"Kuules Alida, tiedätkö, kuinka monesti minä olen ollut rakastunut?
-- Kaksi kertaa --. Ensi kerran rakastuin pastori Bungeen, kun pääsin
Herran Ehtoolliselle. Kaikki, mitä hän puhui, oli niin kaunista, ja
hänen silmänsä olivat niin lempeät, ja kun hän sitten messusi syvällä
bassollaan, jotta koko kirkko jyrisi!... Uneksin sitten hänen seisovan
kiiltävässä messukaapussa omenapuun luona puutarhassa omena korkealle
kohotetussa kädessä ja sanovan, ettei naisen tule syödä siitä! Se
omena, jota hän piti kädessään, oli niin komean keltainen. Ja sitten
näytti minusta melkein kuin hän itse olisi puraissut siitä, kun hän
katosi puutarhanaidan vierustalle."
"Se merkitsee, että olit varastanut omenia ja sinulla oli paha
omatunto", arveli Alida.
"Ei, en ollut -- _sillä kerralla_!... Mutta sitten johtui mieleeni,
että tottapa niitä oli joitakuita pudonnut puusta, koska kerran olin
nähnyt niistä unta, ja aivan oikein, löysin maasta kaksi omenaa. Eikä
ole mitään, vaikka sellaisia vahingoittuneita omenia puhalsinkin...
"Mutta rakastumiseni Bungeen -- -- niin, jospa olisit tietänyt, miltä
tuntui, kun olin olevinani taivaallinen morsian. Mutta sitten, kun hän
syksyllä suurissa kutsuissa isän nimipäivänä opetti minulle menuetin
askelia. -- Oo, mikä kauhea pettymys, -- koko rakkaus loppui!..."
"Entä toinen?" kysyi Alida.
"Se -- niin se toinen! Toisen kerran rakastuin majuri Witteen
harjoituskentällä. Hänellä oli näet niin suuret, harmaat viikset
ja hän oli niin miehevä ja komea... Ja sitten hänen hartiansa,
jossa oli luoti, jonka hän oli saanut Onstadsundin luona!...
Erityisesti vaikuttava oli hän eräänä päivänä, kun hän nummella
pidetyssä paraatissa ratsasti neljä rummunlyöjää edellään. Hän näytti
minusta maailman suurimmalta sankarilta, ja silloin sain hänet
upseeripäivällisten jälkeen täällä meillä lupaamaan pelastamaan Puolan,
josta, kuten tiedät, Sankowitz aina puhuu niin paljon. Hän oli niin
herttainen ja sydämellisen hyvä, että minusta tuntui aina, kuin hän
voisi tarinoida hevostensakin kanssa. Kun hänet sitten siirrettiin
täältä, lahjoitin minä hänelle häkin lintuineni, -- jota en olisi
voinut uskoa kenenkään muun ihmisen huostaan kuin hänen! Ja hän lupasi
kirjoittaa minulle siitä; mutta sen on hän unhottanut. Ja nyttemmin
muistelen minä oikeastaan vain Peteriä, varpusta."
"Oo, olet kai ollut useammin rakastunut, luulen", -- sanoi Marianne.
"En ole... Joka kerran, kun tänne on tullut joku, josta olen hiukan
pitänyt, on joku teistä toisista näyttänyt niin ihastuneelta. Ja
silloin, kiitos, -- niinpä olen valmis..."
"Rakkaus on intohimo, joka on suurempi kuin kaikki muut intohimot",
toisti hän nauraen isän lempikirjailijan, Holbergin mukaan.
"Tyttärelläni oli häät eikä minua oltu kutsuttu", laski hän leikkiä
mennessään --
"Mutta katso, -- katso vain Femiaa"... huusi hän äkkiä tälle ullakon
ikkunasta. -- "Tuolla hän tulee huvimajasta pitkät nankinihansikkaat
kädessä. Hän on istunut siellä ja ommellut ne valmiiksi. Nyt tulee hän
kävelemään hansikkaat kädessä, kun 'peto' saapuu." [Naar 'Dyret' kommer
= kun 'peto' saapuu. Sanaleikki Dyre Reinin nimestä. Suoment. huom.]
"Femian näyttäisi pitävän saada lupa mennä Kristianiaan talveksi
översti Gjeddelle katsastamaan hiukan maailmaa", arveli Marianne
rauhallisella armollisella tavallaan.
"Nytkö? -- Nytkö juuri", -- huudahti Merete, -- "kun... No, kylläpä
olisi hauska nähdä hänen kasvojansa, jos hän kuulisi, että hänen tulee
nyt lähteä!"
"Mutta johan Maren alkaa pestä rappusia", -- keskeytti Marianne. --
"Isä ja äiti ovat siis jo heränneet."
