"Epätasaiseksi", sanoi Kebes.
"Miksi taas sitä, joka ei siedä oikeutta ja taidetta?"
"Epä-oikeaksi ja epä-taiteelliseksi."
"Olkoon; mutta miksi sanomme sitä, joka ei siedä kuolemaa?"
"Kuolemattomaksi", sanoi hän.
"Sielu, sehän ei siedä kuolemaa?"
"Ei."
"Kuolematon on siis sielu?"
"Kuolematon."
"Hyvä", sanoi Sokrates; "saammeko siis tuon sanoa todistetuksi? vai
miten sinusta näyttää?"
"Ihan kylliksi todistetuksi, Sokrates!"
"Entä vielä, Kebes", sanoi Sokrates: "jos nyt epätasaisen olisi täytymys
olla häviämättömän, voisiko kolmiluku muuta olla kuin häviämätön?"
"Ei suinkaan."
"Jos taas lämpimättömän olisi täytymys olla häviämättömän, eiköhän
silloin lumi, jos joku sitä vastaan panisi lämpöä, lumena ollen
peräytyisi eheänä ja sulamattomana? sillä hävitä se ei voisi eikä
myöskään paikallaan pysyen vastaanottaa lämpimää."
"Totta puhut", sanoi Kebes.
"Samaten luullakseni myöskin, jos epäkylmä olisi häviämätön ja joku
veisi jotain kylmää tulehen, niin tuli ei sammuisi eikä häviäisi, vaan
eheänä syrjäytyisi ja pakenisi."
"Välttämättömästi."
"Mutta eikö meidän täydy sanoa samaa kuolemattomuudestakin?" sanoi
Sokrates; "jos kuolematon myöskin on häviämätön, niin mahdotonhan on
sielun hävitä, kun kuolema tulee; sillä sen mukaan, mitä ennen olemme
sanoneet, se ei voi kuolemata vastaan ottaa eikä kuolleena olla, samalla
tavoin kuin sanoimme, ett'ei kolmiluku, yhtä vähän kuin epätasainenkaan,
voi tasaiseksi tulla, eikä liioin tuli, eikä tulessa oleva lämpö, voi
kylmäksi tulla. Mutta, voisi joku sanoa, mikä estää sitä, että,
vaikk'ei, kuten olemme tunnustaneet, epätasainen voi tasaisen lähetessä
tulla tasaiseksi, se kuitenkin häviää ja tasainen astuu sen sijaan? Sitä
vastaan, joka näin sanoo, emme voisi väittää, ett'ei se häviäkään, sillä
epätasainen ei ole häviämätön. Jos tämä meille myönnettäisiin, olisi
meidän helppo väitellä, että, jos tasainen lähenisi, epätasainen ja
kolmiluku vetäytyvät pakosalle, ja samaa voisimme väittää tulesta ja
lämpeydestä ja kaikista muista."
"Niinpä kyllä."
"Jos meille siis, mitä kuolemattomaan tulee, myönnetään, että se myöskin
on häviämätön, eikö sielu silloin olisi yhtä hyvin häviämätön kuin
kuolematonkin? jos ei, niin silloin tarvitsemme uutta todistusta?"
"Mitä tähän tulee, niin ei ainakaan tähän mitään uutta todistusta
tarvita", sanoi Kebes; "sillä tuskinpa olisi mitään häviämätöntä, jos
kuolematon ijankaikkisena olisi häviön alainen."
LVI. "Jumalasta siis", sanoi Sokrates, "ja itse elämän aatteesta ja
muusta kuolemattomasta tunnustanevat luullakseni kaikki, ett'eivät ne
koskaan häviä."
"Kaikki, totta Zey! sen tunnustavat", sanoi hän, "kaikki ihmiset ja,
minun arvellakseni, vielä enemmin kaikki Jumalat."
"Koska kuolematon myöskin on katoamaton, eikö siis sielukin, jos se
muutoin on kuolematon, ole katoamaton?"
"Ihan täytymyksestä."
