"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut
lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti
jäykästi. -- "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä
kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan..."
"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! -- Ei, ei se
asusta", kuului jonkunverran surumielisesti... "Minä olen jo kauan
sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja
riippumaton -- suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä
maailmassa..."
"Onni, -- onni!"... Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta
onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse
perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla
olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin.
Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa
kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."
"Maailma on merkillinen... Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari
ajatuksiinsa vaipuneena, -- "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa
apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee..."
"Mitä, -- mitä" -- sähisi Ra-täti.
"Hm, -- hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen
kunnianhimo."
"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua...
viulua, -- soittaa -- luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne
maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja
joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien
syliin!"
Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan
mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, -- olet kyllä oikeassa, täti --
mihin he kaikki joutuvat!" -- Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.
"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon
-- --. No, katsos nyt -- eikö hän enää syö... Bie, Bie! -- tuokaa
enemmän teetä -- ja kermakakkuja -- -- Noh, kyllähän tyttärille aina
jonkin keinon keksimme! -- Katsos nyt -- katsos nyt --"
"Ei; ei, täti... Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi
kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja...
"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari
huoaten.
"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete
mahdollisesti voisi niin tehdä vielä. -- Syö nyt -- syö nyt!..."
Tuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.
"Niin, nyt täytyy minun lähteä!" sanoi hän, keskeyttäen
hajamielisyytensä, ja nousi ylös.
"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas", -- mutisi
Ra-täti. -- "Tervehdi Bolettea... ja varo Figarota. Tiedäthän, että se
on vauhko." --
Tuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, -- kuinka hänen vaimonsa
ja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan
kaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat,
että heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat
samaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden
ollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki
tavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri
asioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. -- -- --
Renki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä
sekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä... "Puhhuh"... puhkui
hän, päästyään satulaan... "Tässähän istuu erinomaisen hyvin!"
"No, no, no, Figaro, -- eikö äksyys vielä ole lähtenyt!" kuului
sitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista,
nyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle...
-- -- -- Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä
taikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin
päin.
Niitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.
Ja yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.
Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan
teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.
"Se on väärä tie... se on väärä tie!"... huusi hän päätään pudistaen
ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut
kohinalta ja jyrinältä. -- "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, -- ei
vie pitemmälle... kuuletteko, -- e-ei vie pitemmälle!" huusi hän
viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden
odottamaan...
"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", -- selitti hän ja riensi
edellä tietä näyttämään.
Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!...
Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta
tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran
synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien
väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan
poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi
valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään
rotkosta.
Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi
punaisia läiskiä...
-- "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka
on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle."
sanoi Rein äkkiä.
"Kums... kums... ja... piste ja loppu!... Piste ja loppu!"... Hän
seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. -- "Sitten nukkuu niin
tuskatonna patjoilla..."
"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete
väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.
"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", -- sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten
puoleen, -- "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa -- -- morsiuspuvun
ja pitsiharson... tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö
totta? --
"... Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn..." mutisi hän.
"Minun täytyy rientää takaisin", -- huudahti Merete. -- "Alkaa
hämärtää. -- Uh, kuinka kamala olette!..."
"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään,
Merete-neito, -- eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista
tietä", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi
katsoa häneen.
Hän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen... sama
raskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään
arkihuoneessa silloin illalla!
Hän pakotti itseään ja riensi edellä; -- hän ei tietänyt, kuinka oli
kulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset
olivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle --