyy minun
lainata Alidaa, Groth, -- hän osaa..."
Ja pianosta kaikui tunnelmarikas menuetti Sankowitzin sormien alta.
Järjestyttiin parittain.
Ja juhlallisesti liikuttiin soiton jälkeen vastakkain, kohottautuen
ja laskeutuen kimmoisin, valituin askelin, kumarrellen ja niiaillen
hameita levitellen, liidellen tanssin tahdissa kuvitteluiden maailmaan.
Ylinnä aaltoilevissa riveissä seisoi tuomari korkeine valkoisine
kaulaliinoineen ja liiveihin kiinnitettyine säihkyvine neuloineen,
ja Alida ja Mariannen hento hyvinmuodostunut vartalo sinisessä
ja punaisessa silkkipuvussa mustine riippuvine reunuksineen a la
grec, puhvihihoineen ja vyönsolki korkealla rinnan alla. Sulavasti
oli hame ryhmittynyt laskoksiin niin että jalat korkeakantaisine,
teräväkärkisine ristinauhakenkineen jäivät näkyviin.
Rouva, ruustinna ja majurinrouva näkivät nuoruutensa muistorikasten
silkki- ja juhlapukujensa aaltoilevan tämän uuden suvun joukossa,
jonka sydämet sykkivät samalla tavalla, jos kohta kieli kuului hiukan
toisellaiselta.
Talon nuoremmat tyttäret, -- kuten nuoriso yleensä -- liikkui kevyissä
vaaleissa musliineissaan...
-- Merete kulki kuin juhlallisessa unessa --. Tuntui kuin soitto olisi
tulkinnut hänen tämäniltaiset kokemuksensa, -- laulanut ne julki...
Hän tunsi Reinin katseen olevan kiintyneenä häneen polttavana,
kiehtovana...
Oviaukon ja pelipöytien päällä leijailevan tupakansavun väliltä näkyi
rovastin ja majurin ja vanhan asianajaja Poppen ja kruununvoudin
enemmän tahi vähemmän kaljut, harmaat ja valkoiset päät. He olivat
heittäneet kortit kädestään, kun kuulivat Sankowitzin rupeavan
soittamaan menuettia, ja vanhat muistot johtuivat heidän mieleensä.
Ja nyt kun menuetti loppui, alotti hän huiman galoppaadin.
Ja silloin täytyi rovastin, majurin, asianajajan, kruununvoudin ja
kaikkien muidenkin päästä mukaan. He veivät tanssiin talonemännän,
ruustinnan, majurinrouvan, kruununvoudinrouvan ja muita rouvia.
Sitten seurasi fandango, katrilli, Böhmin valssi käsientaputuksineen,
anglaise, warsovienne ja "Kehraus". --
Ja päästyään alkuun pysyivät vanhat innokkaasti lattialla samalla kun
emännän punasta sokeriviiniä ja tuomarin paljon kehuttua verratonta
punssia ahkerasti tarjoiltiin ympäri. -- --
-- Myöhemmin yöllä istuivat sitten nuoret kaksittain, jotka olivat
löytäneet toisensa, kotiljongissa ympäri salia, vuorojen moninaisesti
vaihdellen viedessä heitä lattialle ja taas yhä uudestaan yhteen.
Tällöin johtivat Jess ja Christiane Gjedde uusine pääkaupungin
tanssiaisista tuomine keksintöineen!
Siinä loisti Eufemia keskellä lattiaa kukkaisvuorossa paksu lyhyt
silmälasipäinen Gaarder ja pitkä, ohuttukkainen Nergaard edessään,
-- antoi kuningattarenomaisella kasvojenilmeellä edellisen saada
sormuksen, toisen -- kukan, kun sitä vastoin Fossumin Paussin kadetti
sai tyytyä nenäliinaan. Hän näki toisessa tulevan professorin ja
toisessa korkeimman tuomioistuimen jäsenen tahi mahdollisesti jopa
valtioneuvoksen.
Siinä kumartelivat naiset herroille tässä ylösalaisin käännetyssä
maailmassa.