"Kun siis kuolema ihmiseen iskee, kuolee, kuten näkyy, ihmisen kuolon
alainen osa, mutta kuolematon puoli väistyy kuolemata ja lähtee pois
tervennä ja turmeltomatonna. Varmempi, kuin mikään muu, on, Kebes, siis,
että sielu on kuolematon ja katoamaton, ja toden perästä siis elävät
meidän sielumme Hadeksessa."
"Ei ainakaan minulla ole mitään virkkaamista tätä vastaan, Sokrates,
enkä voi missään kohden todistuksiasi epäillä; mutta jos Simmiaalla tai
jollain muulla on mitään sanomista, niin parasta on, ett'ei hän vaiti
ole. Sillä jos joku haluaa näistä joko puhua tahi kuulla, niin, enpä
tiedä toista tilaisuutta, mihin voisi sen lykätä, kuin tämä nyt käsissä
oleva."
"Minäkään puolestani", sanoi Simmias, "en voi, sanottujen johdosta,
missäkään kohden olla epäileväinen; mutta sen aineen suuruuden tähden,
josta tässä on puhe, ja tuohon inhimilliseen heikkouteen katsoen, täytyy
minun vielä puolestani olla epäilyksissä puhuttujen suhteen."
"Eikä siinä kyllin, Simmias", sanoi Sokrates; "vaan muutoinkin puhut
oikein, ja meidän tulee tarkemmin tutkia ensimäisiä otaksumiamme, jospa
nämä teidän mielestänne tuntuvatkin luotettavilta; ja kun näitä olette
tarkoin tutkineet, niin voitte seurata todistuksen johtoa sen mukaan,
kuin ihmisen on mahdollinen sitä seurata; ja jos tämä teille selväksi
tulee, silloin ette sen ulompata ole todistuksia etsivät."
"Totta on, mitä puhut", sanoi hän.[51]
LVII. "Mutta", jatkoi Sokrates, "ihan täydestä syystä on, te miehet, se
seikka mietittävä, että, jos sielu on kuolematon, sen on tarvis huolta
ja hoitoa ei ainoastaan tätä aikaa varten, jota me elämän ajaksi
sanomme, vaan kaikkea aikaa varten, ja nythän näyttäneekin vaara
peloittavalta, jos ken tämän laiminlyöpi. Sillä jos kuolema olisi ero
kaikesta, niin olisi se pahoille ihmisille onnellinen keino täten päästä
vapaaksi ruumiista ja sielun kanssa myöskin heidän pahuudestaan; mutta
nyt sielu näkyy olevan kuolematon, niin ei ole sillä mikään muu pääsy
pahuudesta eikä muu pelastus kuin pyrkiminen tulla niin hyväksi ja
viisaaksi kuin suinkin. Sillä muuta ei sielu ota mukaansa Hadekseen
lähtiessään, kuin kasvatuksensa ja sivistyksensä, ja näiden sanotaan
suuresti joko auttavan taikka vahingoittavan kuollutta heti hänen
matkansa alussa tuonne alas. Kun, näetten, ihminen on elämänsä
täyttänyt, niin sanotaan hänen daimoninsa elikkä suojelushenkensä,[52]
joka hänen elossa ollen sai hänet osakseen, nyt rupeavan häntä viemään
erääsen paikkaan, johon kaikki kokoontuvat tullakseen tuomituiksi ja
josta he sitten kulkevat Hadekseen sen johtajan kanssa, jolle on käsky
annettu viedä sinne nuo täältä lähteneet. Kun he siellä ovat saaneet,
mitä heidän saada tuli, ja siellä viipyneet sen ajan, minkä heidän
viipyä tuli, saattaa heidät taas toinen johtaja tänne takaisin monien ja
pitkien aikakausien kautta. Mutta heidän matkansa ei ole semmoinen, kuin
Aiskhylon Telefo arvelee; tämä, näet, sanoo suoran polun vievän
