"Epäilyksesi on, ystäväni, arvattavasti oikeutettu; mutta sano, missä
kohden puhutumme eivät tyydytä."
"Siinä kohden", sanoi tämä, "että voisi samaa lausua soinnusta, lyyrysta
ja kielistä, että, näet, sävellytetyssä lyyryssa sointu on jotain
näkymätöntä, ruumiitonta ja peräti kaunista ja jumalallista, mutta että
itse lyyry ja kielet ovat ruumiillisia aineita ja ruumiinkaltaisia,
liite-peräisiä, maantapaisia sekä kuolonalaista sukua. Jos nyt joku
rutistaisi lyyryn ja leikkaisi taikka repisi rikki sen kielet, niin
voisihan, käyttämällä samaa puhetta, kuta sinäkin käytit, hänkin
väittää, että tuon soinnun yhä täytyy olla olemassa ja että se ei ole
hävinnyt; – [28] sillä mitään mahdollisuuttahan ei löytyisi siihen,
että, kun kielet ovat rikki revityt, lyyry, vieläpä kieletkin, jotka
ovat kuolonalaisia, yhä olisivat olemassa, vaan sointu, joka on samaa
syntyä jumalallisen ja kuolemattoman kanssa, olisi hävinnyt, vieläpä
hävinnyt ennen kuolevaista – vaan hän sanoisi soinnun täytyvän olla
jossakin vielä olemassa sekä puun ja kielten pikemmin mätänevän, kuin
että sointu olisi jonkun muutoksen alainen. Sillä minun luullakseni
sinäkin, Sokrates, olet huomioosi sen pannut, että enimmiten otaksumme
sielun olevan jotain senkaltaista, että, kun ruumiimme on lämpimän ja
kylmän, kuivuuden ja nesteisyyden ja muitten samankaltaisten ikään kuin
pullistamana ja supistamana, meidän sielumme on näiden sekaannus ja
sointu, kun ovat nämä toisiinsa kauniisti ja suhteellisesti sekoitetut.
Jos sielu siis on joku sointu, niin on selvä, että, kun meidän ruumiimme
ylenmäärin hervostuu taikka taudeista ja muista kiusoista kiihtyy,
sielun heti täytyy hävitä, vaikkapa se olisi kuinkakin jumalallista
laatua, samaten kuin muutkin soinnut niin säveleissä kuin
taiteilijainkin kaikissa teoksissa, kun sitä vastoin kunkin ruumiin
tähteet kestävät kauan aikaa, kunnes ne joko palavat taikka mätänevät.
Mieti siis, mitä meidän pitää semmoiseen puheesen vastaaman, jos joku
väittäisi, että sielu, ollen tänkaltaisena sekaannuksena ruumiin
aineista, ensinnä häviää niin sanotussa kuolemassa."
XXXVII. Sokrates silloin katseli ympärilleen, niinkuin tapansa usein
oli, ja sanoi hymyillen:
"Mitä Simmias väittää, on varmaan oikein. Jos siis joku teistä on minua
neuvokkaampi, niin älköön olko vastaamatta! Sillä Simmias ei suinkaan
ole taitamattomasti puheseeni iskenyt. Mutta ennenkuin vastaamme,
pitäisi mielestäni ensin kuulemaan Kebestäkin, mitä hän taas
keskustelussamme moittii, jotta täten saisimme aikaa miettiäksemme, mitä
meidän pitää vastaaman, ja sitten, kun olemme häntä kuulleet, on meidän
myöntyminen heidän moitteisin, jos ne meistä tuntuvat oikealle
sointuvan; jos ei, niin yhä kiistämme puheemme puolesta. Hyvä siis,
rakas Kebes! sano, mikä se on, joka sinua huolettaa ja sinulle epäilystä
tuottaa."
"Minä sen siis sanon", lausui Kebes. "Minun mielestäni on, näetten, asia
vielä samalla kannalla ja saman syytteen alaisena, kuin ennen
sanoimme.[29] Sillä että sielun olemassa oleminen ennenkin, kuin se
tähän muotoon tuli, on aivan mielyttäväisesti ja, ellei ole liikanaista
niin sanoa, aivan kylliksikin todistettu, sitä en peruuta; mutta että se
vielä meidän kuoltuammekin on jossain olemassa, sepä minusta ei näytä
samalla tavoin todistetulta. Simmiaan vastaväitteesen, ett'ei sielu muka
olisi ruumista lujempi ja pitkäaikaisempi, en myönny; sillä kaikissa
näissä suhteissa sielu minusta näyttää suuresti voittavan. "Mistä syystä
siis vielä epäilet?" – voisi todistuksemme kannalta sanoa – "kun näet,
että ihmisen kuoltua tuo heikompi vielä on olemassa, eikö näytä se
sinusta välttämättömältä, että tuo pitemmän aikaa kestäväkin tällä
samalla ajalla pysyy säilytettynä?" Tutkipa, onko vastaukseni tähän
minkä veroinen. Samaten kuin Simmias tarvinnen minäkin jotakin
vertausta. Minun mielestäni, voi näetten, tuo äsken sanottu yhtä hyvin
paikkansa pitää, kuin jos lausuisi joku vanhasta kuolleesta kankurista
sen puheen, ett'ei mies olekaan hävinnyt, vaan että hän luultavasti on
jossakin olemassa, ja todistukseksi esiintoisi sen puvun, jonka vainaja
itse oli kutonut ja käyttänyt, että sekin on eheänä säästynyt eikä ole
hävinnyt, ja, jos ken ottaisi ollaksensa häntä uskomatta, hän tältä
kysyisi, kummanko hän arvelee pitemmän aikaa kestäväksi, ihmis-suvunko
vai vaatteen, joka käytetään ja kuluu, ja hän, tämän vastattua, että
ihmis-suku se paljonkin pitemmän aikaa kestää, tällä arvelisi
todistetuksi, että kaikella muotoa mies siis onkin elossa, kosk'ei tuo
lyhytaikaisempikaan ole hävinnyt. Mutta luullakseni ei olekaan, Simmias,
laita tämmöinen; sillä tarkasta sinäkin puhettani. Itsekukin voinee
otaksua, että, joka näin puhuu, puhuu yksinkertaisesti. Sillä tämä
kankuri on kutonut ja kuluttanut montakin tämmöistä vaatetta ja hävinnyt
myöhemmin kuin nämä monet vaatteet, mutta ennemmin, arvatakseni, kuin
viimeinen niistä, eikä ole siltään ihminen huonompi eikä heikompi kuin
vaate. Tämä sama vertaus soveltuu, arvellakseni, sielunkin oloon ruumiin
suhteen, ja kohtuutta puhuisi mielestäni se, joka näistä ihan samaa
väittäisi, että, näetten, sielu on jotain pitkä-aikaisempaa, mutta
ruumis jotain heikompaa ja lyhyt-aikaisempaa. Sillä voisihan hän sanoa,
jokainen sielu kuluttaa monta ruumista, varsinkin jos se monta vuotta
elää. Sillä jos ruumis sulaisi ja loppuisi ihmisen vielä eläessä, mutta
sielu kulunutta aina uudestaan kutoisi, niin olisi kyllä välttämätöntä,
että sielu kuollessaan sattuisi olemaan viimeisessä kutomassaan ja sai
loppunsa ennen tätä ainoata; mutta kun on sielu loppunsa saanut,
silloinpa jo näyttääkin ruumis heikkoutensa luontoa ja, pian
mätäntyneenä, se menehtyy. Senpä tähden ei voikaan, tähän todistukseen
luottamalla, olla varma siitä, että sielumme, meidän kuoltuamme, vielä
on jossain olemassa. Sillä jos joku näin väittelevälle menisi
laajempiinkin myönnytyksiin, kuin mitä sinä väittelet; jos hän tälle
myöntäisi, ett'ei sielumme ainoastaan ole olemassa ennen syntyämme, vaan
ett'ei myöskään mikään estäisi, että, kuoltuamme, muutamien sielut ovat
olemassa ja tulevat olemaan sekä että ne monta kertaa syntyvät ja
jälleen kuolevat – sillä niin luja olisi luonnoltaan sielu, että se
kestäisi montakin syntyä –; jos hän tämän nyt myöntäisikin, niin hän ei
sillä myöntäisi, ett'ei sielu monenlukuisissa syntymisissään voipuisi ja
ett'ei se yhdessä noista kuolemisistaan kokonansa voisi peräti loppua;
hän vaan tästä sen sanoisi, ett'ei kukaan tunne sitä kuolemaa ja sitä
ruumiin häviämistä, joka sielulle hävityksen tuo – sillä mahdoton
lienee itsekullekin meistä tämän tietäminen. Mutta jos nyt on asian
laita tämmöinen, niin ei sovi kenenkään, tervettä järkeä loukkaamatta,
luottamuksella odottaa kuolemaa, kosk'ei voi todeksi näyttää, että sielu
kaikissa tapauksissa on kuolematon ja häviämätön. Ja jos hän tätä ei
voi, niin täytyy kuolemata odottavaisen aina sielunsa puolesta pelätä,
että se nyt tapahtuvassa ruumiin erkanemisessa kokonaan loppuu."[30]
XXXVIII. Kun olimme nämä puheet kuulleet, valloitti meidät kaikki, kuten
jälestä päin toisillemme kerroimme, mielipaha siitä, että me, jotka
edellisestä puheesta jo olimme suuresti vakuutetut, uudestaan tulimme
hämmennyksiin ja jouduimme epäilyksiin ei ainoastaan edellisistä
puheista, vaan myöskin siitä, mitä nyt oli keskusteltavana, koska joko
me emme olleet minkään veroisia tuomareita taikkapa itse asia ei
ansainnut mitään uskomista.