Hän läksi alakertaan lopettamaan sen puolen kyynärää drellikangasta,
joka hänen oli kudottava päivässä, ja Merete riensi ranskankielioppinsa
ääreen.
Kovasinten karskuva ääni, joilla työväestö terotti viitakkeitaan
iltapäiväniittoon, levisi äkkiä ympäri pihamaata. Nyt syntyi alhaalla
liikettä.
Tavanmukaisin reippain ja kevein askelin näkyi tuomari kulkevan
konttorirakennusta kohden, heiluttaen kädessään heloilla koristeltua
merenvahapiippuaan. Hänen yllään oli pitkäliepeinen, pystykauluksinen
sortuuki ja jalassa pitkävartiset saappaat. Pari henkilöä, --
rahvaanmiehiä -- jotka olivat loikoneet nurmikolla odottamassa
konttoriaikaa, nousivat nyt ja seurasivat perästä sopivan matkan päässä
hatut kädessä.
Hetkisen kuluttua tuli rappusille rouva puutarhahattu päässä ja
nankini-puolihansikkaat kädessä.
Hän meni Alidan kera puutarhaan.
"Mielestäni olette hyvin järjestäneet ullakkokamarin, -- minkälaisen
ihmisen nyt sitten saamme taloomme taas", -- virkkoi hän... "Sivistynyt
ihminen hän kuitenkin lienee... Hän on matkustellut ulkomailla. Ehkäpä
hän tulee puhumaan ranskaa teidän kanssanne. Sepä olisi koko onni."
"Mutta, äiti, mitä sanoo kapteeni Buchwald tullessaan syrjäytetyksi;
hänhän pitää itseään niin taitavana ranskalaisena."
"Ei sillä ole väliä. Emmehän me voi sallia kapteenin pitävän vuokralla
meitä", -- sanoi hän sitoessaan erästä pensasta...
"Neilikat ovat kerrassaan komeita tänä vuonna lämpimän tähden... Ja
katsos kiertoja, jotka ovat melkoisesti virkistyneet tänä aamuna..."
"Kun hän nyt ei vain olisi liian pilattu", -- sanoi hän sitten,
siirtyen aivan toiseen asiaan... "Tarkotan metsästystä!... Oltiinhan
niin välinpitämättömiä Arentz-raukasta. Ei hänestä tehty ainoatakaan
kysymystä niinä kahtena vuotena, jotka hän oli täällä. Mutta hän
katosikin tosiaan kuin arvoitus, -- niin äkkiä -- ja eri syyllä joka
päivä, mikä on samaa kuin _ei mikään_ syy... Hän ei ollut erittäin
hauska hän; -- mutta oikea työhevonen hän sen sijaan oli. Kunpa nyt
vain isä saisi hyvän apulaisen tästä uudesta!"...
He tulivat nyt sammaltuneelle, rappeutuneelle suihkukaivolle, jonka
keskellä oli puupatsas, josta vesisuihku hiljalleen pursui esiin.
Altaan ympärillä olevat puusäleet olivat vihreässä limassa.
Rouva pysähtyi, menemättä lähemmäksi kostean maan tähden:
"Tästä voitaisiin tehdä jotakin, jollei pelättäisi pieniä
kustannuksia"... tuumi hän.
Mahtava harmaa pää takakenossa silmäili hän tutkivasti pitkin
mäenvierua ja jatkoi sitten, tehden kuvaavia liikkeitä kädellään:
"Vihreitä kenttiä kukkapenkereineen ja pienine pensasryhmineen, ja
tuonne vierulle mahtavan runsaudensarven muotoinen laite... Sitten
puna- ja valkoruusupensasrivejä yhdensuuntaisesti käytävän kanssa aina
portille asti. Taimitarhani tuolla nurkassa alkaa jo kasvaa liian
sankaksi. Siellä riittää kyllä ottamista... Karviaismarjapensaita,
punaisia ja mustia viinimarja- sekä keltaisia vattupensaita riveihin...
Ja hedelmäpuita", -- puheli hän, -- "mistä niille vain saisi paikan...
Olen jo ajatuksissani olevinani siinä ajassa, kun ne ovat kasvamassa ja
minä voin oksastaa niitä ja näen niiden kantavan hedelmiä"...
"Mutta että sinä yhä vain mietit puutarhanlaatimistasi, äiti, vaikka
isä pitää sitä aivan mahdottomana suurten kustannusten tähden!"
"Kun se kerran vain saadaan tekeille ja valmiiksi, niin kyllä hän
siitä pitää. Miehet eivät tahdo koskaan ajatella, että jotakin _on_
tehtävä tahi että rahaa on suoritettava... Talo tulee aivan toisen
näköiseksi... Se päättyisi puistona tuolla lehdossa ja ulottuisi aina
jokeen asti... Piirustukset ja suunnitelmat ovat jo aikoja sitten
olleet valmiit", -- lisäsi hän, nyykäyttäen varmasti päätään.