Ja Marianne Grothille... Hän jäi tanssin loputtua istumaan hänen
viereensä, Alidan ollessa muissa hommissa, ja syventyi innolla
keskustelemaan aiotuista uusista töistä tehtaalla ja Grothin muista
tulevaisuussuunnitelmista.
-- Pianon ääressä istui Sankowitz vielä nyt aamupuolella yötä väsymättä
soittaen, silloin tällöin vilkastuttaen unen kaltaista tilaansa
koneenomaisesti tarttumalla alituisesti täysinäiseen lasiin. Hän heräsi
vain joka kerran kun uusi vuoro taputettiin ja huudettiin valssia tai
sottista.
Ja salin alanurkassa nieli Bie-neiti haukotuksen toisensa perästä,
painui nyykälleen, mutta oikaisihe taas yhä uudestaan. Mariannen
toimesta oli hän saanut kolme neljä kertaa pyörähtää kotiljongissa,
ja nyt oli hänellä hyvä omatunto senkin tähden, että oli saanut
tyhjennetyksi neiti Mögeltönderin tiedot...
Hän oikaisihe reippaasti ja vilkastuneena, kun tuoksuava kahvitarjotin
purjehti ovesta sisään joulukakkutarjotin perästä, -- ja sitten vielä
toinen tarjotin seurueineen salin toiselle seinämälle.
Se oli viimeinen leimahdus!
Ja sitten kun kahvi oli juotu, sekä ensimäinen että toinen kuppi, astui
rouva Paus, -- heillä oli pisin matka, -- lattian poikki Kajan ja
Lettan luokse ja ilmoitti heille, että nyt täytyy lopettaa; kello oli
puoli kuusi, eivätkä he joutuisi kotiin Fossumille ennen kello yhdeksää.
Siihen vastattiin vain äänettömän ja rukoilevan näköisinä tanssiin
vilkuen, joka vielä oli täydessä menossa Sankowitzin hillittömien,
vaikkakin jonkin verran laimentuneiden sävelten tahdissa.
Mutta nyt puuttui ruustinna asiaan ja meni tanssin johtajien luokse...
Jessin täytyi taputtaa käsiään ja lopettaa kotiljongi...
"Eikö totta, neiti Gjedde, kaupungissa ette kai ole tottunut
lopettamaan tanssiaisia tähän aikaan vuorokaudesta?" -- sanoi hän
leikillisesti.
Kuu heitti heikkoa valoaan lumeen ulkona, ja reet ajoivat kilisevin
kulkusin rappusten eteen toinen toisensa perästä kyytimiesten
vilkkaasti huudellessa varotushuutoja. He olivat saaneet hekin
renkituvassa runsaasti joulukestitystä ja lopuksi aamutuikun matkalle.
Huoneet olivat täynnä matkapukuisia ihmisiä ja ovet olivat auki.
Herrojen odottaessa naistensa pukeutumista täytyi heidän tietysti
pistäytyä vielä kerran ruokasalissa ottamassa pieni matkaryyppy ja
tarinoimassa vähän ja purkamassa viimeiset sydämellä olevat asiat.
Kalpeana ja hiukan horjuen ja ääni käheänä seisoi joukossa Kvigstad
sinkautellen ympärilleen sukkelia ja jonkinverran loukkaaviakin
huomautuksia...
"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi",
-- sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, -- "ja
voidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, --
tai mitä arvelette, asianajaja?"
... Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen
Oppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad
äänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.
Äkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.
Kvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle...
"Ei, ei, -- en juo enää... antakaa anteeksi... anteeksi Alida-neito! --
Mutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna"... sammalsi
hän. --
-- -- Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos
portista.
* * * * *
Joulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder
enää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja
tanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa,
kun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.
Vierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen
runsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; -- päivällisiä
voitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen
hengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin
pääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet
siitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä
tähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.
Loppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa.
Kahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä
matkalle.
Kun oli vain muutamia päiviä jälellä, ei enää voitu lykätä paljon
puhuttua vierailua Ra-tädin luokse.
Aamulla oli Jess tullut sisään vanha krinuliinihame yllä, jonka hän
oli löytänyt eräästä ullakon kaapista. Hän ehdotti, että mentäisiin
Ra-tädin luokse joulupukkeina.