_Ekhekrates_. Jumalien kautta, Faidoni, minä teille tuon hyvin anteeksi
suon. Sillä kun nyt kuulen sinun tästä puhuvan, niin minunkin mieleeni
johtuu näin itselleni sanoa: mitäs puhetta meidän nyt enää pitää
uskoman? Sillä vaikka olikin se todistus, jonka Sokrates toi esiin,
aivan uskottava, niin on se nyt joutunut epäluulon alaiseksi. Nyt kuten
ainakin valloittaa, näet, minut ihmeellisellä tavalla tuo väitös, että
sielumme on joku sointu, ja tämä väitös nyt lausuttuna hiukan muistutti
minua siitä, että itsekin ennen olen ollut tätä ajatusta. Ja samoin kuin
alustakin niin tarvitsen suuresti taaskin jotain muuta todistusta, joka
minun saa siihen vakuutukseen, ettei sielu kuole ihmisen kuolemassa.
Kerro siis, Zeyn kautta! miten Sokrates pitkitti puhettansa? – Näyttikö
ehkä hänkin, kuten teistä mainitset, joutuneen pahoillensa vai ei? Vai
ryhtyikö hän tyvenellä mielellä väitöksensä puolustamiseen? Ja
puollustiko hän sen riittäväisesti vai vaillinaisesti? Kerro meille
kaikki tämä, miten tarkimmiten taidat!
_Faidoni_. Toden perästä, Ekhekrates, useinpa olen Sokratesta
ihmetellyt, mutta enpä koskaan häneen enemmin ihastunut, kuin tällä
kertaa hänen luonaan ollessani. Se seikka, että hänellä oli jotain
vastaamista, se nyt ehk'ei mitään outoa; mutta mitä minä hänessä
parhaasta päästä ihmettelin, oli ensiksikin se, kuinka mielellään,
hyväntahtoisesti ja lempeästi hän otti kuunnellaksensa nuorukaisten
puhetta; sitten kuinka äkkiä hän huomasi, minkä vaikutuksen nämä puheet
olivat meihin tehneet, ja vielä sittenkin kuinka onnellisesti hän meidät
paransi ja meidät, jotka jo olimme ikäänkuin pakosalle ajetut ja
voitetut, sai takaisin huudetuiksi ja kehoitetuiksi, häntä seuraamaan ja
hänen kanssansa asian ratkaisuun jälleen ryhtymään.
_Ekhekrates_. Miten tuo siis kävi, Faidoni?
_Faidoni_. Minä sen kerron. Minä satuin istumaan vuoteen vieressä
matalalla jakkaralla Sokrateen oikealla puolella, hän istui minua paljon
ylemmällä. Hän nyt minun päätäni siveli, kokosi kouraansa niska-hiukseni
– hänen tapansa oli muutoinkin, kun niin sattui, leikitellä hiusteni
kanssa – ja sanoi:
"Huomenna siis, Faidoni, olet sinä leikkaava pois nämä kauniit
kiharat?"[31]
"Siltäpä näyttää, Sokrates", vastasin minä.
"Etpä toki, jos minua tottelet."
"Mitenkäs ei?" kysyin minä.
"Tänä päivänä jo", sanoi Sokrates, "olen minä leikkaava minun hiukseni,
sinä nämä sinun hiuksesi siinä tapauksessa, että väitteemme on meiltä
kumottu, emmekä enää voi sitä henkihin herättää. Ja jos minä sinuna
olisin ja minun toteennäyttämiseni tyhjään menisi, niin minä samaten
kuin Argolaiset tekisin valan, ett'en antaisi hiukseni ennen kasvaa,
kuin uudistetussa taistelussa olisin Simmiaan ja Kebeen väitteet
voittanut."[32]
"Mutta", sanoin minä, "eihän Herakleskaan riitä kahta vastaan."[33]
"Huuda siis", sanoi hän, "minua sinun Iolaonasi avuksi, niin kauan kuin
vielä päivä on."[34]
"Huudanpa kyllä", sanoin minä, "vaan en Herakleena, mutta Iolaona
Herakleen."
"Se ei tee eroitusta", sanoi hän. XXXIX. "Mutta varokaamme ensiksi,
ettemme joudu erääsen mielentilaan."
"Mihin tilaan?", kysyin minä.
"Ettemme me joudu keskustelun vihaajiksi, samaten kuin löytyy
ihmis-vihaajia; "sillä", jatkoi hän, "suurempaa pahaa ei voi ihmisen
osaksi tulla, kuin joutua keskustelun vihaajaksi. Keskustelemisen viha
syntyy ihan samalla tavalla kuin ihmis-viha. Sillä ihmisviha syttyy
siitä, kun joku ilman eroittamis-älyä lujasti luottaa toiseen ihmiseen
ja luulee tämän olevan kokonaan todenperäisen ja suoran ja uskollisen,
mutta vähän sittemmin huomaa hänet pahaksi ja epä-uskolliseksi, ja
samaten taas jonkun toisen. Ja kun jonkun useasti näin käy, semminkin
semmoisten puolelta, joita hän on pitänyt likimmäisinä ja
ystävällisimpinä, niin hän vihdoin, näin usein loukkauttuneena, rupeaa
kaikkia vihaamaan ja arvelemaan, ett'ei niin mitään hyvää ole yhdessä
ainoassakaan ihmisessä. Vai etkö ole huomannut, että tällä tavoin käy?"
"Olen kyllä", sanoin minä.
"Eikö ole tämä häpeällistä?", jatkoi hän, "Ja eikö ole ihan selvä, että
tämmöinen mies harjoittaa kanssakäymistä ihmisten kanssa ihmis-oloja
tuntematta? sillä jos hän tätä kanssakäymistä taidolla harjoittaisi,
niin hän huomaisi, että, kuten laita onkin, perin hyviä niinkuin perin
pahojakin ihmisiä löytyy ani harvassa kumpaisiakin, mutta
keskinkertaisia enimmältään."
"Mitenkä niin", kysyin minä.
"Samalla tavoin", vastasi hän, "kuin on laita pienten ja isojen.
Luuletko jotain olevan harvemmassa löydettävänä, kuin sangen iso taikka
sangen pieni ihminen, koira tai mikä muu hyvänsä? Taikkapa vallan nopea
tai vitka, vallan ruma tai kaunis, vallan valkea tai musta? Vai etkö ole
havainnut, että kaikissa tänkaltaisissa äärimmäisen etevyydet ovat
harvassa ja luvultaan vähät, mutta että keskinkertaisia on runsaasti ja
paljon."
"Niinpä kyllä", sanoin minä.
"Etkö usko", jatkoi hän, "että, jos pantaisiin pahanteon kilpailu
toimeen, ani harvat tässäkin ilmestyisivät ensimäisinä?"
"Arvattavasti", vastasin minä.
"Niinpä kyllä", sanoi hän; "mutta tässäpä suhteessa tutkistelut eivät
olekaan ihmisten kaltaisia, – minä vaan tässä seurasin sinun johtoasi
– vaan siinä, että joku ilman tutkisteluihin tarvittavaa taitoa ottaa
uskoaksensa jonkun tutkistelun oikeaksi, mutta vähän ajan perästä
päättää sen valheeksi – kuten se välistä onkin, välistä taas ei – ja
samalla tavoin milloin minkin tutkistelun. Varsinkin tiedät näin käyvän
niiden, jotka sofistillisia tutkisteluja harrastavat, että he viimein
luulevat olevansa viisaimmat ja ainoat, jotka ymmärtävät, ett'ei
missäkään aineessa eikä missäkään tutkistelussa ole mitään pontta eikä
perää, vaan että kaikki olemassa oleva kääntyy ihan ylös alas niinkuin
vesi Euripo-salmessa, eikä pidä koskaan paikkaansa."[36]
"Ihan totta puhut", sanoin minä.