Hadekseen, mutta minusta se ei näytä suoralta eikä yhdeltä. Silloinhan
ei tarvittaisikaan oppaita, sillä jos löytyisi yksi ainoa tie, niin
eihän kukaan voisi mihinkään eksyä. Mutta nyt siellä näkyy olevankin
monta risti- ja mutkatietä, päättääkseni niistä pyhistä tavoista ja
menoista, joita meidän on tapana täällä maan päällä toimittaa. Siveä ja
viisas sielu seuraa johtajaansa eikä ole olostaan tietämättä, mutta se
sielu, joka himollisesti ruumista ikävöitsee, niinkuin edellisissä olen
puhunut, se pitkiä aikoja ympäri ajelehtii, haluten ruumista ja näkyvää
maailmaa, ja vasta paljon vastarintaa tehtyänsä ja paljon kärsittyänsä
se vaivalla ja väkivallalla joutuu sieltä pois, tuon siihen määrätyn
johtajan viemänä. Kun sielu nyt tulee sinne, missä muutkin ovat, ja se
on puhdistamaton sekä semmoista tehnyt, että joko hirmuiset murhat sitä
vaivaavat taikka se on muuta semmoista aikaansaattanut, joka tämän
kanssa on yhdenlaatuista taikka joka kuuluu yhdenlaisten sielujen
tekoihin, silloin kaikki muut sielut tätä pakenevat ja kääntyvät pois
eivätkä tahdo olla sen matkakumppanina eikä saattajana, ja se ajelehtii
ympäri kaiken neuvottomuuden alaisena, siksi että jotkut ajat ovat
ohitse menneet, joittenka kuluttua se täytymyksestä viedään sille
sopivaan asuntoon. Mutta se sielu, joka puhtaasti ja kohtuudella on
elämänsä täyttänyt, se saa jumalia saattajikseen ja johtajikseen ja asuu
siinä paikassa, joka itsekullekin sopiva on."
LVIII. "Mutta monet ja ihmeelliset ovat maan paikat, eikä olekaan itse
maa semmoinen ja niin suuri, kuin sitä arvelevat ne, joitten on tapa
maasta puhua, sen vakuutuksen saatti minulle muuan."
Simmias tähän sanoi:
"Mitä tällä tarkoitat, Sokrates? Maasta olen minäkin paljon kuullut,
vaan en sitä, mistä sinä tulit vakuutetuksi. Mielellänipä siis tuota
kuulisin."
"Mitään Glaukon taitoa tosiaankaan, Simmias, ei mielestäni tarvita tämän
kertomiseen; mutta todeksi näyttää, että niin on laita, se on minusta
vaikeampi, kuin että Glaukonkaan taito siihen riittäisi[53]; ja osaksi
minä ehk'en olisikaan siihen kykenevä, osaksi taas, jospa siihen
kykenisinkin, niin luullakseni minun elämäni ei riittäisikään, Simmias,
semmoisen puheen pituuteen. Mutta mikään ei estä minua puhumasta maan
muodosta, minkälainen se minun vakuutukseni mukaan on, sekä sen eri
paikoista."
"No niin," sanoi Simmias, "tämä onkin kylliksi."
"Vakuutettu siis olen," jatkoi Sokrates, "ensiksikin siitä, että, jos
maa on ympyräinen ja sijaitsee avaruuksien keskipaikassa, se, paikallaan
pysyäksensä, ei tarvitse ilmaa eikä muuta senkaltaista ulkopuolista
hätäkeinoa, vaan että taivaslaen kaikenpuolinen yhtäläisyys itsensä
kanssa ja maan tasapaino ovat kylliksi pitämään sitä paikallaan. Sillä
jos tasapainossa oleva kappale on pantu yhtäläisen paikan keskelle, niin
se ei voi enemmin taikka vähemmin mihinkään päin siirtyä, vaan yhdellä
kohdalla ollen se pysyy siirtymättä. Tästä nyt ensiksikin olen
vakuutettu."
"Ja ihanpa oikein," sanoi Simmias.