Ja sana lähetettiin kirjallisen ilmoituksen seuraamana, että
korkeanylhäinen herrasväki aikoi tulla osottamaan hänelle
kohteliaisuuttaan iltapäivällä.
Syntyi aikamoinen etsintä ja laatikoiden, kaappien, arkkujen ja
kapsäkkien kaiveleminen ullakolla, jotta saataisiin käsiin tarvittavia
vanhoja vaatteita ja pukuja.
Oli siinä puuhaa, mutta hyvin se myös onnistui. Päivemmällä
kuleksittiin ympäri sangen erilaisissa puvuissa. -- Groth punasessa
tanskalaisen ratsuväkiöverstin univormussa pitkävartisine saappaineen
ja sapelineen, päässä tekotukka, jossa niskapuolella oli rusetti;
Nergaard polvihousuissa ja solkikengissä, röyhys ja sortuuki à la
Robespierre vallankumouksen ajoilta; Gaarder taas oli kuuluisana
ryövärinä Rinaldo Rinaldinina, isopartaisena, kauhtana yllä ja päässä
leveälierinen hattu.
Henschien ja Schmidt esittivät vanhaa ja uutta vuotta, -- edellinen oli
kokonaan harmaan sammal- ja naavaparran peitossa, toisen kasvoilla taas
oli nuorekas, punertava naamio pitkine uteliaine nokkineen.
Jess taas oli olevinaan paikkakunnan hyvinvoipa "kerjäläisvouti" yllä
vanha kiiltonappinen laahusnuttu, kädessä pitkä virkamiehensauva ja
niskassa kankea hattu. Ja Rein oli nokikolarina, kokonaan mustissaan,
tikapuut, vasta ja suti olalla.
Naisten päässä oli enemmän tahi vähemmän puuteroidut korkeat tekotukat,
yllä isoäidin aikuiset suippoliivit ja pönkkähame, toisilla taas oli
adrienit ja suuret lannetyynyt.
Kvigstad ei ollut kotona viidentenä joulupäivänä olleiden tanssiaisten
jälkeen. Tiedettiin hänen taas lähteneen ryyppyretkille paikkakunnalle.
Vähän jälkeen päivällisen läksi seurue liikkeelle, -- Groth kyyditen
Mariannea mustan oriinsa reessä... Grothin ollessa ohjaksissa oli
Marianne levollinen. Varjelkoon, että hän olisi antanut kenenkään
kaupunkilaisherran olla ohjaksissa...
Alida oli päättänyt jäädä kotiin soittelemaan isän kanssa. Nyt kun
Sankowitz oli lähtenyt, oli musiikkia isän mielestä liian vähän
joulujuhlallisuuksien aikana.
Sankowitz oli sanonut, että aika Vangenilla oli kadonnut kuin "selig
Traum". Hän poistui talosta täydellisesti puettuna niihin vaatteisiin,
joita tuomari ja Jess olivat hänelle antaneet. Ja viimeisenä aamuna oli
hän makuuhuoneessa saanut tuomarilta, kuten tavallisesti, rahasumman,
jonka suuruutta ei koskaan tiedetty.
Jess ja Christiane ajoivat isossa reessä, ja Gaarder ja Eufemia
seuraavassa, jota vastoin muu seurue, kuusi luvultaan, oli sijoittunut
suureen neli-istuimiseen rekeen... Rein näytti notkealta ja iloiselta
nokikolarilta lumisella tiellä...
Sitten piti olla tilaa vielä tikapuille ja vastalle; -- ja ainoastaan
Merete-neito, joka oli vähintäin puolta kapeampi kuin Barbara
lannetyynyineen, -- voi mahtua hänen viereensä, väitti Rein.
-- Alida seisoi mietteissään etehisen ikkunassa yläkerrassa silmäillen
rekiretkeläisten jälkeen. Hänen kasvonsa saivat yhä ankaramman ilmeen.
Hän seisoi paikallaan vielä koneenomaisesti hengittäen jäätyneeseen
ikkunalasiin, vaikka reet jo kauan sitten olivat kadonneet näkyvistä.
