Lepokuva.
Mahtava joki, joka muina vuodenaikoina kohisi vuolaana virtana
metsäseudun läpi, -- välkkyen kuin vielä käyttämätön sahanterä sankassa
tukkimetsässä, -- virtasi nyt pitkällisen kesäkuivan jälkeen painuneena
korkeiden hiekkariuttojen väliin. Kuuset ja männyt tihkuivat pihkaa
tukahduttavassa kuumuudessa, eikä lehtipuissa värähtänyt ainoakaan
lehti. Pölyinen maantie, jonka peninkulmakivissä oli kuningas Kristian
V:n kuva, kimalteli kullankeltaisena juovana aitojen välissä...
Vanha tuomarintalo, jonka suuri, punainen taittokatto kohosi korkeiden
vaahterain ja poppelien välistä, komeili arvokkaana kesäisessä
autereessa harjun rinteellä.
Näin päivällisaikaan näytti talo kuin kuolleelta, -- niin oli siellä
autiota ja hiljaista --
Riihen vieressä seisoivat kahdet tuolirattaat, ja niiden vieressä
söivät heinää valjaista riisutut ja liekaan pannut hevoset. Koirankopin
varjoisalla puolella loikoi muhkeaturkkinen Ajax huohottaen. Se koetti
vähän aikaa seurata silmillään paria kanaa, jotka rohkeanlaisesti
näyttivät lähestyvän suljetun puutarhan portin vieressä kasvavia
nokkosia, mutta painoi sitten unisena syvästi haukotellen suuren päänsä
käpäliensä väliin...
Eräästä punaiseksi maalatun konttorirakennuksen ikkunasta, joka
rakennus toiselta puolen rajoitti avaraa talonpihaa, näkyi erään
konttoristin yläruumis. Konttoristi poltteli paitahihasillaan
miettivästi piippuaan. Äkkiä näytti hän keksivän esineen, johon saattoi
kiinnittää joutilaan huomionsa.
"Joudu, joudu, Malene! Pentusi odottavat", -- huusi hän kyökkipiialle,
joka avojaloin ja ruumis vinossa tuli keittiöstä, kantaen täysinäistä
sianruokapyttyä porsaille.
"Ehkäpä _hän_ tahtoo ruveta kummiksi?" vastasi tyttö samalla mitalla,
kadotessaan ulkohuonerivin taakse...
Aurinko paahtoi leveitä, käyrillä käsipuilla varustettuja päärappusia...
Avarassa rakennuksessa vallitsevan päivällishiljaisuuden rikkoi vain
välistä hiljaa kuuluva oven sulkeminen, ja keittiön puolelta kuului
rukin yksitoikkoinen hyrinä.
Eräästä avonaisesta ullakkokamarin ikkunasta kuului parin nuoren tytön
hillityn iloinen ääni...
Merete, talon tyttäristä nuorin, seisoi kammarissa sylissä
liinavaatteita, joita hänen muutamia vuosia vanhempi sisarensa Alida
otti häneltä ja levitti sänkyyn, joka oli pantava kuntoon.
"Autapa minua panemaan päällinen pieluksen päälle, Merete! Hänhän
voi tulla tänään, enkä minä missään nimessä tahtoisi hänen näkevän,
että me valmistamme ja siistimme hänen korkea-arvoisen persoonansa
vastaanottamiseksi."
"Kuulehan, Alida", -- virkkoi Merete hänelle, -- "Femia pyysi Mariannen
vaihtamaan viikkoa kanssaan. Minkä tähden arvelet hänen niin tehneen?"
Hänen silmistään loisti veitikkamaisuus, kun hän omalla puolellaan veti
pieluksen päällistä. "Femia tahtoo esiintyä komeasti, -- vaikuttaa
apulaiseen jo ensi päivinä, kun hän on täällä. Oo, kyllä kannattaa
häntä sitten katsoa... Hän kävelee vain ja peilailee juhlallisesti ja
vilkuu seinäpeiliin! 'Hän on vanhaa sukua ja hänellä on suhteita' --
lausuu Femia juhlallisesti ja suuttuu ihan silmittömästi, kun minä
hiukan matkin häntä...
"Luuletko, että hän on pitkä ja tumma, -- sellainen intressantti? --
Tahi entä jos se onkin pieni vaaleaverinen, -- silloin Femia varmaankin
nolostuu!"... Hän heitti nyt pieluksen, jonka nauhat juuri oli saanut
solminneeksi, vuoteen päänalukselle.
Alida oikasi kumartunutta hoikkaa vartaloaan. Hänen kasvonsa olivat
varmapiirteiset karakterikasvot, joista päättäen hän näytti 25
vuottansa melkoista vanhemmalta ja jotka osottivat hänen kuuluvan
vanhaan sukuun.
