"Kas näin! -- näin -- _Tässä_ se on -- se pieni hauska käänne..."
Hän käänsi päätänsä kasvot loistaen...
"No, Marianne, et kai ole vielä vienyt pois voileipiäni...
"Kyllä kai hän suoriutuu siitä huomiseksi", -- virkkoi hän, nousten
pianon äärestä. "Menen konttoriin rohkaisemaan häntä vähän, -- saamaan
hänet innostumaan. Totta tosiaan, mitään ei ihminen tee haluttomasti...
Hänellä on tietysti koko pesä päässä... Onhan hänellä rajaton
kyky! Ja olisihan liikaa vaatia hänenluonteistansa miestä istumaan
kiinnimuurattuna konttorituoliin vuosi läpeensä pääsemättä välillä
jaloittelemaan" -- --
Rouva seisoi ikkunassa ja katsoi miehensä jälkeen, kun tämä kevyesti
juosten kiiruhti pihan poikki konttorirakennukseen. Hän pudisti päätään:
"Orning sinä, Orning", -- mutisi hän...
"Kuinka sinä keksit sen vanhan laulunpätkän?"-- sanoi hän äkkiä,
kääntyen tutkivasti katsomaan Alidaa.
"Mutta sehän on eräs Haydnin menuetti, äiti!"
"Niin, mistä minä tiedän, mikä se on, lapseni. -- No, lähdetään nyt
katsomaan miltä malli kankaassasi näyttää, Eufemia..."
* * * * *
Viimeinen auringonsäde oli sammunut erääseen suuren, harmaan
tuomarintalon yläkerroksen ikkunoista. Dian varjot lankesivat mustina
ja pitkinä rakennuksista ja heinäru'oista niitylle, kun heinäväki
tuli illalliselta kyökistä ja läksi menemään eri polkuja pitkin kukin
kotiinsa torppaansa.
Pari tyttöä väänsi vettä kaivosta ja kaatoi kapallisen toisensa
jälkeen saaviin, jonka sitten kantoivat korennolla kyökissä ja
navetassa oleviin vesiammeisiin; ja halkovajassa alkoi uuttera halkojen
hakkaaminen seuraavaksi päiväksi.
Pari konttoristia asteli piippuineen puolihämärässä tiellä...
Etehisen ovesta tulivat Alida ja Merete, juosten nopeasti perätysten
rappusia alas. He olivat kumpikin taholtaan ikkunasta huomanneet
kasvattisisarensa Barbaran mäessä lautturintuvan luona. Hän oli ollut
joen takana Opsaetissa asialla.
Alida saapui ensimäisenä hänen luoksensa, koska hän oikasi suoraan
vasta niitetyn niityn poikki, mutta hetken kuluttua oli jo Meretekin
kasvattisisarensa toisessa käsivarressa.
"No, kuinka Randi voi?" sanoi Alida, nykien innokkaasti
kasvattisisartaan.
"Saammeko viinimarjoja, Barbara?" -- kysyi Merete ja nyki häntä
toisesta käsivarresta.
Barbara kääntelihe hänelle tehtyjen kysymysten johdosta neuvottomana
vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Hän oli paksu, lihava ja
pyöreä, aivan toisellaista perherotua. Hän näytti hyväntahtoiselta ja
käytännölliseltä. Silmät olivat hänellä pienet, siniset ja vilkkaat.
"Tietysti, tietysti, niin paljon kuin äiti tahtoi saadakin vieläpä
enemmänkin, jos hän vain tahtoo? Olihan luonnollista, että meidän
lukuisat kesävieraamme olivat tyhjentäneet puutarhamme, arveli Opsaetin
muori... Mutta maksaa niitä emme suinkaan saa. Tietysti saa äiti antaa
hänelle siitä jonkin lahjan, -- muutamia pullollisia marjaviiniä
tahi muuta sellaista. -- Minulle tarjottiin illalliseksi kahvia ja
leivoksia, joita oli jäänyt tähteelle häistä."
"Entä Randi? -- kuinka hän voi, -- oliko hän tyytyväinen?" -- uteli
Alida.
"Kysyin häneltä", -- uskoi Barbara heille -- "kun Opsaetin muori
oli mennyt puuroa keittämään illaksi, millainen hänen Torsteninsa
oli, oliko hän kiltti?" -- "Oh, hän on samallainen kuin muutkin",
vastasi Randi. "-- Miehet eivät kai ole parempia"... kertasi Barbara
veitikkamaisesti.
"Sanoiko hän niin?" huudahti Alida erittäin mielenkiintoisesti, --
"hänet kun houkuteltiin ja pakotettiin ottamaan tuo äytäri! -- Tiedän
Randin pitäneen Knut Raalienista aina siitä asti, kun pääsimme yhdessä
Herran Ehtoolliselle... Mutta ne rahat!" -- huusi hän hillityllä
kiivaudella.
"Ja voitteko uskoa, kuinka uteliaita ne olivat kuulemaan uudesta
apulaisesta, -- kenen hän saa, -- Mariannen vaiko Femian..."
"_Eu_-femian", puuttui tämä puheeseen rappusilta, jossa hän istui
saaliinsa kääriytyneenä. "Tiedäthän etten minä pidä siitä, että minua
kutsutaan Femiaksi!"