"Eikö olisi, Faidoni", jatkoi hän, "valitettava tila se, jos joku,
vaikkapa löytyykin jotain todenperäistä ja varmaa puhetta, jonka voi
käsittääkin, jos, sanon minä, joku siitä syystä, että hän sittemmin
sattuisi kuulemaan senkaltaisia puheita, jotka milloin näyttävät olevan
todenperäisiä, milloin taas ei, jättäisi syyttämättä itseään ja omaa
taitamattomuuttaan ja sen sijaan, suutuksissaan, tahtoisi saada syyn
lykätyksi omasta itsestään noihin puheisin, ja sen perästä eläisi
jälellä olevan ikänsä yhä vihaten ja soimaten kaikkia puheita, ja täten
menettäisi tosi-olojen totuuden ja tiedon?"
"Zeyn kautta! todellakin valitettava tila", vastasin minä.
XL. "Varokaamme ensiksikin, siis tätä", jatkoi hän, "älkäämmekä salliko
sen ajatuksen päästä sieluumme, ett'ei filosofiallisissa puheissa muka
olisi mitään terve-järkistä, vaan ajatelkaamme paljoa pikemmin, ett'emme
itse vielä ole terve-järkisiä, vaan että meidän tulee miehen tavalla
ponnistaa ja harrastaa siksi päästäksemme, sinun ja näiden muiden koko
teidän tulevaa ikäänne varten, minun taas lähenevää kuolemaa varten.
Sillä melkeinpä tällä erää näyttää siltä, ett'en olisi minä tässä
asiassa itseäni osoittanut todellisena filosofina, vaan, samaten kuin
peräti taitamattomat, riidanhaluisena. Nämä kun jostakin aineesta
kiistelevät, eivät, näet, huoli siitä, mitenkä sen asian oikea laita on,
josta puhutaan, vaan miten heidän tekemänsä omat väitteet joutuisivat
läsnäolijain mieleen, sitä he harrastavat. Minä puolestani, arvelen ma,
olen tällä erää heistä ainoastaan sen verran eroava, että minä en
tavoittele sitä, miten puheeni läsnäolevaisille näyttäisi todelta –
ell'ei tämä syrjä-asiana seuraisi puheestani – vaan miten itse saisin
varmimman vakuutuksen asian todellisesta laadusta. Minä, näetsen, rakas
ystäväni, ajattelen näin – ja huomaapa miten itsekkäästi –: jos on
minun puheeni totta, niin kaunistahan on olla siitä vakuutettuna; mutta
jos kuoleman jälkeen ei enään ole mitään jälellä, niin minä ainakin
tämän ajan ennen kuolemaani täten olen läsnäolijoille vähemmin
vastenmielinen, kuin jos valitusvirsiä virittäisin. Mutta tämä
tietämättömyyteni ei ole minua ainiaan seuraava – tämähän olisikin
onnetonta – vaan on pian herkeävä. Valmistettuna siis, Simmias ja
Kebes, minä näin tulen tutkisteluun takaisin. Ja jos neuvoani
noudatatte, niin pitäkää vähän lukua Sokrateesta, mutta totuudesta
paljoa enemmän; ja jos mielestänne minä jotain totta puhun, niin
myöntykää siihen, mutta jos en, niin vastustakaa kaikella tavoin ja
varokaa, ett'en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja
sitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne."
* * * * *
XLI. "Meidän siis täytyy käydä käsiksi", jatkoi hän. "Ensiksikin
muistuttakaa minua siitä, mitä olette sanoneet, jos en sitä näy
muistavan. Simmias siis, luulen ma, epäilee ja pelkää, että sielu,
vaikkapa se onkin jotain jumalallisempaa ja kauniimpaa kuin ruumis,
häviää ennen kuin tämä, syystä että se on jotain soinnunkaltaista. Kebes
taas näkyy minulle sen myöntävän, että sielu on pitkä-aikaisempi kuin
ruumis, mutta arvelee kaikille olevan tietämätöntä, eikö sielu,
kulutettuaan monta monituista ruumista ja jättäessään viimeisen ruumiin,
nyt itsekin häviä, ja eiköhän kuolema ole juuri sielun hävitys, koskahan
ruumis ei koskaan lakkaa häviämästä. Vai onko, Simmias ja Kebes, jotakin
muuta kuin tämä, jota meidän pitää tutkiman?"
Molemmat myönsivät sen tämän olevan.
"Hylkäättekö siis", kysyi hän, "kaikki edelliset väitökseni, vai
myönnättekö muutamat, hylkäätte toiset?"
"Muutamat myönnämme, toiset hylkäämme", sanoivat molemmat.
"Mitä te siis", kysyi hän, "sanotte siitä väitöksestä, kun sanoimme,
että tieto on mieleenmuistumista, ja että, jos näin on, sielumme
välttämättömästi täytyy olla jossakin olemassa, ennen kuin se joutuu
ruumiin kahleisin?"[37]
"Minä puolestani", sanoi Kebes, "tulin jo silloin ihmeellisesti tästä
vakuutetuksi, ja pysyn vieläkin tässä väitöksessä kiini, niinkuin
missäkin muussa."
"Ihan samoin on minunkin laitani", sanoi Simmias, "ja suurestipa minua
kummastuttaisi, jos tästä asiasta koskaan saisin toisen ajatuksen."
"Ja kuitenkin täytyy sinun välttämättömästi, minun Thebalainen
kesti-ystäväni", sanoi Sokrates, "ajatuksesi muuttaa, jos pysyt kiini
siinä mielipiteessä, että sointu on jotain liiteperäistä ja että sielu
on joku sointu, joka on kokoonpantu ruumiisen levitetyistä aineista.
Sillä semmoistahan väitettä et hyväksyne, vaikkapa itsekin sen tekisit,
että sointu muka olisi aikaansaatuna ennen, kuin ne aineet ovat
olemassa, joista se on aikaansaatava? Vai hyväksyisitkö?"
"Enpä ensinkään, Sokrates", sanoi Simmias.
"Mutta, etkö nyt huomaa", sanoi Sokrates, "että satuit semmoisen
väitteen tekemään väittäessäsi sielun olevan ennenkin olemassa, kuin se
tuli ihmisen muotoon ja ruumiisen, sekä sen olevan kokoonpannun
semmoisista, jotka eivät vielä ole olemassa? Sillä sointu ei ole mitään
semmoista, kuin se, mihin sinä sen vertaat, vaan ensiksi syntyy lyyry ja
kielet ja sävelet, jotka kaikki vielä ovat soinnuttomat, ja viimeksi
kaikista syntyy sointu ja häviää ensiksi. Mitenkäs nyt sointuu tämä puhe
yhteen toisen kanssa?"
"Eipä niin mitenkään", sanoi Simmias.
"Ja kuitenkin", sanoi Sokrates, "pitäisi semmoisen puheen, joka sointua
koskee, sen, jos minkään, sointuman."
"Pitäisipä kyllä" sanoi Simmias.
"Tämä ei siis sinusta yhteen soinnu", sanoi hän, "mutta mietipäs nyt:
kummanko väitöksen valitset, senkö, että tieto on mieleenmuistumista,
vai senkö, että sielu on sointua?"
"Edellisen, Sokrates, paljoa ennemmin", vastasi hän. "Sillä jälkimäinen
ajatus on minussa syntynyt ilman todistuksetta jonkin todenmukaisuuden
nojasta ja päältä nähden, kuten on usempain ihmisten tapana tehdä
päätelmiään, mutta itseni kanssa tiedän, että senkaltaiset puheet, jotka
todennäköisiin perustavat todistuksensa, ovat tyhjiä korupuheita, jotka
sangen helposti pettävät sen, joka ei ole niitä vastaan varuillansa niin
geometriassa kuin kaikissa muissakin tieteissä. Tuon väitöksen
mieleen-muistumisesta ja tiedosta voisi sitä vastoin sanoa hyvällä
perustuksella todistetuksi. Sillä sanottiinhan meidän sielumme olevan
ennen ruumiisen tulemistansakin jossain olemassa, koska itse sen
olemuskin nimitetään ehdottoman olemuksen mukaan. Ja tämän ajatuksen
minä, kuten itseäni vakuutan, olen täydellisesti ja perusteellisesti
todistettuna otaksunut. Näistäpä syistä täytyy minun siis, kuten
näyttää, hyljätä se väitös, että sielu olisi sointu, lausukoon sen minä
itse taikka kuka hyvänsä."
XLII. "Mutta", jatkoi Sokrates, "mitä sinä tästä arvelet: voiko
mielestäsi sointu taikka jokin muu yhdistys olla missään muussa
suhteessa, kuin missä ne ovat, joista se on kokoonsaatu?"
"Ei millään muotoa."
"Eikä myöskään, luullakseni, tehdä eikä kärsiä mitään muuta, kuin mitä
ne tekevät ja kärsivät?"
Hän sen myönsi.
"Eihän sointu siis voi johtaa niitä, joista se on yhdistetty, vaan sen
täytyy näitä seurata?"
Simmias oli samaa ajatusta.
"Paljon siis puuttuu, että voisi sointu liikkua taikka soida taikka
millään muulla lailla tehdä vastoin niitä osia, joista se on."
"Paljon kyllä", sanoi hän.
"Mutta eikö ole luontonsa mukaan jokainen sointu siinä määrässä sointua,
missä määrässä se on soinnutettu?"
"En käsitä", sanoi hän.
"Jos se", sanoi Sokrates, "on paremmin ja suuremmassa määrässä
soinnutettu – jos näin muutoin voi tapahtua – eikö se silloin ole
paremmin ja suuremmassa määrässä sointua, mutta jos se on huonommin ja
vähemmässä määrässä soinnutettu, eikö se silloin ole huonommin ja
vähemmässä määrässä sointua?"
"Varmaan."
"Onko nyt sielunkin laita tänkaltainen, että toinen sielu on, vaikkapa,
vähemmässäkin mitassa, joko suuremmassa määrässä ja paremmin sielua kuin
toinen, taikkapa vähemmässä määrässä ja huonommin kuin toinen?"
"Ei millään muotoa", vastasi hän.
"No hyvä siis, totta Zey!", sanoi Sokrates; "sanotaanhan toisesta
sielusta, että sillä on järkeä ja hyvettä ja että se on hyvä, toisesta
taas että sillä on epäjärkeä ja pahetta ja että se on paha? Ja näin
sanotaan täydellä oikeudella?"
"Todellakin täydellä oikeudella."
"Ne, jotka sanovat sielun soinnuksi, mitä he nyt arvelevat näiden,
hyveen ja paheen, olevan sieluissa? Otaksuvatko he näitä joksikin
toisenlaiseksi soinnuksi ja epä-soinnuksi? Ja arvelevatko he, että
toinen, tuo hyvä sielu, on soinnutettu ja että tämän soinnussa olevan
sielun sisässä on toinen sointu olemassa, mutta että sitä vastoin tuo
toinen paha sielu on itsessään sointumaton ja ett'ei sen sisässäkään ole
toista sointua?"
"Minä en tiedä mitään tähän sanoa", vastasi Simmias; "mutta selvä on,
että ne, jotka tämän otaksuvat, arvelevat jotain senkaltaista."
"Mutta ennen myönnettiin", sanoi hän, "että toinen sielu ei ole enemmin
tai vähemmin sielu kuin toinenkaan. Tämä myönnyttäminen sisältää sen,
ett'ei toinen sointukaan ole suuremmassa määrässä ja paremmin eikä
vähemmässä määrässä ja huonommin sointua kuin toinenkaan sointu. Eikö
niin?"
"Aivanpa."
"Ja että sointu, joka ei ole enemmin tai vähemmin sointua, ei myöskään
ole enemmin tai vähemmin soinnutettu? Onko niin?"
"On."
"Mutta joka ei ole enemmin tai vähemmin soinnutettu, onko se suuremmassa
tai vähemmässä vaiko samassa määrässä osallinen soinnusta?"
"Samassa määrässä."
"Kosk'ei siis sieluistakaan toinen ole enemmin taikka vähemmin sielua
kuin toinenkaan, niin eihän sielukaan ole enemmin taikka vähemmin
soinnutettu?"
"Eipä kyllä."
"Ja koska sielu luonnoltaan on senkaltainen, niin eihän se voi
suuremmassa määrässä olla osallisena epä-soinnusta eikä soinnusta?"
"Ei suinkaan."
"Ja jos näin on laita, onko silloin toinen sielu enemmin osallinen
paheesta taikka hyveestä kuin toinen, jos muutoin pahe on epä-sointua,
hyve sointua?"
"Eipä suinkaan."
"Pikemmin on ehkä, Simmias, asian laita oikean johteen mukaan niin,
ett'ei mikään sielu ole osallinen paheesta, jos se on sointua. Sillä
sielu ei voi millään lailla semmoisena, se on: sointuna, olla ollenkaan
osallinen epä-soinnusta."
"Eipä kyllä."
"Eikä siis myöskään sielu, joka kokonansa sielu on, voi olla osallinen
paheesta?"
"Mitenkähän voisikaan ennen sanotun johdosta."
"Tämän tutkistelun johdosta ovat siis kaikkien elävien olentojen sielut
samassa määrässä hyviä jos sielut muutoin luonnoltaan ovat samassa
määrässä sieluja."
"Niin minusta näyttää, Sokrates."
"Olisiko sinun mielestäsi siis", sanoi hän, "tänkaltaisten väittäminen
oikein ja myöntääkö järki oikeaksi sen otaksumisen, että sielu on
sointu?"
"Eipä millään tavoin", sanoi hän.
XLIII. "Entä vielä", jatkoi Sokrates; "kaikesta, mikä ihmisessä on,
luuletko minkään muun kuin sielun hallitsevan, semminkin jos se on
järjellinen?"
"En suinkaan."
"Osoittaako sielu tätä hallitustaan sillä, että se myöntyy ruumiin
haluihin, vai sillä, että se näitä vastustaa? Tarkoitan sanoa, että, jos
esimerkiksi ruumiin on kuuma ja jano, sielu silloin vetää ruumiin
päinvastaisiin, nimittäin siihen, ett'ei se juo eikä nälän ollessa syö;
ja monta tuhatta muuta esimerkkiä näemme siitä, mitenkä sielu vastustaa
ruumiin haluja. Eikö niin?"
"Niin kyllä."
"Mutta emmekö ole edellisissä puheissamme myöntäneet, ett'ei sielu, jos
se on sointu, voi millään lailla soida vastoin niitä perus-aineita,
joista se on kokoonpantu ja joittenka kautta se pingoittuu ja höllistyy
ja liikkuu ja joutuu kaikenlaisten vaiheitten alaiseksi, vaan että sen
täytyy näitä seurata eikä ensinkään johtaa?"
"Sen myönsimme", sanoi hän; "sillä muuta emme voineet."
"Entä nyt? Nythän se meistä näkyy vaikuttavan päinvastoin, koska se
johtaa kaikki ne osat, joista se arvellaan olevan kokoonpantuna ja koska
se kaiken ikänsä melkeinpä kaikissa niitä vastustaa ja kaikella tavoin
hallitsee, milloin kurittaen niitä ankarammasti ja kiusallisilla
keinoilla, niinkuin esimerkiksi voimistelun ja lääketaiteen kautta,[38]
milloin taas hellemmästi sillä tavoin, että se ikäänkuin jonakuna muuna
keskustelee jonkun vieraan kanssa joko uhaten taikka varoittaen himoja,
vimmoja ja pelkoja. Tänkaltaisen kohdan on Homero kuvaellut Odysseiassa,
jossa hän Odysseystä sanoo:
"Rintaans' iskien nuhdellen sydämelle hän lausui:
"Kestä vaan, sydämein, katalampia ennenkin kestit."[39]
Luuletko, että runoilija olisi näin runoillut, jos hän olisi sitä mieltä
pitänyt, että sielu on sointu ja senkaltainen, että ruumiin himot sitä
vaan viettelevät, vaan ei semmoinen, että se itse voi himoja johtaa ja
hallita, sekä että se on jotain paljon jumalallisempaa, kuin mitä
saattaa sointuun verrata?"
"Niin, totta Zey! minustakin näyttää, Sokrates."
"Sentähden, armas ystävä, ei meidän mielestämme ole millään tavalla
oikein, että sielua sanotaan soinnuksi; kuten näyttää, me siinä
tapauksessa emme pitäisi yhtä, ei Homeron, tuon jumalallisen runoilijan,
eikä itsemmekään kanssa?"
"Niin on laita", sanoi hän.
* * * * *
"Mutta olkoon siinä kyllin!" sanoi Sokrates. "Tuon thebalaisen Harmonian
me, kuten näyttää, helpostikin olemme meille suosiolliseksi tehneet,
mutta millä keinolla ja millä puheella pitää meidän, Kebes, tyydyttämän
Kadmoa?"[40]
"Sen olet kyllä keksivä", sanoi Kebes, "ainakin olet sinä vasten
luuloani tehnyt tämän puheesi harmoniaa vastaan ihan ihmeellisellä
tavalla. Sillä kun Simmias epäilyksiään lausui, niin minä suuresti
kummastelin, voisiko kenkään hänen puhettansa käyttää häntä vastaan.
Perin kummalliselta siis minusta tuntui, kun hän ei jaksanut puheesi
ensimäistäkään ryntäystä vastustaa. Eipä minua siis kummastuttaisikaan,
jos Kadmon puheen kävisi samoin."
"Älä, ystäväni", sanoi Sokrates, "niin suuria puhu, ett'ei joku kateus
nurinkääntäisi sitä tutkistelua, joka on meidän tehtävänämme.[41] Mutta
tämä on oleva jumalan huolena; me tahdomme, Homeron tavalla lähemmäs
rynnäten, koetella väittelysi kestävyyttä.[42] Pääasia siitä, mitä
kaipaat, on seuraava: sinä tahdot todistettavaksi, että meidän sielumme
on häviämätön ja kuolematon, jotta ei filosofiallinen mies, joka on
elämästä eroava ja joka yhä uskalluksella pysyy kiini siinä
ajatuksessaan, että hän, näin kuollessaan, on joutuva monta vertaa
parempaan tilaan, kuin jos hän elämästä eroaisi, muulla tavalla elämänsä
elettyään, jotta, sanon minä, tämmöinen filosofiallinen mies ei huomaisi
uskallustansa järjettömäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta mitä siihen
tulee, että todistetaan sielun olevan jotain voimakasta ja jumalallista
sekä olemassa olleen ennen kuin me ihmisiksi synnyimme, niin sinä sanot
kaiken tämän ei olevan esteenä siihen, että se todistaa, tosin ei sielun
kuolemattomuutta, mutta sitä, että sielu on jotain pitkä-aikaista ja
että se on äärettömän kauan aikaa ennen ollut olemassa sekä monenlaista
tietänyt ja tehnyt. Mutta siltään se ei ensinkään ole enemmän
kuolematon, vaan juuri joutuminen ihmisen ruumiisen on sille, ikäänkuin
tauti, sen hävityksen alkuna; ja siitäpä syystä se tämän elämänsä
tuskallisesti elää ja saa viimein loppunsa niin sanotussa kuolemassa.
Mutta jos sielu yhden kerran taikka monta kertaa joutuu ihmis-ruumiisen,
se mielestäsi ei tee mitään eroitusta itsekunkin meidän pelkoon katsoen;
sillä niin kauan kuin emme voi tietää emmekä liioin todeksi näyttää,
että sielu on kuolematon, tulee meidän ainakin, ell'emme typeriä ole,
pelätä. Melkeinpä tämmöisiltä kuuluvat, luullakseni, sinun väitteesi,
Kebes; ja varsin tahallani minä ne uudestaan kertaan, jott'ei meiltä
mitään jäisi huomaamatta ja jotta sinä, jos niin tahdot, saisit jotain
lisätä taikka pois ottaa."
"Tällä erää", sanoi Kebes, "ei ole minulla mitään poisotettavaa eikä
lisättävää, vaan niin kuuluvat todellakin väitteeni."
XLV. Sokrates oli nyt kauan aikaa ääneti ja mietti itseksensä; sitten
virkkoi hän:
"Vähiäpä et vaadikaan, Kebes; sillä meidän täytyy nyt syntymisen ja
häviämisen syyt läpitutkistella. Minä sinulle siis, jos tahdot, kerron
omat kokemukseni näistä kysymyksistä; jos sinusta näyttää, että
puheessani on jotain otollista, niin voit sen käyttää sillä
vakuuttaaksesi itseäsi niistä asioista, joista puhut."
"Tahdonpa kyllä, toden totta!", sanoi Kebes.
"Kuule siis, mitä puhun. Ollessani nuorukaisena, Kebes teki mieleni
ihmeellisesti sitä viisautta, jota sanovat luonnontieteeksi, sillä
ylevältä näytti se minusta, ylevältä tietää kaiken syyt ja synnyt, mistä
mikin alkunsa saapi, mistä se häviää ja minkä kautta se on olemassa; ja
usein heittäysin sinne tänne tutkiessani ensiksikin näitä, syntyikö,
kuten muutamat sanovat, kaikki eläväiset silloin, kuin lämmin ja kylmä
joutuivat johonkin mädännykseen; ja verikö se oli, jonka kautta me
ajattelemme, vaiko ilma taikka tuli, vai eikö näistä yksikään, vaan
aivotko ne olivat, jotka aikaansaivat kuulon, näyn ja haistin aistinnat,
joista ehkä syntyisi muisto ja mielenkuvaus, muistosta ja
mielenkuvauksesta taas, kun tämä on ottanut vakaantuaksensa, tällä
tavoin syntyisi tieto. Tarkatessani taas näiden häviämistä sekä taivaan
ja maan ilmiöitä, tunsin itseni viimein niin kykenemättömäksi tällaiseen
tutkimukseen, ett'ei ensinkään apua. Mainitsen sinulle riittävän
esimerkin semmoisissakin asioissa, joita minä ennen, ainakin omani ja
muiden mielestä, selvään tiesin, häikäistyin minä tämän tutkimuksen
kautta niin suuresti, että unhotin senkin, minkä ennen tätä luulin
tietäväni, niinkuin, monesta muusta puhumatta, esimerkiksi mistä ihminen
kasvaa. Ennen, näet, luulin sen olevan itsekullekin selvää, että tämä
tapahtui syömisestä ja juomisesta; sillä kun ravinto-aineista lihat
liittyvät lihaan, luu-aineet luihin ja samassa suhteessa myöskin
kaikkiin muihin liittyi yhdenkaltaisia aineita, niin arvelin, että
silloin pienenä oleva koko käy suureksi ja että tällä tavoin pieni
ihminen muuttuu suureksi. Näin silloin arvelin; eikö se mielestäsi ollut
jokseenkin sopivaa?"
"Niin ainakin minun mielestäni", sanoi Kebes.
"Mutta otapa seuraavakin mietittäväksi. Arvelin minulla olevan täyden
syyn siihen luuloon, että kun joku suurempi ihminen nähtiin seisovan
pienemmän vieressä, hän oli päätään tätä suurempi, ja että sama on
hevostenkin laita; ja, mikä on näitä vielä selvempi, kymmenen näytti
minusta olevan enemmän kuin kahdeksan siitä syystä, että näihin tuli
kaksi lisäksi, ja kaksikyynäräinen suurempi kuin yksikyynäräinen syystä,
että se tätä ulottui puolta ulommaksi."
"Entä nyt", sanoi Kebes, "mitäs nyt näistä arvelet?"
"Nyt minä, totta Zey, olen kaukana siitä luulosta, että muka tietäisin
tänkaltaisten syyn, minä kun en itseni kanssa ole selvillä siitäkään,
lieneekö, jos joku yhden panee yhden lisäksi, se yksi, johon lisäys
pantiin, muuttunut kahdeksi, vai ovatko tuo lisäksi pantu ja se, johon
lisäys pantiin, muuttuneet kahdeksi sen kautta, että toinen pantiin
toisen lisäksi. Sillä kummalliselta tuntuu se minusta, että, jos
kumpikin niistä, heidän toisistaan erillänsä ollessaan, oli ainoastaan
yksi ja ne eivät olleet kaksi, kun ne sitten toisiansa lähestyivät, tämä
oli heille kahdeksi muuttumisen syynä, nimittäin juuri heidän
lähestymisensä ja yhteentulonsa. Enkä minä vielä nytkään voi päästä
siihen vakuutukseen, että, jos joku halkaisee yhden, tämä halkaisu on
ollut syynä siihen, että siitä on kaksi tullut; sillä silloinhan
olisikin kahdeksi tulemisen syy ihan vastakohtainen äskeiselle syylle.
Sillä äskenhän syntyi kaksi siitä, että ne vietiin toistensa lähelle ja
yhdistettiin toinen toiseensa, nyt sitä vastoin siitä, että ne
poistetaan ja eroitetaan toinen toisestaan. Niin, enpä voi itseäni
vakuuttaa edes siitäkään, että tietäisin mistä yksi syntyy, enkä sanalla
sanottu tiedä mistään muustakaan, mistä syystä se syntyy taikka häviää
taikka on olemassa, en ainakaan tämän tutkintotavan mukaan, vaan täytyy
minun itselleni umpimähkään kyhätä toinen tutkintotapa, sillä tätä minä
en milläkään tavalla voi hyväksyä."
XLVI. "Mutta kun kerran kuulin jonkun lukevan eräästä, kuten hän sanoi,
Anaxagoraan kirjasta[43] ja siinä kuulin väitettävän, että se on järki,
joka kaikki järjestää ja joka on kaiken syynä, niin minä tästä syystä
iloitsin ja minusta näytti tavallansa hyvinkin sopivalta, että järki on
kaiken syynä, sillä jos näin on laita, arvelin minä, niin järjestävä
järki varmaan kaikki niin järjestää ja kaikki niin asettaa, kuin suinkin
paras on. Jos ken siis tahtoisi selville saada itsekunkin syyt, mistä
mikin syntyy taikka häviää taikka on olemassa, niin pitää hänen tämän
suhteen selville pääsemän siitä, miten tämän on paras olla olemassa
taikka paras olla vaikutuksen alaisena ja toimia. Tämän väitöksen
johdosta ihmisen siis ei tarvitse, olkoonpa oman itsensä taikka muiden
asiain suhteen, silmällä pitää mitään muuta, kuin parasta ja
hyödyllisintä. Sillä välttämätöntä on, että, joka tämän tuntee, myöskin
tuntee, mitä paha on, koskahan tieto näistä molemmista on yksi ja sama.
Näitä ajatellessani iloitsin löytäneeni, kuten luulin, semmoisen miehen,
nimittäin Anaxagoraan, joka järkeni mukaan[44] minulle opettaisi
kaikkien olevaisten syyt, ja joka ensiksikin minulle sen sanoisi, onko
maa litteä vai ympyrkäinen, ja sen sanottuaan osoittaisi syyn,
minkätähden sen näin täytyy olla, puhuen tuosta parahasta ja näyttäen,
miten sen oli paras tämmöisenä olla. Ja jos hän sanoisi maan sijaitsevan
maailman keskikohdassa, olisi hänen selvään osoittaminen, miten sen
olikin paras keskikohdassa sijaita; ja jos hän osaisi nämä minulle
todeksi näyttää, silloin tyytyisinkin, enkä enää kysyisikään
minkäänlaista muuta syytä. Niin ikään olisin valmis häntä samalla tavoin
kyselemään auringosta, kuusta ja muista tähdistä, heidän nopeudestaan
toistensa suhteen, heidän kiertokulustaan ja muista muutoksistaan,
mitenkä heidän itsekunkin oli paras toimia ja vaikutuksien alaisina
olla. Minä, näet, en ensinkään luullut, että, kun hän sanoi järjen nämä
kaikki järjestävän, hän niille keksisi mitään muuta syytä, kuin sen,
että niille oli paras olla semmoisina kuin olivat. Kun hän siis
itsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti heidän syynsä antoi, niin
luulin hänen selville saattavan, mitä kullekin oli parasta ja kaikille
yhteisesti hyödyllisintä. Enkä olisikaan mistä hinnasta hyvänsä tahtonut
menettää näitä toiveitani, vaan aivan kiireesti otin hänen kirjansa
esille ja luin ne niin joutuisasti, kuin suinkin voin, jotta mitä
pikimmiten saisin tietää tuon parahimman ja huonomman."
XLVII. "Mutta ihanasta toiveestani tulin, ystäväni, temmatuksi, kun
kirjaa lukiessani yhä etenin ja näin, ett'ei hän tuota järkeä ensinkään
käyttänyt eikä tuonutkaan esille perusteita kaikkien järjestymiseen,
vaan syyksi veti ilmat ja eetherit ja vedet ja paljon muutakin
eriskummaista. Minusta näytti hänen käyneen ihan samalla tavoin, kuin
jos sanoisi joku, että Sokrates järjen perusteella tekee kaikki, mitä
hän tekee, ja sitten, kun hän koettaisi näyttää perusteet jokaiseen
minun eri tekooni, ensiksikin sanoisi minun siitä syystä nyt tässä
istuvani, että ruumiini on kokoonpantu luista ja jänteistä, että luut
ovat kiinteät ja että nivelet yhdistävät eri luut toisiinsa, mutta että
voi jännittää ja hellittää jänteitä, jotka lihan ja ihon kanssa luita
ympäröivät, kun taas iho ne kaikki koossa pitää. Kun luut siis vapaasti
liikkuvat nivelissään ja jänteet jännistäyvät ja laskeuvat, tekee tämä
minulle mahdolliseksi köyristää jäseniäni, ja siitäpä syystä minä tässä
istunkin köyristyneenä. Ja mitä minun keskustelemiseeni teidän kanssanne
tulee, voisi hän mainita toisia samankaltaisia perusteita, syyksi vetäen
äänet, ilmat, kuulot ja tuhansia tämänkaltaisia, jättäen mainitsematta
todenperäiset syyt, ne nimittäin että, kun Athenalaiset näkivät hyväksi
minun tuomita, minäkin siitä syystä olen hyväksi nähnyt tässä istua sekä
oikeaksi nähnyt tänne jäädä odottamaan tuomiotani, minkä hyvänsä
määrännnevätkin. Sillä, koira vieköön, nämä jänteet ja nämä luut, jos
niitä olisi johtanut ajatus siitä, mikä on hyödyllistä, olisivat
luullakseni jo kauan aikaa sitten olleet Megarassa taikka Boiotialaisten
luona, ell'en olisi arvellut oikeammaksi ja kauniimmaksi odottaa sitä
tuomiota, jonka valtio määrää, kuin paeta ja tiehensä lähteä.[45] Mutta
näitä tämmöisiä syiksi mainita, se olisi sangen yksinkertaista. Mutta
jos joku sanoisi, että, jos minulta puuttuisi luita ja jänteitä ja muita
senkaltaisia, joita minulla on, minä en voisikaan tehdä, mitä hyväksi
näen, niin hän kyllä puhuisi totta. Mutta että minä näitten _tähden_
teen, mitä teen, ja _tästä syystä_ järjelläni toimin, vaan en parasta
valitsemisen syystä, semmoinen väite osoittaisi vallan suurta
kevytmielisyyttä. Sillä se olisi ihan sama kuin sula mahdottomuus eron
tekemiseen niitten välillä, että todenperäinen syy on toista, toista
taas se, jonka puutteessa syy ei enään olisikaan mihinkään syynä. Mutta
väärää nimeä käyttäen kutsuvat useimmat tätä syyksi ja näyttävät minusta
tähän katsoen ikäänkuin pimeydessä hapuilevilta. Senpätähden
arvelevatkin muutamat, että joku pyörre ympäröitsee koko maan ja että
tämä aikaansaa maan pysymisen kohdallansa taivaan alla; muutamat taas
panevat, ikäänkuin leveän taikina-kaukalon alle, maan alle tukeeksi
ilman. Mutta tuota mahdollisuutta, tulla parahimmalla tavalla
järjestetyksi, niinkuin se nyt on järjestetty, – sitä mahdollisuutta he
eivät etsi, eivätkä usko mitään jumalallista voimaa olevankaan
vaikuttamassa, vaan luulevat löytävänsä jonkun Atlaan,[46] joka on tuota
voimaa väkevämpi, kuolemattomampi ja kaikki paremmin yhdessä pitävä;
mutta että todenperästä, hyvä ja oikea kaiken yhteen sitoo ja koossa
pitää, sitä eivät usko. Mitenkä tämmöisen syyn laita lienee, sen olisin
aivan mielelläni tahtonut oppilaana kuulla keneltä hyvänsä. Mutta kun
tämä toivo minulta riistettiin eikä minun ollut mahdollista sitä itse
keksiä eikä myöskään toiselta oppia, silloin läksin minä toiselle
löytöretkelleni etsiäkseni niitä syitä, joista on puhuttu; – tahdotko,
Kebes, että tästä kertoelen?"
"Sanomattoman kernaasti sen tahdon", sanoi Kebes.
XLVIII. "Kun minä siis", jatkoi Sokrates, "väsyin tosi-olojen
tutkimiseen, niin näytti minusta, että minun tämän perästä tuli olla
varuillani, jott'ei minun kävisi samaten kuin niiden, jotka katsovat ja
tutkivat auringon pimennystä; sillä näiltä turmeltuvat välistä silmät,
ell'eivät he auringon kuvaa tarkastele vedessä taikka muun välikappaleen
kautta. Tämänkaltaisen välikappaleen minäkin keksin, koska pelkäsin
sieluni kokonaan sokeentuvan, jos ruumiillisilla silmilläni katselin
asioita ja aistimillani koetin niitä käsittää. Minusta siis näytti, että
minun tuli panna turvani käsitteisin ja niiden kautta tutkia tosi-olojen
totuutta. Kuitenkaan ei pitäne se vertaus, jota käytin, kaikin puolin
paikkaansa. Sillä sitä en ensinkään myönnä, että se, joka tosioloja
käsitteiden kautta tutkii, näkee ne enemmin kuvissa kuin se, joka niitä
ilmiöinä tarkastelee. Tälle uralle minä kumminkin antausin, ja, joka
kerta perusteeksi pannen sen aatteen, jonka arvelen lujimmaksi, pidän
minä totena kaiken sen, mikä minusta nähden soveltuu yhteen tämän
kanssa, olkoon että se koskee perus-syytä taikka mitä hyvänsä muuta,
mutta mikä ei sovellu yhteen, sitä en pidä oikeana. Tahdon selvemmin
sinulle puhettani selittää; sillä arvelenpa, ett'et vielä sitä ymmärrä."
"Enpä, totta Zey, juuri paljon", sanoi Kebes.
XLIX. "Mitä nyt tarkoitan", sanoi Sokrates, "ei kumminkaan ole mitään
uutta, vaan yhtä mitä muulloinkin aina olen sanonut ja jota varsinkin
edellisessä puheessani en ole lakannut lausumasta. Ryhdyn, näet, nyt
koettamaan sinulle osoittaa sitä syyn laatua, jonka tutkimiseen olen
paljon huolta pannut, ja tässä jälleen palaan tuohon monasti puhuttuun
asiaan sekä siitä uudestaan alan, että, näet, edellytän jonkin itsessään
kauniin, itsessään hyvän ja suuren sekä muun samankaltaisen olevan
olemassa. Jos minulle tämän myönnät ja siihen suostut, että nämä ovat
olemassa, niin toivon näiden johdosta voivani sinulle näyttää ja
ilmisaada syyn siihen, että sielun täytyy olla kuolemattoman."
"Sen kyllä sinulle myönnän", sanoi Kebes, "joudu siis perille
pääsemään."
"Ajattelepa nyt", sanoi Sokrates, "mitä tästä seuraa, oletko siitä minun
kanssani samaa mieltä. Minusta, näet, näyttää, että, jos löytyy jotakin
muuta kaunista, kuin tuo itsessään kaunis, niin se ei ole kaunis minkään
muun kautta, kuin sen, että se on osallinen tuosta itsessään kauniista;
ja samaa väitän kaikesta muustakin. Suostutko tänkaltaiseen syyhyn?"
"Suostun", vastasi Kebes.
"Tästäpä syystä en enää", sanoi Sokrates, "ymmärrä enkä liioin enää voi
tunnustaa noita muita, rikkiviisaita syitä; vaan jos joku minulle
sanoisi, mistä syystä jokin on kaunis, joko siitä syystä että sillä on
kukoistavainen väri tahi muoto, taikka mistä senkaltaisesta syystä
tahansa, niin jätän kaikki muut syyt siksensä, sillä hämmennyksiin minä
niistä kaikista vaan joudun, ja pidän suorasti ja ilman muutta jopa ehkä
yksinkertaisestikin sitä ajatusta totena, ett'ei mikään muu sitä
kauniiksi tee, kuin juuri tuon ehdottoman kauneuden läsnä-olo taikka
osallisuus, olkoon tämä osallisuus sitten syntynyt millä tavalla ja
miten hyvänsä: sillä tästä en[47] nyt huoli väittää, ainoastaan siinä
pysyn, että itse kauneuden kautta kaikki kauniit esineet joutuvat
kauniiksi. Tämä mielestäni siis on varmin vastaus itselleni ja muille,
ja jos tästä kiini pidän, niin en luule koskaan horjahtuvani, vaan
päinvastoin arvelen varmimmaksi vastata itselleni ja muille, että itse
kauneuden kautta kauniit esineet tulevat kauniiksi. Vai eikö sinunkin
mielestäsi niin ole?"
"Ihan varmaan."
"Ja että niin ikään suuret esineet ovat suuria suuruuden kautta, samaten
kuin suuremmatkin, sekä pienemmät pienuuden kautta pienempiä?"
"Ihan."
"Sinä siis et sitä hyväksyisikään, jos joku toisesta sanoisi, että hän
on päänsä kautta toista isompi ja joku pienempi niin ikään päänsä kautta
pienempi, vaan sinä vannoa vakuuttaisit, että mielestäsi kaikki
toistansa suurempi ei ole minkään muun kautta suurempi, kuin suuruuden
kautta, ja että se juuri sentähden onkin suurempi, nimittäin suuruuden
tähden, ja ett'ei pienempi ole minkään muun kautta pienempi, kuin itse
pienuuden kautta, ja että se sentähden pienempi onkin, nimittäin
pienuuden tähden, koska luullakseni muutoin pelkäisit, että, jos jonkun
sanoisit pään kautta olevan suuremman ja pienemmän, ristiriitainen puhe
vastaasi syntyisi ensiksikin siinä, että suurempi olisi suurempi ja
pienempi pienempi yhden ja saman välikappaleen kautta, toiseksi siinä,
että suurempi tulee suuremmaksi pään kautta, vaikka onkin pää jotain
pientä, josta taas se ihme syntyisi, että jokin tulee suuremmaksi
pienuuden kautta. Eikö niin, tuotahan pelkäisit?"
"Pelkäisinpä kyllä", vastasi Kebes hymyten.
"Epäilisit kait siis sanoa", jatkoi Sokrates, "että kymmenen on
kahdeksaa enempi kahden kautta ja että se siitä syystä kahdeksan
voittaa, eikä enemmyyden kautta ja enemmyyden tähden? taikka että kaksi
kyynärää on yhtä kyynärää suurempi puolen kautta, eikä suuruuden kautta?
sillä tarjona olisi sama pelko."
"Niin on", vastasi Kebes.
"Ja miten? Jos yksi pantaisiin yhden lisäksi, etköhän vieroaisi sanoa,
että lisäys on syy siihen, että siitä kaksi syntyy, taikka, jos se
halkaistaan, että halkaisu on siihen syynä? vaan ääneen huutaisit,
ett'et tiedä, millä muulla tavoin mikin syntyy kuin osaa saamalla kukin
sen tosiolemuksesta, josta se on osaa saanut, ja ett'et näin ollen tiedä
muuta syytä kahdeksi tulemiseen, kuin osallisuuden kahtuudesta, ja että,
mikä hyvänsä kahdeksi mielii tulla, sen pitää kahtuudesta saaman
osallisuutta, niinkuin yhtyydestä sen, joka mielii yhdeksi tulla; mutta
nuo halkaisut ja liittämiset ja muut temput sinä arvoihinsa jättäisit ja
antaisit niiden vastattaviksi, jotka ovat sinua viisaammat.[48] Näin
kait sinä, peläten, kuten sanotaan, omaa varjoasi ja kokemattomuuttasi,
vastaisit, pitäen kiini tuon otaksumasi lujasta turvasta? Mutta jos joku
hätyyttäisi itse tuota otaksumaa perusaatettasi, niin antaisit hänen
olla, etkä mitään vastaisi, kunnes olet tutkinut, mitä kaikkia siitä
johtuu, ovatko johteet mielestäsi keskenään sointuvia vai epäsointuvia.
Ja jos sinun täytyisi tehdä tiliä otaksumastasi perusaatteesta, niin tee
se samalla tavoin, niin että perusteeksi taas panet toisen otaksuman,
nimittäin semmoisen, joka sinusta näyttää parahimmalta noista
ylhäisistä, Kunnes tulet johonkin tyydyttäväiseen; mutta jos mielit
noita ylhäisiä tosiolemuksia löytää, niin ällös asioita sekoittako, niin
että samassa hetkessä puhut alkusyystä ja johtopäätelmistä, kuten nuo
kiistelijät[48] tekevät. Sillä näillä ei ole todella-olevaisista mitään
käsitystä eikä huoltakaan. Sillä heissä on miehiä viisaudessaan
sotkemaan kaikki yhteen ja kumminkin saattamaan olla itsellensä
mieliksi. Vaan sinä, jos olet noita oikeita filosofeja, teet luullakseni
minun sanaini mukaan."
"Aivan totta puhut", vastasivat Kebes ja Simmias yht'aikaa.
_Ekhekrates_. Ja, Zeyn kautta, ihan todenmukaisesti, Faidoni; sillä
minusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että
vähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.
_Faidoni_. Ihan niin, Ekhekrates; ja siltäpä näytti kaikkien
läsnäolevaisten mielestä.
_Ekhekrates_. Niinpä meidänkin poissaolevaisten, kun nyt näitä kuulemme.
L. Mutta mistäs sitten puhuttiin?
_Faidoni_. Kun olimme hänelle nämä myöntäneet ja tunnustaneet, että
jokainen idea on jotain todella olevaa ja että kaikki muu olevaiset
saamalla näistä osaa myöskin näistä saavat nimityksensä, silloin,
muistaakseni, Sokrates senjälkeen kysyi: "Jos siis nämä näiksi
tunnustat, etköhän silloin, kun sanot Simmiaan Sokratesta suuremmaksi,
mutta Faidonia pienemmäksi, etköhän silloin", kysyi hän, "sano
Simmiaassa olevan näitä molempia: sekä suuruutta että pienuutta?"
"Sanon kyllä."
"Kuitenkin tunnustanet, ett'ei tuo Simmiaan suuruus Sokrateen suhteen
ole todenperästä niin käsitettävä, kuin sanat kuuluvat? Sillä Simmias ei
suinkaan mahtane olla suurempi sen kautta, että hän on Simmias, vaan sen
suuruuden kautta, joka hänellä on; eikä myöskään siitä syystä olla
Sokratesta suurempi, että Sokrates on Sokrates, vaan siitä syystä, että
Sokrateella on pienuutta tuon toisen suuruuden suhteen."
"Totta."
"Toiselta puolen taas Faidoni ei sentähden ole Simmiasta suurempi, että
Faidoni on Faidoni, vaan siitä syystä, että Faidonilla on suuruus
Simmiaan pienuuden suhteen."
"Niin on."
"Täten voi siis Simmiaasta sanoa, että hän on sekä pieni että suuri, hän
kun on kumpaistenkin keskivälillä, siten näet, että hän toisen
suuruudelle antaa tilaisuuden olemaan hänen pienuuttaan suurempi, toista
vastaan taas panee oman suuruutensa, joka on toisen pienuutta suurempi."