"Vieläkin," sanoi Sokrates, "olen vakuutettu siitä, että maa on jotain
sangen suurta ja että me, jotka asumme Fasis-virrasta aina Herkuleen
pylväisin saakka, asumme aivan pienessä maan osassa meren ympärillä,
ikään kuin muuriaiset ja sammakot lammen ympärillä, ja että monet muut
muualla asuvat maan monilukuisissa paikoissa[54]. Joka paikassa ympäri
maan pintaa löytyy, näet, monta ja niin muotonsa kuin suuruutensakin
puolesta monenlaisia syvennyksiä, johon vesi ja sumu ja ilma ovat
yhteentulvailleet; mutta itse maa sijaitsee puhtaana tuossa puhtaassa
taivaan avaruudessa, jossa sijaitsevat tähdetkin, ja jota useimmat
niistä, joittenka on tapa näistä puhua, sanovat etheriksi eli
yli-ilmaksi, jonka pohja-sakona ovat nuo vesi, sumu ja ilma, jotka aina
juoksevat maan syvennyksiin. Siitä tietämättämme me siis maan
syvennyksissä asumme ja luulemme asuvamme ylhäällä maan päällä, juuri
kuin jos joku, asuen keskellä meren syvyyttä, luulisi asuvansa meren
pinnalla ja, nähdessään veden kautta auringon ja muut tähdet, luulisi
meren olevan taivaan, mutta raskautensa ja heikkoutensa tähden ei
koskaan pääsisikään meren pinnalle, eikä, merestä ylös sukeltaen ja
kohoten täkäläiseen paikkaan asti, koskaan olisi nähnyt eikä myöskään
toiselta nähneeltä koskaan kuullutkaan, kuinka paljon puhtaampi ja
kauniimpi täällä on kuin heillä siellä. Näin ihan juuri käy meidänkin.
Sillä asuen jossakin maan syvennyksessä luulemme asuvamme maan päällä ja
kutsumme ilmaa taivaaksi, ikäänkuin jos tähdet liikkuisivat tämän
taivaana olevan ilman läpi. Tämä on ihan samaa laatua; heikkoutemme ja
raskautemme tähden emme jaksa nousta ilman rajoille. Mutta jos joku
tulisi ilman äärimmäisiin ääriin, ja siivillä varustettuna voisi tuonne
ylhäälle lentää, niin saisi hän, samalla tavoin kuin merestä ylös
sukeltavaiset kalat näkevät täkäläisiä oloja, hänkin nähdä sikäläisiä,
ja jos hänen luontonsa kestäisi niitä nähdä, niin hän tulisi tuntemaan,
että siellä se todenperäinen taivas onkin, siellä todellinen valkeus ja
todellinen maa. Sillä, tämä maa ja kivet ja kaikki paikat ympärillämme
ovat läpiturmeltuneet ja rikki kalvetut, kuten meressäkin suolan tähden
on kaiken laita; meressä ei kasva mitään, joka ansaitsesi mainitsemista,
eikä sanalla sanottu siellä löydy mitään täydellistä, vaan juovia ja
hiekkaa ja mahdottoman paljon mutaa ja likaa löytyy siinä, missä vaan
maata on, mutta eipä mitään, joka ansaitsisi verratakaan niihin
kauneuksiin, joita meillä on. Ilmaumat taas tuolla ylhäällä mahtanevat
vielä suuremmassakin määrässä erota meidän kauneuksista. Ja jos tässä
sopii kaunis satu, niin ansaitsee, Simmias, kuulla, minkaltaiset maan
aineet taivaan alla oikeastaan ovat."
"Tosiaankin mielellämme me, Sokrates, kuulisimme tuon sadun," sanoi
Simmias.
LIX. "Ensiksikin siis, minun ystäväni," jatkoi Sokrates, "sanotaan,
että, jos joku tuolta ylhäältä katselisi maata, se näyttäisi ihan
samankaltaiselta, kuin nuo kahdestatoista erivärisestä nahkapalasesta
tehdyt pallit, kirjavalta ja varustetulta erivärisillä väreillä, joista
ne värit, joita maalaajat täällä käyttävät, ovat ikäänkuin mukaelmia.