Alida hymyili --. Se tuli näet yhä suuremmaksi...
Rouva seisoi hiukan hajamielisen näköisenä ja jatkoi:
"Neljäntoista päivän kuluttua alkavat syyskäräjät... Kunpa nyt väki
saisi viljan korjatuksi siksi, sillä minä tarvitsen kaikki työvoimat
niinä kolmena neljänä viikkona, joina miesväki on käräjillä... Käypä
huvimajasta noutamassa mittanauha, Alida", -- jatkoi hän yhä enemmän
innostuen. -- "Katsokaamme, kuinka pitkälle parsalavakkeet voisivat
ulottua, jos alamme tuosta koivusta tuolla. Jos kerran talo tahtoo
voida esittää parsaa, niin täytyy sitä olla runsaasti... viisi
lavaketta ja kaksi riviä kussakin... Ja kaikki se sääntöjen mukaisesti
valmistettu lannoitusaine, joka on määrätty ruispeltoon, se... niin, se
ei nyt tule _sinne_ tänä vuonna!"... lisäsi hän nauraen.
"Muistatko viime ja toissa vuonna -- ja joka kerran sitä ennen, kun
olemme aina mitanneet vain tästä puutarhapylväästä", muistutti Alida
veitikkamaisen näköisenä.
"Nyt tuonne", -- sanoi rouva jyrkästi, -- "niin saamme nähdä, vastaako
tämä pala tässä toisella puolella olevaa. Neljätoista kyynärääkö
sanoit?"
"Kas vain, te mittaatte äidin tulevaa puutarhaa?"... sanoi Marianne,
hyväntahtoisesti leikkiä laskien, lähestyen heitä. "Tässä on sinulle
kirje, Alida, Ra-tädiltä..." Hän antoi siskolleen pienen, suulakalla
suljetun kirjelipun.
Merete tuli juosten hänen jäljissään:
"Minkä kirjeen toi Jens?"
Femia taas tuli paljon hitaammin puutarhaan kuulemaan, kuinka Rafosilla
voitiin.
"Ra-täti kutsuu meidät tytöt ensi sunnuntaina illalliselle, äiti", --
sanoi Alida... "Vastaleivottuja kermakakkuja"... luki hän...
Rouva otti kirjeen ja piti sitä hiukan loitolla...
"Kas vain, jälkikirjoitus!... Uusi apulainen on sydämellisesti
tervetullut, jos häntä haluttaa käydä tervehtimässä vanhaa yksinäistä
naista ja katsomassa luonnonmerkillisyyttämme Rafosia", -- luki hän.
"Oo, hän ei malta odottaa kauemmin kuin sunnuntaihin!" huudahti Merete.
"Saat olla varma, että hän on hyvin utelias näkemään hänet ja saamaan
tietää, kenelle teistä hän määrää hänet... kuka teistä paraiten
'sopii' hänelle", -- virkkoi hän sitten, vilkaisten Marianneen, -- "ei
kenellekään muulle kuin Barbaralle, ja hänestä taas Arentz ei huolinut."
"Ra-tädillä on oma tapansa onnellistuttaa perhettä!" -- mutisi Alida.
"Niin, niin", keskeytti rouva, -- "Ra-täti voi olla suurisuuntainen
kaikista omituisuuksistaan ja päähänpistoistaan huolimatta. Antoihan
hän tuhannen taalaria, jotta Marianne voi olla Christiansfeldissä
kolmena vuotena ankaran rokon jälkeen... Mutta joudu nyt, jotta
Jens saa mukaansa vastauksen, Alida! Te menette tietysti kaikki. Ja
kirjoita, että herra Dyre epäilemättä mielihyvällä käyttää hyväkseen
hänen ystävällistä kutsuaan saada tulla tervehtimään rakasta Ra-tätiä.
-- Kerro, että olemme panneet kuntoon Jessin huoneen hänelle, -- ja
kerro, -- tiedäthän, että hän tahtoo kuulla kaikesta, -- että Rödsi on
poikinut" --
"Enkö minä saa lähettää hänelle vähäisen uunijuustoa", ehdotti
Marianne, -- "matalassa vadissa valmiiksi kaneloituna ja sokeroituna? --
Sitä jää kyllä tähteelle riittävästi huomispäivän päivälliseksi."
"Kyllä; sano, Alida, että Marianne, jonka viikko nyt on, lähettää sen",
-- vastasi rouva... "Merete, Merete", huusi hän sitten äkkiä, "pari
kanaa on tuolla tullut puutarhaan. Aja ne pian pois!"
Hän läksi kulkemaan lehtoon päin, ryhtyen taas keskeytyneitä
puutarhasuunnitelmiaan jatkamaan. -- -- --
-- Ruokakello soida helisi aitan katolla illalliselle kyökkipiian
soittaessa kaikin voimin, ja ääntä jatkettiin joen rannalla olevissa
taloissa...