"Se johtuu _nimestä_", -- virkkoi hän, -- "Dyre Rein... Se kuulostaa
vanhalta herrastilan nimeltä. Ja kun Claes kirjoitti, että hän
todellakin saa periä pohjoisessa olevat suuret Moldewigin maatilat, ja
että täällä löytyvät suuret metsät ja metsästysmaat olivat oikeastaan
syynä siihen, että hän haki tuomarinapulaisen virkaa isältä Arentzin
jälkeen, niin näytti se Femiasta erittäin komealta ja houkuttelevalta!"
"Kuulehan, hän on matkustellut paljon, ollut Ranskassa ja Tanskassa",
-- huomautti Merete.
"Pyh, onhan isäkin matkustellut, -- joten meidän ei lainkaan tarvitse
kainostella sitä. Voimmepa, jos niin tarvitaan, vastaanottaa hänet
ranskaksi; suokoon hän anteeksi ettemme osaa espanjaa."
"Kuule, Alida", -- kuiskasi sisar salaperäisesti, -- "luuletko, että
Arentz sai rukkaset Mariannelta ja että hän _sentähden_ matkusti
tiehensä niin äkkiä? Olen ajatellut nyt, että hän olisi tahtonut
hänet. Hehän olivat aina hyviä ystäviä; mutta se Marianne on aina niin
käsittämätön..."
Alida veti vain hiukan halveksivasti huultaan.
"Nyt et taaskaan sano mitään, Alida! Eikä hän suinkaan voi sille
mitään, että joku rakastuu häneen", jatkoi Merete kiivastuen.
"Hm-m --"
... "Ja että hän _sitten_ antaa rukkaset, siihen kai hänellä lienee
lupa, tiedän mä."
6
"Niin _sitten_, niin --"
"Mitä _sitten_, mitä; ole hyvä ja sano se... Sinä syytät aina
Mariannea!"
"Ohoo, -- totta tosiaan ketään ei kosita, jollei asianomainen itse anna
ensin vähän aihetta siihen... jolleivät toiset hyväntahtoiset sielut
järjestä sitä", sanoi hän tuskin kuuluvasti.
"Hyi sinua, -- hyi, sanon minä."
"Kosiiko kukaan minua?"
"Ei tietysti, koska olet jo kihloissa."
"Mutta kosiko minua kukaan ennen kun -- ennenkun tämä sitten tapahtui
Grothin kanssa?"
Merete katsoi neuvottomana vanhempaan sisareensa.
... "Tahi olinko minä ehkä häijympi kuin Marianne? Ethän kai voine
sitä sanoa... Ei, näes; mutta he tiesivät aina, missä minä olin
tavattavissa."
"Tuo suuri piironki on vinosti peilin alla", keskeytti Merete. "Minä
työnnän ja sinä vedät..."
He tarttuivat vanhanaikuisen pyöreäkylkisen piirongin vankkoihin
kädensijoihin.
"Hu -- ip... Meni jo liiaksi... Huip... Kas niin!"
Alida nousi piirongille, pyyhki huolellisesti vanhan peilin, jonka
hijottu paksu lasi oli vähän rikki, ja asetti sen suoralleen
vedensinisellä paneeliseinällä...
"Ojennapas minulle vasara, Merete!... Toiselle puolelle saa hän
marsalkka Neyn ja toiselle Muratin kivipainokuvan."
"Mitä... eihän, -- eikös äiti tahdo sitä pois otettavaksi?"
"Hoh, jokin herra Dyre, Dyre Rein", -- veti Alida pitkään. "Äiti sanoi,
että hänen käytettäväkseen asetetaan vielä eräs suurista vaatekaapeista
oven ulkopuolelle. Hänellähän voi olla kiväärejä ja metsästystarpeita
ja muuta sellaista säilytettävänä..."
"Näyttepä saaneen täällä kaikki hyvin sieväksi", kuului äkkiä kolmannen
sisaren ääni.
"Ei, mutta sinäkö siinä olet..." -- huudahti Merete hämillään. -- "Sait
minut aivan pelästymään, Marianne! Sinun teitäsi ei koskaan huomaa."
"Olen ajatellut sitä pientä tupakkapöytää, joka on mankelihuoneen
vieressä olevassa kopissa vanhojen rukkien joukossa. Luulisinpä sen
hauskentavan täällä vähän", huomautti Marianne, silmäiltyään huonetta.
"Mutta eihän hän polta lainkaan tupakkaa", sanoi Merete.