"Jos hänellä on kuin majuri Howardilla Mohikaanissa kivääri riippumassa
olalla ja uhkaava katse, niin on hän saapa _Eu_-femian ", -- lausui
juhlallisella äänellä Merete.
-- "Ja jos hän on niitä, jotka kuljeksivat hiljaa kuutamossa ja
kohtaavat neitosen lehdossa, niin tulee se olemaan Marianne... Mutta
jos se on hauska ja kiltti paksu miehenpalkero, joka tahtoo hyvää
ruokaa, niin saa hän sinut, Barbara... Hiljaa", -- keskeytti hän
itsensä, -- "isä virittää viulua. Joudu nyt sisään, Alida..."
Vähän myöhemmin kuului sisältä useat kohdat toistamalla Haydnin
menuetti.
Eufemia jäi istumaan rappusille saaliinsa kietoutuneena ajatukset
liidellen iltahämyn vaikutuksesta korkeissa unelmissa, samalla kun
Marianne näkyi kävelevän edestakaisin pihamaalla rauhallisesti
keskustellen konttoristi Schmidtin ja Augustinusenin kanssa, jotka
olivat palanneet tieltä.
Aitan rappusilla istui vanha Henschien, konttorin monivuotinen
yksinuskottu holhoojantoimen hoitaja, kumaroilla hartioilla palttoo,
nauttien iltapiipustaan.
Suuressa puolipimeässä arkihuoneessa neuloi rouva kudintaan,
nojaten unisena sohvan selkämykseen. Merete taas oli istuutunut
ompeluksineen toisen ääreen niistä kahdesta talikynttilästä,
jotka messinkijalustoissaan paloivat pianolla, ja Barbara istui
lankavyyhteään kerien ikkunan luona.
Tuomari käveli edestakaisin lattialla viulu riipuksissa kädessä,
tuontuostakin ajatuksissaan näppäillen kieliä, Alidan harjotellessa
menuettia pianolla.
"Nyt se menee! -- nyt soitamme sen yhdessä -- viimeisen kerran..."
Hän painoi viulun korkeata, jäykkää kaulahuivia ja leuan kauluksen
nipukoita vasten sekä veti tulisesti jousta, huojuttaen ruumistaan ja
joutuen kokonaan innostuksen valtaan.
"Tämä on suloista -- -- -- Ja nyt otamme toisen... Tänä iltana
soitamme Haydnia... Verratonta..."
Heidän soittaessaan, -- tuomari istui pianon ääressä Alidan vieressä,
-- torkahti rouva useita kertoja. Vihdoin tarttui hän päättävästi
neuleeseensa, joka oli valahtanut hänen syliinsä, avasi hopeaisen
keränpitimen ja pani työnsä kokoon. Ja ettei häiritsisi, nyökäytti hän
päätään vain Barbaralle ja poistui huoneesta. -- -- --
-- Merete oli pannut pois ompeluksensa ja siirtynyt siihen sohvan
nurkkaan, jossa äiti oli istunut, ja Eufemia ja Marianne olivat toinen
toisensa jälkeen hiipineet huoneen pimeään...
Seinäkellon viisarit näyttivät osottavan muutamia minutteja vailla
puoli yksitoista -- perheen määrättyä makuullemenoaikaa.
He olivat sinfonian viimeisessä osassa, jossa sävel nousi nousemistaan
kuin syvältä äärettömän meren pohjalta...
Mereten johtui juuri mieleen kumartua eteenpäin ja kuiskata
Mariannelle: -- "Ajattele, huomisiltana istuu hän ehkä täällä
kuuntelemassa!" -- kun hän äkkiä, kesken kumartumistaan, pysähtyi ja
rupesi katsoa tuijottamaan...
Tuolilla seinäkellon ja uunin välillä istui mies kädet toisella
polvella ja katsoi häneen. Miehellä oli niin kaunis otsa ja pystytukka.
Näytti siltä kuin mies olisi tietänyt kaikki hänen ajatuksensa ja
hymyillyt niille sekä ilvehtinyt hiukan hänen kanssaan...
Sitten katosi olento, kumarrettuaan syvään päätään, ja samassa saivat
hänen kasvonsa niin tuskallisen, kärsivän ilmeen...
Merete istui hämmästyksestä mykkänä, kauhistuneena, sävelten kaikuessa
huoneessa ja vaimetessa loppuakordeihin.
Kello löi puolentunnin lyönnin...
Piano suljettiin ja kukin korjasi hiljalleen tavaransa kokoon...
Tuomari pani viulun laatikkoon, sytytti kynttilän, joka oli häntä
varten valmiiksi asetettu pöydälle, ja meni hyräillen ja "hyvää yötä,
lapset" sanoen makuusuojaan...
-- Elokuunkuu pistihe näkyviin metsänreunan takaa, heittäen
varmapiirteisiä, mustia varjoja rakennusten väliin, ja kun Marianne ja
Merete tulivat rappusille sulkemaan etehisen ovea, näkivät he vanhan
Henschienin seisovan rappusten edessä.
"Tsss-s..." varoitti tämä hiljaa, kohottaen kättään heihin päin,
-- "eikö kuulunut kuin paimentorven kaiku tuolta harjun takaa?...
ikäänkuin joku olisi puhaltanut", -- mutisi hän.