-- Tuomari oli käyttänyt iltapäivän hiljaisuutta ja vierasten
poissaoloa hyväkseen ryhtyäkseen vähän arkipäivätouhuihinsa. Hän
liikkui hyräillen oljenkorsi suussa, pistäysi tallissa ja navetassa,
halko- ja vaunuvajassa ja ryhtyi syviin neuvotteluihin Lars-rengin
kanssa hakattujen tukkien ajamisesta metsästä Oppegaardin sahalle. Oli
paras käyttää hyväkseen hyvää keliä heti kun kahdeskymmenes päivä ja
joulu olivat ohitse.
Arkihuoneessa oli rouva istuutunut nojatuoliin eräs Walter Scottin
romaaneista avonaisena edessään pöydällä ja kynttilä sen vieressä. Hän
käänsi tavantakaa lehteä sukkapuikolla, lukien ja ommellen, ja Alida
soitti pimeässä pianoa.
Nyt kuului tuomari tulevan etehisessä, ja Alida sytytti pianon
kynttilät.
"Huh -- huu, -- Alida!" Hän hieroi käsistään kylmän. -- "Tuntuupa
suloiselta tällainen rauhallinen iltapäivä... Sinä soitit Oberonia!...
Kuulee yksinkertaisen torven äänen kappaleen uudessa asussakin... Monet
vanhat kauniit sävelmät on varmaankin alkuaan sävelletty torvelle, --
puhallettavaksi metsästysretkellä tahi linnanmuureilta... Meillä ei ole
iloista torvea, vaan syvä, raskas paimentorvi perussävelenä... Eiköhän
oteta vähän Oberonista nyt --"
Ja moni nuottilehti käännettiin illan kuluessa. Tuomari laski kädestään
viulun ainoastaan teenjuontiajaksi.
Alida lakkasi äkkiä soittamasta ja hätkähti.
"Kvigstad tahtoo puhua tuomarin kanssa", ilmoitettiin ovelta.
"Kvigstad!" -- huudahti tuomari ja huokasi muutamia kertoja... "Huh,
huh, -- nyt menen ulos sanomaan sille miehelle kaiken sen, minkä hän
tietää paremmin kuin minä."
Alida oli nopeasti noussut pianon äärestä ja seisoi tuoliin nojaten
levottomasti kuunnellen isän ollessa ulkona. --
-- "Saakelin mies!" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään;
-- "hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään
tarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa
konttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille
kahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä..."
Alida katosi nopeasti.
-- Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen,
kun etehisen ovi hänen takanaan avattiin...
"Kvigstad!" huudettiin hiljaa.
Hän kääntyi nopeasti, -- se oli Alidan ääni.
"Kvigstad!" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen
kasvojensa lähellä pimeässä. --
"Minä -- minä uskon teidän ihmeisiinne!" kuiskasi hän tulisesti.
"Alida-neito!"... Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut
estää itseänsä putoamasta rappusista -- "Ei, ei, ymmärränkö teitä
oikein! -- Te -- te puhutte kai konttorista. -- Niin, minä parannan
itseni."
"Ei, Kvigstad, -- minä se odotan -- -- ihmettä!" tuli tuskin kuuluvasti
ennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.
-- -- Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja
matkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen...
Jess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen
reestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen
matkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän
ollut vähällä kosia Christianea reessä.
Ra-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja
oli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä
ja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet,
jos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa!
Ra-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti
Gjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut
hän oli heidän tyttäreensä Christianeen, -- mikä daami hän oli ja
kuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!
Mutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa
otaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.
... Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen
ihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, -- hän oli mielenkiinnolla
tarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet -- _tämä_ oli äidinisä
Reichweinin ajalta ja _tämä_ taas erään isoisänäidin...
Christiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, -- niin
että hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli
kantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan...
Samalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea
käsivarresta ja kuiskannut: -- "Tämä vasta olisi jotakin Jessille...
Hänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, -- ja keskellä kaikkea sitä,
mitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!"...
Bie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo
myöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä...
-- Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea
riisumaan kappaa; -- Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat
taas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän,
niiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.
Pimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja
lannetyynyissään väsyneeltä "vanhalta vuodelta" naavaparran
irroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.
* * * * *
Varhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat
poistuneet talosta helisevään pakkaseen.
Matkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty
monenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa
puhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä
översti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös
komeita juustoja.
Jäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja
nauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka
ajoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.
Nyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten
viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. -- --
-- "Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä", sanoi Rein Meretelle...
"Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia", lisäsi hän
synkästi.
"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja _joka_ päivästä!" huudahti
Merete tulisesti.
"Niin, -- siitä _täytyykin_ tulla loppu!" -- mutisi Rein itsekseen...
"Pikku _neitosten_ onnea ja iloa ei saa samentaa" -- --
"Minä en ole sellainen pikku _neito_, joka tahtoo leikkiä ja tanssia",
vastasi Merete kiivaasti.
"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri -- olen huomannut"... sanoi Rein
itsekseen.
"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!" -- -- --
* * * * *
-- -- -- Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten
sanotaan, piti nyt taas alkaa.
Myöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine
leikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään
lakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello
kahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.
Schmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan
ja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja
natisivat konttorituolit.
Tuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta
häiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.
Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin
sisemmässä konttorihuoneessa.
Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku
iskun jälkeen.
Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen
pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.
Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran
perehtynyt konttorin asioihin! -- Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja
harjoitettava! --
Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, -- oli
katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti,
ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna,
niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla
tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi
ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja
hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä
Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen
iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän
tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli -- --
... "Kovaa... Jotakin luonnonvastaista"... mutisi tuomari pysähtyessään
tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi
sieltä elämän ikävän varmuuden... "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä
vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen
syliin, miehen, joka on miltei originaali --
"Pelottavan päättävästi menetelty!...
"... Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi
kiihottuneena nahkatuolille. -- "Kaikki tulee lopulta minun viakseni,
koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle...
"Kirottu viulu pirullisine iloineen! --
"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai
Barbara arvellut... Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua...
Mieluummin se kuin ei mitään! -- -- Tämän elämän kaikki runsaat
mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt
vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!
"Tinkimistä! -- Tinkimistä, sellaista _on_ elämä!
"-- Mutta tämä täytyy Boletten" -- --
Naputettiin reippaasti oveen.
Huoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla
kasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita
tuomariin.
"Irtisanomaanko, Kvigstad!" -- sanoi tuomari ivaten. "Te näytätte
siltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa."
"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa
vanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne", -- lausui
hän liikutettuna. "Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta
norjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin
puolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja
minulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun
täytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin
pian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani."
"Vai niin -- todellakin? Myöskin te!" huudahti tuomari.
"Niin, -- niin, -- luonnollisesti...
"Niin pian kuin se vain käy päinsä... Se ei satu juuri sopivaan
aikaan. -- Henschien jättää myös konttorin, -- ja ottaa hoitoonsa
nimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian
kuin mahdollista!' -- Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle...
"Niin, niin Kvigstad!" hän nyökäytti hillitysti päätään. "Niin pian kuin
mahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä."
Tuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli
poistunut.
"Onko mokomaa ennen kuultu... Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!
"Tjaa, -- olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, -- pitänyt
häntä niin sanoakseni vain armosta, -- joten tämän pitäisi olla vain
miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella
hirtehisen huumorilla...
"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant
terrible ainaiseksi...
"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" --
-- Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki
päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla
tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja
aviopuolisonsa kanssa.
Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, -- pestiin joulu
loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja
lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat
vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään
hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan
luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.
Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi
kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.
Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden
pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien
puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin
valitsemiseen.
Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. -- Mutta mitä isä
nyt siitä sanoisi --
Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen
Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; -- mutta
äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki
Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille...
... Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti
Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se
oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin
kolmetoistavuotiaasta asti.
Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. -- Hän oli niin
levoton, niin levoton!
Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan
silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; -- hän jatkoi
vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.
Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän
johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.
"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin
sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! -- Mitähän
tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"... tuli sitten hetkisen kuluttua,
ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi
hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" --
"Missä on Barbara, Alida?" -- kysyi tuomari sitten; ääni vapisi
lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, -- jotakin
sangen tärkeätä!"
"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon",
ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."
"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard
asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. -- "Katso
ja ihaile, Eufemia! -- näitä hienoja tohveleita, jotka hän on
unhottanut... Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, --
tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"