"Ho-ho-ho-hoo!" -- huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään
ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman... "Täällä
istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja
pensaissa."
"Halloo -- halloo-o! -- Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!
Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä...
"Huu! -- eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata
ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun
hiljaisuuteen? -- Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!..."
"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän,
kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti,
että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."
"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.
"Aivan niin! -- Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen
kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta -- ja syömme sen
sitten ja nautimme siitä..."
Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin
vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.
Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä
avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus
ja sen vieressä pieni puutarha.
Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin,
Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta
ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä
ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.
Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa
istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine
kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon
ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston
kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa
sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.
"Peli on teidän, Oppen", -- muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.
"Hyvää päivää, rakkaat lapset", -- kuului sitten, samalla kun terävä,
nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana.
-- "Voidaanko kotona hyvin?" --
"Vai niin, -- kaikki hyvin!"
Vierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää
hoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.
"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla
tervehtimään vanhaa tätiä", kuului sitten. "Viime käynnistänne onkin
totta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä
kuollut että haudattu!"
"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita", väitti Merete.
"Entä isä? -- eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?... Hänellä on
kai esteitä", kuului terävästi.
"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään
iltapäivällä", -- selitti Alida, -- "mutta minä en tiedä varmasti" --
"Vai niin, -- et tiedä varmasti, et vainen..." kuului terävästi. --
"Entä Groth... oletko kuullut mitään hänestä?... Hän puuhaa kai tehtaan
ottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? -- Vai
niin!... Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta
valtaa", -- sanoi hän nyökäyttäen päätään.
"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein", -- keskeytti hän puheensa,
nousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. --
"Niin, ota nyt paikka... tuolla sohvassa, Marianne!" -- sanoi hän
määräävästi, "ja sinä, Alida, toisessa nurkassa... Eufemia tässä
nojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän
ääreen... Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein -- niin tiedän, missä
te kukin olette", -- sanoi hän nauraen... "Niin, pikku Mereteä ei maksa
vaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa
kaikkea ja olla tädin sanansaattajana."
"Kiitos, rouva", sanoi Rein. -- "Mutta saanko luvan istua täällä
ikkunan luona?"
"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen
metsännoidan luo", sanoi hän leikillisesti.
"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne
luontoon, rouva", sanoi Rein. -- "Kaikkialla vain metsää --"
"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. -- Me emme
kuitenkaan ole puita, -- emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen
ja kaikenlaisten petojen joukkoon", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen
hiukan tanskaksi... "Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon,
onko se sitten maun mukaista tahi ei."
"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli", huomautti Rein,
vetäessään tuolin ikkunan eteen.
Hän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta...
"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!... Ja lipas tuossa...
se näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi
vielä löytymätön salalaatikko... Perintöomaisuutta kai, rouva?" --
kysyi hän.
"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla", vastasi hän hymyillen.
"Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui
Aalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty
Christiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin
vajaan kuivamaan --"
"Niin", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, -- "mitäpä sitä
voisi luottaa moiseen lastialukseen!... Keikuimme kokonaista kuusi
viikkoa, -- pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin
saavuimme Kööpenhaminaan; -- minusta tuli merimies sillä matkalla",
sanoi hän hymyillen.
"Kesti koko kevään", jatkoi rouva, -- "ja pitkälle kesään ennenkuin
saimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata
huonekaluston... Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita
matkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin,
eläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana
pitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina
huonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. -- Paras keino raihnautta vastaan
on vahva terveys, -- eikö niin, Oppen?"
"Aivan niin, aivan niin", -- jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. -- "Se
on isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä."
"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!" virkkoi rouva
tarkoittavasti.
"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen", kehotti hän, kun teevehkeet
kauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja
Bie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.
"Tuoretta leipää, tytöt..." sanoi hän, kääntäen korissa
leipäviipaletta. -- "Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin,
Bie! -- ei merkkiäkään litskasta... munat ovat vastamunittuja --
tämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina
munittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!"
laski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda
katseensa maahan... "Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi
kandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa..."
"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein", sanoi Ra-täti,
nyökyttäen päätään. "Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen
asian!"
"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan _vähän_ teetä ja _paljon_
rommia, Oppen?" sanoi Marianne leikillisesti.
"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!" -- lisäsi kandidaatti
vilkkaasti.
... "Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen
sekottamatta", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. "Olen
huomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas
maku!"
"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä",
vakuutti Rein.
"Siinä on tyttö", -- huudahti Ra-täti, -- "onkohan mitään, jota hän ei
näe eikä huomaa!..."
"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä
kerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut."
... "Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle", -- sanoi Merete,
nykäisten tarkoittavasti Alidaa...
Eufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa,
veti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan
kyynärpäittensä yläpuolelle.
... "Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne",
jatkoi Ra-täti, -- "niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän
voi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko
varasto."
"Ei ole enää uutisia", murisi Kvigstad, -- "sillä kaikki on jo
märehditty... Mutta malttakaapas... kukaan ei ole surmannut itseään sen
jälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen
sianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, -- vanhalla rikkaalla
maakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan
on ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa -- anteeksi --
paidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä,
väittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta... Muuten pelataan
korttia tänäiltana majurissa. -- Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen
olevan maantiellä menossa sinne -- tohtorin ja asianajaja Poppen..."
"Ahaa", -- huudahti Bie-neiti, -- "eilinen paistiporsas!... Kristian
Dale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei
tahtonut sitä ostaa, meni hän majurille."
"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle", vakuutti Ra-täti,
-- "mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada
syntymään jotakin herkullista."
"Tuossa ratsastaa isä pihalle", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota
ja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.
"Täti näyttää reippaalta", -- tervehti tuomari ja heitti
ratsastushansikkaat kädestään. -- "Iloisissa kesteissä, näen minä."
"Niinpä niin, -- vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä
istuessani täällä pesässäni... Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi
odottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei
ole mitään hauskaa --"
"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska", virkkoi tuomari,
-- "siinä suhteessa ei mitään puutu... Mutta nyt maistuu kupillinen
teetä erinomaiselta!" huudahti hän heittäytyen tuolille. -- "Herttainen
iltapäivä -- hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen
--"
"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa -- ja antaa viulun surra"...
mutisi Ra-täti ärtyisesti.
"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, -- "meille
ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta... Kiitos, Bie-neiti,
tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, -- ja sitten vähän tuota
mainiota härän kieltä. --"
"Luonne, sanot, luonne"... toisti Ra-täti hermostuneesti; -- "jos
ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita
asioita!"
"Niinpä kyllä, -- _meidän_ tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten
_meille_, -- ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", --
sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta
tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, -- "tädin, joka on
aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."
Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit
sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, -- "johtaa
dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin
suorittaisi tutkintonsa!"
Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:
"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän
ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule
Eufemia... Tule Alida! -- Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?"
kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin
teille, Oppen"...
Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi
että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja
sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.
Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään,
kuten tavallisesti.