"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?" kysyi Marianne.
"Kruunufoudin rouvan luota, niin!" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä
penkille. -- "Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa
ja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin
ei-musikalisch kuin yksi lehmä... ja tahto että tyttärensä soittaisivat
kuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! --
Ja sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut
klaverin."
Hän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.
"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. --
Puolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona... Ja minun
sydämeni on Puolassa... Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä...
Ja että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja
ne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, -- kunnes tulisi niin
korkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott
im Himmel ja vaatisivat vapauttaan!"
"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.
Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;
"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig.
Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja
viikatteisiin!"...
Hän vaipui surullisiin mietteisiin...
"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida.
"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."
"Niin, niin, -- kaksi peninkulmaa... en ole huomannut tietä jalan alla
tämän kirjeen tähden Puolasta -- kaiken sen Menschennothin tähden..."
Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä
kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon
ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla,
jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja
laulussa.
Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja
irroittanut puupohjan.
"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", -- tervehti hän tuomaria, --
"pysyy hyvin stämmissä... Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä
tässä talossa."
Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi
viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja
virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. --
-- -- Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty
ateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä...
"... En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan,
Alida!" kuiskasi Merete. "Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä
syömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan
että olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa
kuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle;
hän ymmärsi että nyt hyvitetään... Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi
Sankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe
myös äiti" -- nauroi Merete, -- "ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei
ole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta --"
"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että
jotakin on nurinkurisesti", lisäsi Eufemia, -- "ja tuo sietämätön Rein
rohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan... Tästä puoleen en aio
enää katsoakaan häneen, -- enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!"
-- purki hän pahaa tuultaan.
"Sitten täällä tulee oikein hauskaa", arveli Merete. "Isä ei kuule
mitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, -- jokainen
puhuu itsekseen! -- Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon,
muistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli -- aivan kuin
kuollutta."
"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka
pitkälle se on edistynyt tänään", sanoi Marianne hymyillen. "Hän ei
tahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi..."
Arkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia
juoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan...
He hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.
Tuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä
hehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan
unhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa
siihen.
Sankowitz oli omituinen tänä iltana.
Pianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan
unhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla
äänellään ja säestäessään hyräilyään -- -- surullisia, slaavilaisia
luonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia...
Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona,
milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena
äärettömillä avaroilla tasangoilla... Sankowitzin mielessä leikkivät
kotimaan mielialat... Hän puhui kuin vierasta kieltä...
Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja
huoneessa syntyi hiljaisuus.
Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen
ruvettiin jo puhelemaan ääneen...
--"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa
ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla
kuin tuuletettu huone!" -- virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten
puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia
kynttilärannikoiksi.
Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle... Taas
lörpötteli hän käsittämättömiä!
"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan
ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan _voi saada_
ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.
"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen
toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.
"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"... virkkoi hän mietteissään,
-- "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän
puhetoverina, niin --. Moinen häikäilemätön henkilö, -- joka sanoi
'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, -- ja voi
uhata petoa toisessa... Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin
perusteihin, sanon teille, Merete-neito..."
Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui... Mutta tuntui siltä kuin hänet
lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon
hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri
tuolla tuolilla sinä iltana... Ja nyt oli samoin laita kuin silloin,
että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset --.
* * * * *
Vaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran "scbrechlich"
perusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa
tähden, -- niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa
juuri nyt tähän pahanilmanaikaan.
Niinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät
he yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi
tuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan
mitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita,
joista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä
koskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin
olisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan
varovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.
Ilma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta
maahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla,
ja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että
myllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.
Halkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä,
hämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven
tarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot
konttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.
Tuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, -- nyt kuitenkin paksu
nuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli
yhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot
rouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin
rahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa
konttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla
kotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja,
joita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina
aamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön.
Silloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien
ja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä --.
Millainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!...
Mutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä
suhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, -- Henschien väitti yhä
vain, ettei Rein ollut toimimies, -- se oli tunneasia se! Mutta hänellä
oli todellakin hyvä pää, niin että hän _voi_ suoriutua myös siitä, niin
että hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään
ihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa _eivät_ oikeastaan olleet siellä, vaan
metsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän
kyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, -- ajatteli minne
lähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja
sai voileipäkäärön mukaansa.
* * * * *
-- Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää
ja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.
Pitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka
veroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu
ja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät
jyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.
Yhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista
vuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista
puolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki
ulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen -- paksut käytettäväksi
huoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin -- lähellä olevaa suurta
kynttilänkastamista varten.
Pitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi
keittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret
talikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät.
Samalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä
leipoa, mitä juomia panna jouluksi.
Ja sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, -- ketä vieraita
käskettäisiin Jessin kutsua... Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde
jouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille
kutsua viemään... Groth olisi tietysti jouluvieras -- -- --
* * * * *
-- Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta
metsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti
pikkulintunippua Meretelle.
"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna", huusi hän,
"ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten
joukossa."
"Katsokaapas"... hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä,
"tämä... ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet
näitä seitsemää linturaukkaa...
"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun.
Se hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, -- pyrähti sitten
lentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita
kosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, -- kärsi
lopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes
se äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, -- aivan samoin kuin me ihmiset!...
Minussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!"
"Inhoittavaa!" -- torui Merete. "Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko!
Tekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat
aivan lämpimiä."
"Viekää pois ne vain, niin, niin!" -- jäljitteli Rein, -- "niin voidaan
sitten syödä rapostella ne -- hyvin paistettuina..."
"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka
auttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin,
tunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen", sanoi hän, kun kiesit, joilla
hänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. -- "Minun
täytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja...
kysellä, jotta hän sekaantuu, -- asetella hänelle satimia niin hienon
hienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on... Ajatelkaa nyt,
Merete", sanoi hän, "olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni
tähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken" --. Kun kiessit vierivät
pihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä...
Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että --.
Ja seuraavana hetkenä taas -- --.
-- -- Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa.
Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja
pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui
herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.
Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna
oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän
kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä
päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.
Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta
Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa
kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla,
samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä
kauneuspilkuilla...
Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja
pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi
kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.
Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, -- Rein,
-- ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta
palattuaan huoneeseensa, -- -- ja oli oikeastaan kyseessä, kuka
esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys...
"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, -- "musta on
vanavedessä -- vainoamassa... varokaa!"... Hän piti kortteja, joista
Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.
"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. -- "Ei, mutta
totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.
Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon
kortin... "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." -- Hän veti yhden
kortin ja oli polttavinaan sormensa.
"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", -- sanoi
Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti
Schmidtiltä.
"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai", huomautti Schmidt sukkelasti.
Hänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.
... "Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman",
murisi Kvigstad.
"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava", virkkoi Eufemia.
"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!"
huudahti Merete. "Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää..."
"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen,
tuo herra Dyre Aakisen Rein", virkkoi Marianne ajatuksissaan.
"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia
epäkohteliaisuuksia", virkkoi Alida. "Kaikkien tulee ikäänkuin taipua
heidän mielialansa mukaan!"
"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla
tyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa",
vakuutti Kvigstad.
"No, Augustinusen!" sanoi Kvigstad. "Nyt on teidän vuoronne jakaa
kortit."
Augustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin
haluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.
Schmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen
oliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.
"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!"... puhkesi Augustinusen
puhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt
ruveta jotakin kertomaan. -- "Kerrassaan merkillinen tapaus!"
"Niinkö -- mikä sitten?" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.
"Niin, mikä Reinille sattui tänään -- niin -- sangen -- tuota noin --
sangen omituinen..."
"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" udeltiin jännittyneinä.
"No niin, -- olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja
allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja
talonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.
"Minä tietysti perässä --
"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun
täytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa!
-- Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin
kehittyneitä molemmat -- se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli
suutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!...
Ja kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja
kasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään... ja
äkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella...
"Luulin hänen saaneen halvauksen, -- syöksyin hänen luoksensa, avasin
hänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden
ja huusin kylmää vettä.
"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita
hänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten
kuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen
panevan oven perässään hakaan.
"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo
yllä.
"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' -- hoputti hän.
Minä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen
raittiiseen ilmaan.'"