"Mistä sen tiedät?"
"Hänen isälle lähettämistä kirjeistään. Tunnen aina tupakkamiesten
kirjeet hajusta."
"Ohoo! -- Oletpa totta tosiaan ollut utelias", -- virkkoi Marianne ja
katsoi tutkivasti häneen. Hänen omituisen värittömien, rokonarpisten
kasvojensa silmät pienenivät tällöin kapeiksi viiruiksi. -- "Kunhan
kerran tulee järkeä tuohon nenään, joka ei jätä mitään nuuskimatta,
niin voi lapsesta tulla sangen vaarallinen, Alida!" -- sanoi hän
leikillisesti.
"Mutta minäpä tiedän muuta, joka voidaan asettaa tänne", sanoi Merete
riemuitsevasti ja oli samassa jo poissa huoneesta.
Hän riensi kiiruusti rappusia myöten kuumalle, avaralle ja hämärälle
ullakolle, jonka korkean taittokaton muutamista raoista tunki
joitakuita auringon säteitä puolipimeälle lattialle. Vankkojen
poikki- ja tukiparrujen sekä parin savutorven viereen oli läjätty
käytettyjä huonekaluja, vanhoja väliverhokehiä ja suuria paperikasoja.
Siellä oli sekaisin naisensatuloita ja nojatuoleja, valokuvankehyksiä
ja hyljättyjä teräväkärkisiä luistimia, ja kaikkialla nuorille
ripustetut peitteet ja matka-vaatteet jakoivat ullakon osastoihin.
Kaulasta katkennut selloviulu ja muutamia rullauudinten puita ajaa
körötteli ylinnä ullakon salaisuuksien päällä punaseksi maalatussa,
kullatussa ja omituisilla leikkauksilla koristellussa kirkkoreessä,
joka oli peräisin paikkakunnan "vanhalta ajalta."
Merete kohotti hameensa ylös ja kapusi parrun poikki ja riviin
asetettujen lastensänkyjen ohi katon reunan vieressä olevan pitkän,
risaisen matka-arkun luokse, jonka rikkein kansi oli raollaan.
Vanha nahka natisi ja ruostuneet, jäykistyneet saranat valittivat hänen
avatessaan arkun, kun hän oli ensin vetänyt sitä vähän näkösälle. Hänen
ponnistaessaan ilmeni hänen hienossa, hennossa olennossaan jotakin
omituisen heikkoa. Hänen suuri, vaaleanruskea tukkansa laskeusi hiukan
vinosti olkapäille.
Hän kaiveli innokkaasti arkun monilajista sisältöä. Siellä oli
vanhoja naskalikärkisiä tanssikenkiä, pari olkalappua kierrettyine
kultarimsuineen, heloilla varustettu pistoolinperä piilukkoineen ja
vanha käytännöstä hyljätty Tanskan valtakunnanlippu.
Sitten löysi hän etsittävänsä, läjäsi taas kaikki paikoilleen ja
paiskasi arkun kannen kiinni.
"Katsokaapas, mitä olen löytänyt!" sanoi hän vähän myöhemmin
ullakkokammarissa. Hän näytti mahonkipuista messinkisärmäistä esinettä.
-- "Äidinisä Reichweinin saapaspihdit... Sitä voi tällä ruuvilla
suurentaa ja pienentää aina jalan suuruuden mukaan. Se näyttää olevan
aiottu ratsastussaappaita varten, koska, huomaatteko, sen voi levittää
perästä niin leveäksi."
"Luuletko todellakin maksavan vaivaa asettaa mokomaa vanhaa kapinetta
tänne", -- epäili Alida.
"Pistä se vain sängyn viereen. Tuntee itsensä imarretuksi, kun
kohdellaan ratsastajana", arveli Marianne tyynesti.
Merete laskeusi pitkälle pituuttaan yksinkertaiselle kuluneelle
nahkasohvalle. Hänellä oli kasvuaikana ollut vähän taipumusta vartalon
kierouteen, ja tuntui niin hyvältä loikoa seljällään. Hän katseli
jalkojaan, joita verhosivat pumpuliset siniset sukat, ja nosteli ja
taivutteli niitä nilkasta; luultavasti olivat saapaspihdit vaikuttaneet
häneen.
Hän hymyili äkkiä... "Johtuu mieleeni: paneekohan Femia
talousviikollaan suolalihaa ja kääresylttyä hänen voileivilleen, tahi
vain pallo- ja herajuustoa --"
"Mitä _sinä_ sitten tahtoisit hänelle antaa, Merete?" kysyi Marianne.
"Tahdon nähdä hänet ensin, -- sitten vasta päätän..."