Väki läksi heinänteosta kotiin asettuakseen pitkän keittiönpöydän
ympärille, ja rouva tuli puutarhasta, seisahtuen tuontuostakin toinen
käsi puuskassa ja nojaten kevyesti hienoon punasensinerväksi maalattuun
haravaan, joka hänellä oli toisessa kädessä.
Tuomari oli jo salissa. Hän käveli kuumeinen puna poskillaan
edestakaisin lattialla.
"Käske viedä Kvigstadin illallinen konttoriin!" -- huusi hän Mariannen
tullessa huoneeseen teetä tuomaan. "En tahdo nähdä häntä täällä
salissa."
Rouva seurasi häntä silmillään ennenkuin sijottui vankkoine ruumiineen
nahkapeitteiseen nojatuoliin.
"Mitä nyt, Orning, -- mitä on tapahtunut?"
"Mitättömyyksiä... mitättömyyksiä... pieni skandaali vain."
"Taasko Kvigstad?" -- kysyi rouva, nyökäyttäen päätään.
"Parantumaton lurjus... Parantumaton lurjus... Siellä se nyt istuu
kalpeana ja kohmelossa avaamassa asiakirjapinkkaa, johon hänen on
käytävä käsiksi; näin paksua --"
Tuomari näytti peukalon ja etusormen välisellä asiakirjapinkan
paksuutta, rykien toivottomasti.
... "Pöytäkirja on käsin koskematta, ja minä kun luulin, että kaikki
oli valmiina ja järjestyksessään!"
"Kvigstad saa paljon aikaan yhdessä yössä, kun hän oikein panee
parastaan", -- lohdutti rouva.
"Hän on nyt huilannut jo kaksi yötä", -- keskeytti tuomari ärtyisestä
-- "juopotellut, tanssinut ja ollut häissä Nordsaetissa."
"Huono maku!"... mutisi Eufemia nyrpistäen nenäänsä ja maistellen
teetään.
"Siellä on Martin Haug-vainajan suuri pesä, jonka tulee olla
järjestyksessään huomenna kello 3 iltapäivällä, kirkonmäiltä
kuulutettuna ja ilmoitettuna -- perilliset tulevat pitkien matkojen
takaa" --
Tuomari lykkäsi teekupin kiivaasti luotaan pöydän toiselle puolelle...
"Polttavan kuumaa!"
Marianne kaatoi tyynesti teen toiseen kuppiin, ja sitten takaisin
isänsä suureen kullattuun konttorikuppiin.
"Ei olisi ensi kertaa, että hän tekisi ihmeitä, Orning", -- sanoi taas
rouva, syöden rauhallisesti voileipäänsä.
Tuomari ryki muutaman kerran ääneti synkän näköisenä, perheen
tarttuessa hiljaa teekuppeihin.
... "Ja lisäksi sellaiseen aikaan, kun olen apulaisetta!" --
"Saathan nähdä, että Kvigstad varmaan korjaa huomiseksi
laiminlyöntinsä," -- sanoi rouva taas, laskien kädestään tyhjän
teekuppinsa.
"Mutta isä, ethän ole syönyt mitään... Ehkä tahdot näitä voileipiä --
syltyn kera"... ehdotti Marianne, järjestellessään pöydällä olevia
astioita.
Tuomari heilautti kieltävästi kättään...
"Pelkäänpä tällä kerralla kielten katkeavan, rakas Kvigstadini!" --
mumisi hän kumeasti ja nousi pöydästä mennäkseen konttoriin.
"Mikä _se_ on, Alida... Mikä piru se on?" -- Hän kääntyi äkkiä ympäri.
"_Sitä_ en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen... tuota Haydnin
kaunista pikku menuettia..."
"Sitä juuri tahdoin kysyä sinulta, isä", -- sanoi Alida, joka seisoalta
löi muutamia ääniä vanhan nuottilehden mukaan. -- "Mitä sitten
tulee?... Tästä on kokonainen kulma reväisty pois."
"Niin, katsos." -- Tuomari istahti pianon ääreen ja antoi sormiensa
lipua etsien koskettimilla. -- "Tämä on kaunis -- jumalallisen
kaunis"...
Hän soitti ja syventyi kappaleeseen yhä enemmän Alidan ja Mereten
seisoessa kumartuneena hänen vieressään.
"Niin, niin se on!" sanoi Alida. "Minusta tuntuu kuin tuntisin sen niin
hyvin; -- olen kai kuullut sen hyvin pienenä ollessani."
"Olet kyllä; -- se oli Falben aikaan, jolloin meillä oli kvartetti.
Soitamme sen tänä iltana viululla ja pianolla, sinä ja minä --"