Dyre Aakisen Rein.
Rouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja
mittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä.
Mutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi
ja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli
lähetetty. Se oli kutistunut kauheasti...
"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle", sanoi Marianne ikkunan luota.
"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen -- pojannulikka, joksi häntä kyllä
voi kutsua, -- tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää
hevosta perästään tallinseinukselle", -- kuului vanha karjakko Randi
lörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. -- "Äh... rahaa kuin roskaa;
hän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, -- voi kulkea
peninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida
Haugilta."
"Ajattele, Alida", jatkoi Marianne, -- "se on sen vanhan kelpo Lars
Aaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan
ymmärtäneet."
"Vai hän se on!--joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa
varresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin."
... "Ja tuo taas tuolla rattailla, -- tuo pitkä ja vankka, hän on
Anders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä",
-- kuului Randi parpattavan.
... "Nuo tuolla loitompana, äiti, -- jotka juuri laskeutuvat
rattailta", -- he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan -- "ne ovat
varmaankin aina Aardalista asti... Sen näkee puvuista -- hauskoja,
vanhanaikuisia, -- ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain,
kuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia."
"Yksinpä herra Tron Hersaet", -- huudahti rouva, -- "rauhanrikkoja ja
käräjöitsijä... hyi kuitenkin, -- tallustaa konttoria kohden hattu
silmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja
sitten valittaa hän kuninkaalle...
"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, -- yksinään rattailla...
ajaa itse hevosta. -- -- Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon,
Alida. Isä lähettää hänet varmaan tänne..."
Hetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta
valmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja
hiekkaleivoksineen... "Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen
kanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen
kanssa..."
Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja,
marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan
luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli
ollut sangen vaikea... Entä sitten lehtimadot!...
Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat
madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten,
eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei
ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi
kuin tuomarilla, ei...
Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen
kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu
hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.
Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt
työt. Siellä ne olivat hyllyillä -- vielä valkaisemattomat alimpana, --
kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit
ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity
tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret
kehränneet, kartanneet ja kutoneet.
Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan
Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä
otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen
avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset
olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä
ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja
mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria
täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.
Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori,
päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun
päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa
lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta,
alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan
jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia
viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia
molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli
juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun
samassa kuului ajoneuvojen jyrinää...
"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" -- sanoi Marianne,
katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi
viiruksi.
"Olkihattu rattailla -- matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä
taakse"... sanoi Barbara.
Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan,
jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin
vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi
hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä
yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä,
ylhäinen ilme kasvoilla...
"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, --
Rein!" huudahti Barbara.
Äiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita.
Tässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, -- ja
isä oli konttorissa!
Samassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen
sitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.
"Hyi sentään, kuinka inhottavaa -- onhan tämä ihan kamalaa "...
arveli Barbara. -- "No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille
-- taputtaa ja silittää sen päätä, -- antaa sen nuuskia kättään...
Ja eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta
käytöksestään... Onko mokomaa ennen nähty!"
Rouva nousi sohvalta:
"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara.
Minä menen rappusille häntä vastaan. -- Pidä sinä, Marianne, huolta
kahvikupeista --"
"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?" -- Rouva pysähtyi hämmästyneenä.
Tytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen --
"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi", -- sanoi hän ja silitti
hänen tukkaansa. "Mene heti juomaan vähän kylmää vettä."
Rouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen...
Siellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä
otsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, -- ikään kuin hän olisi
maannut istuallaan rattailla, -- kun rouva toivotti hänet parilla
sanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa.
Ja rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan
häikäilemättä:
"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. -- Se on
kauheata!" --
Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat
kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin
töykeästi, -- näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa
purkauksesta, tuo nuori herra!... Hän luuli kai tulleensa niin kauas
maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä...
Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat
hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa
olevaan huoneeseen, pyysi hän, -- nyt aivan kohteliaasti, -- saada
luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.
Ei missään tapauksessa... mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti
vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta... Hänessä
oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren
miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.
"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", -- sanoi hän myöhemmin Mariannelle,
-- "aivan kuin tavallisesti"... --
-- Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa
niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa
kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten
-- kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista
seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet
kahvintarjoilemiset...
Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla,
valjastipa jo jokunen hevostaankin.
Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!
Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta,
että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla
saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. -- --
-- -- -- Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet
portista.
Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat
jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin
vaikean tehtävän suoritettuaan.
"Saakelin ihminen... Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!... Eikö vain
ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa
kuin --. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä
ankarasti kuin molemmat edelliset... Ja sitten huomaan minä hänen
välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi,
että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.
"... Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi
niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat
ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, -- sanalla sanoen säilyttää
ne sydämellään..."
"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", -- keskeytti
rouva hänet. -- "Uusi apulaisesi on tullut."
-- "Mitä? -- Mitä sanot, Bolette?"
-- "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen
ja kaikenlaisine metsästystarpeineen... Tee minulle nyt se palvelus,
Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään,
kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin.
Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan
katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon --"
Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet
pitkän lievenutun takana.
"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa
kuin sää!" huudahti hän.
"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva
poistuessaan huoneesta.
Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen
ja katsoen hänen jälkeensä...
"Milteipä sukkelasti... Mutta -- mutta vain vähän sopimattomasti...
hrr..."
Hän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän
heti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli
olkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.
-- Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään
Alidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha
konttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä
pyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen
uuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta
toimivaltaansa.
Hänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät
ehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja
liikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen
ilme -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, -- ja hän sormieli
Alida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta
oli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku
Schmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden
ihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, -- kuinka vastatullut
vaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli
nuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen
Marianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä
kauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne
oli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten.
Marianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! -- ja hänellä
oli niin ihastuttava käynti, -- hän oli niin lempeä ja osanottavainen
ja hauska...
Barbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana
vilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan...
Apulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa
nutussa -- ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun
paidankauluksen alle... Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää
vasten... Hänellä ei ollut sormusta kädessä, -- ei ollut kai kihloissa.
Nyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!...
-- "Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme..." sanoi rouva, kun Merete
tuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.
"Tulet myöhään, lapsi!"
"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen", -- sanoi hän
puolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.
"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut... Kas tässä, tyttöseni;" --
rouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän
oli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.
"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?" -- sanoi
hän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.
"En, kotini on melkein meren rannalla... Mutta eikö rouva tahtoisi
antaa minulle vielä annoksen puuroa?" keskeytti hän. Hän oli
ihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.
"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te
pidätte siis puurosta?" kysyi rouva hymyillen.
"Kyllä, rouva, -- lähinnä kaikkea muuta ruokaa", selitti hän tyynesti
-- "ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu
parhaassa valossaan."
Merete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei
kuuluva helpotuksen huokaus.
Hämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti
hän hämmästyneenä, -- se oli taaskin aaveiden näkemistä!...
Rouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli
niin luonnollinen ja tasainen?...
"Niin, katsos Merete", -- puuttui puheeseen tuomari, -- "äiti rupesi jo
iloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille."
Merete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru:
-- kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä... ja nyt ryhtyi
hän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen...
Oh, -- ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen
henkenä!...
Mutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä
istuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, -- tukka
riippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun... Hän
pyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa
henkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti
Eufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan
keskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.
Ja ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys
silmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä
ilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen.
Näytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään...
Pienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta,
lähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan
silmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi
juustoveistä, jotka olivat vieressä.
Uusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma
kiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin
rouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että
lautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä
juustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.
Inger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti
ollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja
nuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon
edessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.
Vähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä
katse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli
suuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.
Eufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin
epäkohteliaasta vastaanotosta...
"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!" -- sanoi Barbara
innokkaasti. "Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina
vitjoissa mätäkuussa."
"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja
sitä se häpesi", selitti Rein... "Teidän poikanne Claes, meriupseeri,
näytti minulle mainion jahtikoiran täältä", -- sanoi hän kääntyen
tuomariin. -- "Suomalaisrotuinenko?"...
"Vai niin, tunnetteko Claesin?" puuttui rouva puheeseen.
"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa
mittausmatkoilla."
"Oliko hänellä viulu mukanaan?" kysyi tuomari.
"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle
suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja.
Mutta mitä _hän_ sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"
"Vai niin, -- todellakin?"... Tuomari ojensi innostuneena päätään
kankeasta kauluksesta.
"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja
ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän
saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."
Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa...
"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän
surullisesti, -- "Se on kova välttämättömyys!"
"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", -- sanoi
rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja
antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia
markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."
"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, -- "_häntä_
ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan... Hän on harhaileva
taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa
kotimaassaan."
Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla:
"tervetuloa!"
Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään
ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa
puhalsi kaksi erilaista tuulta.
Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan
ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli
noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla
arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja
sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen
näköisenä.
"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä
iltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning", -- sanoi hän. -- "Eikö
sinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää
hänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on
huomenna mentävä."
Tuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa
kiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu
ajatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän
jälkeen ja saada "hyvä ilta", jonka hän oli luullut varanneensa
itsellensä, turmelluksi.
Hänen mielialansa ilmeni murinana "hm -- rrr...", jolla hän äkkiä
keskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan
mukanaan katsomaan konttoria...
-- Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen
käveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli
vaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen
välisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan
vuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen
odottamaan tähtiä.
Kumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli
talousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän
tulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta,
ehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat
toisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui...
Tuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla --
viskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.
Rappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin
kanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi
edestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun
äidille, joka kasteli kukkaislavoja.
Eräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään
lukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä...
... Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin
vapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.
Hän pysähtyi ja näytti virkistyneen, -- katsoi ympärilleen ja hengitti
heinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä...
"Lars!" -- huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan
silavaljaita naulaan, -- "Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa
kauroja?... Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella..."
Lars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon
tultuaan.
Tuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä
kämmenellä pitkin selkää... "Et saa antaa sille liian paljon tätä
voimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua..."
"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme", -- puheli hän
ystävällisesti hevoselle...
"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi",
käski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna
asteli notkeasti juomaan kaivolle.
"Kaunis eläin!..."
"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää", kuului sitten
innostuneen intohimoisesti.
Ja pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä
mukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata...
Rein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui
leikitellen sulkapallolla.
Hän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään
siitä, että huomasi pallonheittäjän.
Sulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.
"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan", sanoi hän ja otti toisen raketin
penkiltä.
Hän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.
Välipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.
Parin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle
niin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata
ja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle.
Vaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa
äänettöminä -- Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta
taitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä
varmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo
iskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi
ruiskukannuineen.
"Oh, te 'nuorin'... ja naurava... heittäkää tänne sulkapallo!" -- huusi
Rein innoissaan.
Merete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta
äkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka
juuri nosti vettä kaivosta.
"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!" Hän pudisti
vesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki
rappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen,
ja sanoi miltei alentuvasti: "Nimeni on Merete, -- Merete Orning, --
Merete-neito!"
"Mitä ihmeitä, -- Merete!... Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli
Merete", -- sanoi hän kumartaen. -- "Harvinainen nimi... nimi, jota ei
helposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!"...
"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia", -- keskeytti
Merete, näyttäen kosteata esiliinaansa...
"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso
avainkimppu kädessä.