"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä
vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. -- "Minä lähetän
aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla -- tai onko se kenties
liian aikaista näin matkan perästä? -- Kahvia ja voileipiä... Talossa
on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun
ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.
"Kiitos, neiti, -- niin, tehän olette kai Marianne-neito, -- jollen
vain erehdy, -- olen aivan peloissani!"
... "Ja jos tahdotte maitoa, niin... Maitoa on tosin nykyisin
vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta.
Melkein kaikki lehmät -- ja karjakot ja yksi rengeistä ovat
karjatalolla."
"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", -- puuttui Barbara innokkaasti
puheeseen tikapuilta.
"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.
"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut
suohon."
"Tämä on siis tuomarin tila?" -- virkkoi Rein kuin itsekseen...
Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui
rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.
"Augustinusen!" -- huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa
kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin
enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne..."
Augustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään,
ollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista
huolimatta.
Pihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas
ajettiin talliin.
Hän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva
omalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka
kantoi kahta tyhjää ruiskukannua.
"Nyt on kai maatamenon aika, lapset", -- sanoi hän sekä otti päähineen
päästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. "Hyvää yötä, kaikki!... Ja
nyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja
muistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten
tiedätte", laski hän leikkiä...
Erottiin, ja kukin meni omalle taholleen. -- Schmidt meni
heinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut
valmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen
palasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan...
* * * * *
Ylhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten,
pidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. --
Merete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten
kävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.
"No?" -- kysyi Barbara odottavasti.
"No?" -- virkkoi Eufemia.
"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? -- Nyt saisit sinä kerran sanoa
mielipiteesi ensin", arveli Merete.
"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'... tahi pikemmin 'erittäin'",
tuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin
mittakaavaa arvostelun pohjana.
"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!" matki Eufemia
pannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi... "Se maistuu
hieman arkiruoalta..."
"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies", sanoi Barbara.
"Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista -- tiedustelihan vain
koiraroduista ja muusta sellaisesta!"
"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä", arveli Alida. "Mutta varma
hän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se... Sen kuulee jo
äänestä -- niin komean jyrisevä R."
"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen", puuttui
Eufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen
kylliksi huomiota sulkapallopelissä.
"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle,
Eufemia", ilveili Merete. "Puuronsyöjä -- ja niin musta, kuin olisi
'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan."
"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa
ennen!" -- virkkoi Marianne miettivästi.
Näytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki
ajattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa
harkittiin.
Kukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään
käsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, --
ei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille
ja konttoristeille.
"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä
pohjoisessa maatilalla", -- tuumi Eufemia innokkaasti, "ja sitten
täysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä
tavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja."
"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa."
Sitä harkittiin...
"Ole vaiti, Merete!"
Merete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja
kohottelihe varpailleen...
"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy
jonkun puoleen", virkkoi hän sitten.
"Panitko senkin merkille!" virkkoi Marianne.
* * * * *
Tuomarin talon seurue -- viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein --
oli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin
luokse.
Mitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta
apulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.
Määrättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän
ympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla
asti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena
nieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt
huoneeseensa nukkumaan.
Eräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa
soittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen
valtaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja
syöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai
sinä iltana hänelle "suloista kieltä", kuten hän aikaisemmin oli siitä
sanonut.
Nyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen
sisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet
hänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta,
-- jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat,
-- kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui
kantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä
maistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista...
Ja Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri
hattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö
melkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka
ei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan.
Hänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä
paitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin
ystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.
He olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä
oikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti
ilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta...
"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!" huudahti hän. "Vain auringonpaahdetta
ja huminaa..."
Tuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti
kohisevine koskineen.