Mutta siellä ylhäällä on koko maa tämmöisillä väreillä varustettu,
vieläpä paljon loistavammillakin ja puhtaammillakin väreillä, kuin nämä
täällä. Osaksi se nimittäin on purppuranpunainen ja kauneudeltaan
ihmeteltävä, osaksi kullanvärinen, osaksi taas valkea, valkeampi kipsiä
ja lunta, ja samoin myös varustettu muillakin väreillä, jopa paljon
monenkaltaisemmilla ja kauniimmillakin, kuin mitä me olemme nähneet.
Sillä itse nämäkin maan syvennykset, jotka ovat täynnänsä vettä ja
ilmaa, aikaansaavat jonkunnäköisen värin, loistaen noiden korkeampain
värien kirjavuudessa, niin että koko maa siten saa yhtenäisen kirjavan
kauniin näyn. Tämän tänkaltaisen maan päällä kasvavat luonnon laadun
mukaan kaikki kasvit, puut, kukat ja hedelmät; samaten on myöskin saman
luonnon laadun mukaan vuorilla ja kivillä heidän sileytensä,
läpikuultavaisuutensa ja kauniimmat värinsä. Osia näistä kivistä ovat
nuo täälläkin löytyvät, meille niin mieluiset pienet kivet, esimerkiksi
karneolit, jaspiskivet, smaragdit ja muut semmoiset; mutta siellä ovat
kaikki ilman poikkeuksetta yhtä kauniit, jopa vielä kauniimpiakin. Ja
syynä tähän on se, että kivet siellä ovat puhtaat, eivätkä ole, niinkuin
täkäläiset, rikki-kalvetut ja läpiturmeltuneet tänne yhteenjuoksevasta
vedestä, levenevästä mädästä ja suolasta, jotka kiville ja maalle ja
yleisesti sekä eläville että kasville tuottavat rumuutta ja vikoja. Itse
maa on kaunistettu näillä kaikilla, vieläpä kullalla ja hopealla ja
muulla senkaltaisella. Sillä nämä kaikki ovat siellä runsaassa määrässä
nähtävinä, monenlukuisina ja suurina sekä useassa paikoin maata, niin
että maa kokonaisuudessaan on kauniina näkönä autuaallisten katsojain
katsottavana. Eläimiä siellä löytyy monenlaisia ja ihmisiä, joista
muutamat asuvat keskellä maata, toiset ilman ympärillä, niinkuin me
asumme meren ympärillä, toiset taas mannermaan likellä olevissa
saarissa, joiden ympäri ilma virtailee; sanalla sanoen, mitä vesi ja
meri meille ja meidän tarpeisimme nähden on, se on heille ilma, ja mitä
meille ilma on, se on heille etheri. Vuodenajoilla on semmoinen
lämpömäärä, että asukkaat pysyvät taudeista vapaina ja elävät paljoa
pitemmän ajan, kuin täkäläiset ihmiset, ja näyn, kuulon, haistin sekä
kaikkien tänkaltaisten kautta eroavat he meistä yhtäpaljon, kuin,
puhtauteen katsoen, ilma eroaa vedestä ja etheri ilmasta. Heillä on
myöskin jumalien asunto-paikkoja ja temppeleitä, joissa jumalat
todenperästä ovat asumassa; he saavat jumalien ääniä kuulla, niiden
ennustuksia ja ilmestyksiä havaita ja kanssakäymistäkin niiden kanssa
harjoittaa; auringon, kuun ja tähdet he näkevät semmoisina, kuin ne
todellisuudessa ovat, ja kaikki heidän muu onnellisuutensa on näiden
mukainen.
LX. Tämänkaltainen on siis koko maa ja sen ympäristö. Mutta mitä noihin
syvennyksiin tulee, niin löytyy maassa ja ympäri koko maata monta
semmoista paikkaa, joista muutamat ovat syvemmät ja aukeammat kuin se,
jossa me asumme, toiset syvemmät ja suultaan pienemmät kuin meidän
asuntopaikkamme, toiset taas ovat syvyydeltään tätä matalammat ja
laajemmat. Kaikki nämä ovat maan alla moninaisessa yhteydessä toistensa
kanssa ahtaimpain ja laajempain läpien kautta ja niillä on laskunsa,
joittenka kautta paljon vettä juoksee toisista toisiin ikäänkuin
sekoitus-maljoihin ja siellä, maan alla, löytyy mahdoton paljous
ijäti-juoksevia virtoja ja lämpimiä sekä kylmiä vesiä, paljon tulta ja
suuria tuli-virtoja sekä monta märjän liman virtaa, joko puhtaampaa tahi
likaisempaa, samaten kuin Sikeliassa nuo ennen laava-virtaa
purskuavaiset Hede-virrat ja itse laava-virta. Nämä virrat täyttävät
kaikki ne paikat, joittenka läpitse ja ympäri ne kunakin kertana
sattuvat kulkemaan. Kaikki tämä liikkuu ylös ja alas ikäänkuin löytyisi
maan alla joku keinu-kone. Tämä kone on luonnoltaan ehkä tämmöinen. Yksi
näistä maan kuljuista on sekä muutoin suurin että myöskin koko maan läpi
läväisty, se sama, josta Homero puhuu, kun sanoo[55]:
"Kauas tuonne pois, joss' on Manalass' syvin kulju,"
ja jota sekä hän että useat muutkin runoilijat muutoin kutsuvat
Tartaroksi. Tähän kuljuun laskevat kaikki virrat yhteen ja juoksevat
tästä taas takaisin; ja itsekukin niistä muuttuu senkaltaiseksi,
minkäkaltainen se maa on, jonka kautta ne juoksevat. Mutta syy siihen,
että kaikki virrat täällä tulvaavat ulos ja sisään takaisin, on se,
ett'ei tällä märjällä ole tukea eikä pohjaa. Se väikkyy ja läikkyy
ylös-alas, ja samaten tekee ilma ja tuuli sen ympärillä; sillä ne
seuraavat vesitulvaa, kun se syöksee milloin tuolle milloin tälle
puolelle maata. Ja samaten kuin hengehtiessämme ilma käy ulos ja
jällensä sisään, samaten joutuu siellä ilma tulvan kanssa liikkeelle ja
aikansa ulos- ja sisään-syöksyessään hirmuisia ja vallattomia myrskyjä.
Kun siis vesi esiin syöksyessään tulvaa siihen paikkaan, jota
alapuoliseksi sanotaan, niin juoksee se maan kautta sikäläisiin
virtoihin ja täyttää ne paikat siellä samalla tapaa, kuin astia
pumppaamalla täytetään; ja kun se taas sieltä vetäypi ja tänne syöksee,
täyttää se taas tämänpuoliset virrat, ja täytettyinä nämä juoksevat
ojanteensa ja maan kautta, ja kulkien kaikki niihin paikkoihin, joihin
heidän tiensä vievät, muodostavat ne täten meriä ja järviä, jokia ja
lähteitä. Täältä ne uudestaan sukeltavat maan alle, ja kuljettuansa,
muutamat kaukaisempain ja useampain, toiset pienempäin ja läheisempäin
paikkain ympäri, laskeuvat he jälleen Tartaroon, muutamat paljonkin,
toiset vaan vähän alemmalle, kuin mistä läksivät, mutta kaikki ne
kumminkin alemmalle lähtöpaikkaansa laskeuvat. Muutamat juoksevat ulos
vastaisella puolella sitä, missä laskeuivat, toiset taas samalla puolen;
onpa niitä semmoisiakin, jotka kulkevat kokonansa ympyrässä, ja jotka,
kierrettyään yhden taikka useammankin kerran maan ympäri kuin käärmeet,
jälleen laskeuvat, päästyänsä niin syvälle kuin suinkin. Mahdollista on,
näet, tunkeuda kummallakin puolen alas ainoastaan maan keskustaan asti,
vaan ei edemmäksi; sillä jos edemmäksi yrittävät, niin käypi kummankin
virran ihan päinvastoin.
LXI. Monta monituista näitä virtoja sekä suuria että monenlaisia on
olemassa; mutta näitten monien joukossa löytyy neljä eri virtaa, joista
suurin ja laveimmassa ympyrässä juokseva on niin kutsuttu Okeano-virta.
Vastapäätä tätä ja tälle vastaisessa suunnassa juoksee Akheroni, joka
virtaa autioitten paikkojen läpitse ja maan alle juosten laskeupi
Akherusia-järveen, johonka useampain kuolleitten sielut tulevat ja josta
he, siellä viivyttyänsä määrätyt ajat, muutamat lyhemmät toiset
pitemmät, jälleen lähetetään elävien sukuihin. Näiden virtain
keskivälillä saa kolmas virta alkunsa, mutta laskeupi jo lähellä
alkuansa suureen, paljolla tulella palavaan paikkaan, ja muodostaa
järven, joka on suurempi kuin meidän meri ja joka kuohuu vettä ja mutaa.
Täältä se sakeana ja mutaisena virtailee ympyrässä ja juoksee, maata
kiertäen, sekä muualle että myöskin ihan Akherusia-järven rajalle, tämän
veden kanssa kuitenkin sekautumatta; ja maan alla paljon mutkailtuansa
se laskeupi Tartaron alapuoleen. Tämä se on, jota Pyriflegetoniksi
sanotaan, ja jonka laava-virrat, missä hyvänsä ne maahan laskevat,
purskuttavat irto-murskoja. Ja vastapäätä taas tätä alkaa neljäs ja
virtaapi ensiksi hirveään ja kolkkoon paikkaan, joka, kuten sanotaan, on
kokonansa teräksen-sinertävä, ja tätä virtaa he sanovat Stygiseksi sekä
sitä järveä, jonka virta laskiessaan muodostaa, Stygin järveksi. Tähän
laskettuaan ja vesihinsä saatuaan hirmuisia voimia se maan alle pujahtaa
ja juoksee, mutkia tehden, Pyriflegetonia vastakohtaisessa suunnassa
sekä kohtaa tätä Akherusian järvessä, mutta sen toisella puolella.
Tämänkään vesi ei sekaannu minkään muun veden kanssa, vaan tämäkin
juoksee mutkia tehden ympyrässä ja laskeupi Tartaroon vastapäätä
Pyriflegetonia; ja tämän virran nimi on, kuten runoilijat sanovat,
Kokyto.
LXII. Tämmöinen on nyt näitten luonto ja laita; mutta kun elämästä
eronneet tulevat siihen paikkaan, mihin suojelushenki itsekunkin vie,
niin tutkitaan ja tuomitaan ne ensiksi, sekä ne, jotka ovat hyvin ja
hurskaasti eläneet, että nekin, jotka eivät ole näin eläneet. Ne, jotka
huomataan eläneen keskinkertaisesti, kulkevat Akheronille, nousevat
siellä niihin aluksiin, jotka ovat heille tarjona, ja tulevat näissä
aluksissa tuohon järveen ja asuvat siellä; ja täällä itseään
puhdistettuaan sekä rikoksistaan rangaistukset kärsittyään he päästetään
siitä pahasta, minkä mikin teki, ja hyvistä taas töistään he saavat
palkinnon kukin ansionsa mukaan. Ne taas, joittenka tila heidän
rikostensa paljouden tähden havaitaan auttamattomaksi, olkootpa sitten
harjoittaneet joko useita ja suuria temppelin-ryöstöjä taikka
monilukuisia oikeutta ja lakia loukkaavia murha-töitä taikkapa mitä
hyvänsä muuta senkaltaista, ne syöksee heille määrätty kohtalo
Tartaroon, josta eivät konsanaan palaja. Ne, jotka havaitaan
harjoittaneen kylläkin suuria, mutta kuitenkin autettavissa olevia
rikoksia, niinkuin esimerkiksi ne, jotka vihan vimmassa ovat isää taikka
äitiä vastaan väkivaltaa tehneet ja sittemmin ovat, tätä katuen,
elämänsä eläneet, taikka jotka muulla senkaltaisella tavalla ovat
murhamiehiksi joutuneet, näittenkin täytyy tulla Tartaroon syöstyiksi,
mutta tänne jouduttuansa ja vuoden aikaa täällä oltuansa viskaa heidät
aalto ulos: murhamiehet Kokytoon, isän- ja äidin-surmaajat
Pyriflegetoniin. Ja kun he näin virtojen ajamina ovat joutuneet
Akherusia-järven luo, niin he täällä huutavat ja nimillä kutsuvat,
muutamat niitä, jotka he ovat murhanneet, toiset taas niitä, joita
vastaan he ovat väkivaltaa tehneet, ja näin näitä kutsuttuaan he itkien
rukoilevat, että nämä soisivat heidän astua järveen ja heitä
vastaan-ottaisivat. Jos nyt onnistuvat näitä taivuttamaan, niin he
astuvat ulos ja pääsevät kärsimyksistään, mutta ell'eivät onnistu, niin
joutuvat he uudestaan Tartaroon ja sieltä jälleen virtoihin, ja näistä
kärsimyksistä he eivät pääse, ennenkuin ovat onnistuneet taivuttamaan
niitä, joita vastaan ovat vääryyttä harjoittaneet; sillä tämmöisen
rangaistuksen tuomarit heille määräsivät. Mutta jotka huomataan eläneen
erittäin hurskaasti, nämä ne vapautetaankin noista maan sisässä olevista
paikoista ja päästetään ikäänkuin vankihuoneista sekä tulevat tuohon
ylhäiseen, puhtaasen asuntoon ja asuvat ylhäällä maan päällä. Mutta itse
näistäkin elävät ne, jotka filosofian kautta ovat itsensä tarpeeksi
puhdistaneet, tulevan aikansa ihan ilman ruumiitta, sekä joutuvat näitä
vieläkin kauniimpiin asuntoihin, joita ei ole helppo tässä kuvata ja
johon paitsi sitä aikakaan ei nyt riittäisi.
LXIII. Mutta kaiken sen tähden, mitä nyt olemme keskustelussamme
maininneet, täytyy meidän siis, Simmias, tehdä kaikki, jotta täällä
eläessämme saavuttaisimme hyvettä ja viisautta; sillä kaunis on palkinto
ja toivo suuri. Mutta ruveta kivenkovaa väittämään, että näiden laita on
juuri niin, kuin minä ne nyt olen selittänyt, se ei sovi järki-miehelle;
vaan sen uskominen, että, koska kerran sielu näkyy olevan kuolematon,
sielujemme ja niiden asuntojen laita on tämmöinen taikka tämänkaltainen,
se minusta näyttää sopivalta ja sen arvoiselta, että kannattaa siihen
uskaltaa; sillä kaunis on tämä uskallus ja näitä tämmöisiä
kohoitusvirsiä sopiikin itsellensä virittää. Ja tästäpä syystä minä jo
kauan aikaa olen tätä puhetta pitkittänyt.[56] Näistä syistä saakin
sielunsa puolesta olla hyvissä toiveissa se mies, joka elämässään on
siksensä jättänyt muut nautinnot ja koristukset, jotka ruumista
koskevat, pitäen ne itselleen vieraina ja arvellen niistä paljon
pikemmin turmeltuvansa, mutta joka sitä vastoin on ahkeroinnut niitä
nautintoja, jotka oppimiseen kuuluvat ja sielua kaunistavat, ei
vierailla, vaan sielun-omaisilla koristuksilla, nimittäin
hillitseväisyydellä, oikeamielisyydellä, miehullisuudella, vapaudella ja
totuudella, ja joka näin varustettuna odottaa tuota matkustusta
Hadekseen, valmis lähtemään, milloin hyvänsä kohtalo kutsuu. Mitä nyt
teihin tulee, Simmias ja Kebes ja te muut, on tämä matka toiste teidän
tehtävänä, itsekunkin määrä-ajallaan; mutta minua jo kutsuu, kuten
traagikko sen sanoisi, sallimus, ja melkeinpä onkin minun aikani jo
mennä kylpemään; sillä minusta on parempi, kylpeä, ennenkuin minä
myrkky-juoman juon, jott'en vaimoille tuottaisi ruumiini pesemisen
vaivaa."
* * * * *