Sitten lisäsi hän hymyillen: "taidanpa mielestänne puhua yhtä tyystin,
kuin jos olisi kysymys suostumuskirjasta, mutta asian laita kumminkin
lienee semmoinen, kuin sanoin." – Tämä myönnettiin. – "Mutta siitä
syystä minä niin tyystisti puhun, koska tahtoisin, että sinulla olisi
sama ajatus kuin minullakin. Minun ajatukseni on, näet, se, ett'ei
ainoastaan suuruus itse koskaan voi samalla olla suuri ja pieni, vaan
ett'ei myöskään meissä ilmaantuva suuruus koskaan itseensä ota pienuutta
eikä taivu sortumaan sen alle, vaan että kahdesta toinen aina on
tapahtuva, että nimittäin toinen, kun sen vastakohta, pienuus, lähestyy,
joko pakenee ja peräytyy, taikka, tämän lähetessä, häviää. Mutta jos se
pysyy paikallaan ja itseensä ottaa pienuuden, niin se ei voi muuta olla,
kuin mitä se oli, samaten kuin minäkin, itseeni otettuani ja saatuani
pienuutta, vielä ollen se, mikä olen, olen tuo sama pienoinen; kun sitä
vastoin tuo toinen, itse suuruus, ei ole semmoisenaan rohjennut pienenä
olla. Samalla tavoin ei tahdo meissä ilmaantuva pienuuskaan koskaan
joutua suureksi taikka olla suurena, eikä myöskään mikään muu
vastakohta, niinkauan kuin se on mitä oli, joutua vastakohdakseen taikka
olla vastakohtanansa, vaan se semmoisessa tapauksessa joko väistyy
taikka häviää."
"Ihan niin minusta näyttää", sanoi Kebes.
LI. Tämän kuultuansa sanoi joku – en tarkoin muista ken se olikaan –:
"Mutta, Jumalain kautta! emmekö edellisissä puheissamme oikeaksi
myöntäneet juuri sen vastakohtaa, minkä nyt myönnämme, nimittäin, että
suurempi syntyy pienemmästä ja pienempi suuremmasta, ja että juuri se
oli vastakohtien synty, että vastakohdat syntyvät vastakohdista? Nyt
taas näyttää minusta, ikään kuin sanoisimme, ett'ei näin ole ensinkään
laita."
Sokrates, joka oli häneen päin kääntänyt päätään, sanoi, tämän
kuultuansa:
"Miehen tavalla tämän muistutuksesi teit, mutta et huomaa eroitusta nyt
ja silloin puhuttujen välillä. Silloin, näet sä, sanottiin, että
vastakohtaisesta kappaleesta syntyy vastakohtainen kappale, nyt taas
ett'ei itse vastakohta semmoisena koskaan voi itsellensä vastakohdaksi
tulla, eipä vastakohta itse olennoltaan eikä myöskään meissä ilmaantuva
vastakohtaisuus. Silloin, veljeni, puhuttiin semmoisista, joilla ja
joissa oli vastakohtia ja me annoimme niille vastakohtien nimet, mutta
nyt puhumme itse vastakohdista, semmoisinaan, joidenka läsnäolo antaa
kullekin nimitetylle kappaleelle hänen nimensä. Näistä me sanomme,
ett'eivät he koskaan tahdo ottaa toisistaan syntyäksensä."
Ja samalla katsoen Kebeesen hän sanoi:
"Kun ei vaan jokin siitä, mitä tämä puhui, olisi saanut sinuakin, Kebes,
hämmennyksiin?"
"Ei suinkaan", vastasi Kebes; "kuitenkaan en tahdo väittää, ett'ei moni
seikka minua hämmennä."
"Siitä me siis ilman mutkitta olemme sopineet", sanoi Sokrates, "ett'ei
itse vastakohta koskaan voi itsellensä vastakohdaksi tulla."
"Täydelleen", sanoi Kebes.
LII. "Tarkkaapa vielä seuraavaakin", sanoi Sokrates, "myönnätkö minulle
senkin. Löytyykö mitään, jota lämpimäksi ja kylmäksi sanot?"
"Löytyy."
"Ovatko nämä ehkä samaa kuin lumi ja tuli?"
"Eivät suinkaan, Zeyn kautta!"
"Vaan lämmin on jotain toista kuin tuli, – ja kylmä on jotain toista
kuin lumi?"
"Niin kait."
"Sinun ajatuksesi on luullakseni siis, ett'ei lumi koskaan voi, lumena
ollen, vastaanottaa lämpimää ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin
lunta ja lämpimää, vaan että se, kuten edellisissä sanoimme, jos lämmin
sitä lähenee, väistyy taikka häviää."
"Kaiketikin."
"Ja että tuli taas väistyy taikka häviää, jos kylmyys esille ryntää, se
kun ei koskaan uskalla vastaanottaa kylmyyttä ja samassa vielä olla mitä
oli, nimittäin tulena ja kylmänä."
"Totta puhut", sanoi Kebes.
"Muutamain näiden laita on", jatkoi Sokrates, "semmoinen, ett'ei
ainoastaan itse idea itsellensä ikiajoiksi vaadi omaa nimeänsä, vaan
että näin on laita myöskin jonkin muun, jok'ei ole itse idea, vaan joka
aina, niinkauan kuin se on olemassa, on idean tapainen. Tämä käypi
luullakseni selvemmäksi sen kautta, mitä vielä tulen puhumaan.
Epätasainen esimerkiksi, eiköhän se saa ikuisesti pitää sitä nimeä,
jolla me sitä nimitämme, eikö niin?"
"Tosiaan."
"Onko nyt näin laita ainoastaan epätasaisen, vai – tätä, näet,
tarkoittaa kysymykseni – löytyykö jotain muutakin, joka ei ole samaa
kuin epätasainen, mutta jota kuitenkin täytyy nimittää paitsi sen omalla
nimellä myöskin tuolla toisella (epätasaisuuden) nimellä, syystä että se
luonnoltaan on semmoinen, ett'ei sitä koskaan voi epätasaisesta
eroittaa? Tämmöinen on esimerkiksi kolmeuden ja monen muun laita.
Tarkkaapa tuota kolmeutta; eikö se sinun mielestäsi aina ole kutsuttava
paitsi omalla nimellään myöskin epätasaisuuden nimellä, vaikk'ei
epätasaisuus ole sama kuin kolmeus. Ja kuitenkin on laita tämmöinen sekä
kolmiluvun ja viisiluvun ja puolen kaikista luvuista, että niistä
jokainen, vaikk'ei se ole yhtä kuin epätasainen, kumminkin aina on
epätasainen. Kaksiluku taas ja neljäluku sekä tuo toinen lukujen sarja,
vaikk'eivät ole yhtä kuin tasainen, niin ne kuitenkin kaikki ovat
tasaisia. Myönnätkö tätä vai et?"
"Mitenpä en tuota myöntäisi", vastasi hän.
"Huomaapa nyt", sanoi Sokrates, "mitä tällä tahdon selville saattaa. Se
on se, ett'eivät ainoastaan nuo vastakohdat näy toisiaan ottavan
vastaan, vaan ett'eivät myöskään ne, joilla, olemattakin toistensa
vastakohtia, kuitenkin on jotain vastakohdan tapaista, ett'eivät
nämäkään näy vastaanottavan sitä ideaa, joka on heissä olevalle idealle
vastakohtainen, vaan jos tämä yrittää heihin tunkeuda, ne joko häviävät
taikka peräytyvät. Vai eikö meidän ole täytymys sanoa, että kolmiluku
pikemmin häviäisi taikka kärsisi mitä tahansa, ennenkuin se, kolmena,
ottaisi muuttuaksensa tasaiseksi?"
"Totta."
"Eikä sittenkään kaksi ole kolmen vastakohtana", sanoi Sokrates.
"Eipä olekaan."
"Siis eivät ideat ole ainoat, jotka eivät kärsi vastakohtien ryntäystä
toisiansa vastaan, vaan monien muidenkin vastakohtaisten on laita sama."
"Ihan totta", vastasi Kebes.
LIII. "Tahdotko nyt, että me, jos muutoin siihen kykenemme, määräämme,
mitä lajia nämä ovat?" kysyi Sokrates.
"Mielelläni."
"Eivätköhän nämä, Kebes, ole semmoisia, jotka pakoittavat kaikkia niitä,
jotka joutuvat heidät valtaansa, säilyttämään ei ainoastaan omaa
ideaansa, vaan aina myöskin jotain vastakohdan tapaista?"
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä, jota äsken puhuimme. Sillä tiedäthän, että kaiken sen, minkä
tahansa kolmeuden idea on vallannut, täytyy olla ei ainoastaan kolmen
vaan myöskin epätasaisen?"
"Aivan."
"Tähän nyt, sitä tässä väitämme, ei voi koskaan tulla se idea, joka on
vastakohtainen tuolle toiselle idealle, joka tämän vaikutti."
"Eipä kyllä."
"Mutta se, joka tämän vaikutti, oli epätasaisuuden idea?"
"Oli kuin olikin."
"Mutta tämän vastakohtanahan on tasaisuuden idea?"
"On."
"Kolmeen ei siis koskaan pääse tasaisuuden idea."
"Ei ensinkään."
"Osatonna tasaisuudesta on siis kolmiluku?"
"Osatonna."
"Kolmiluku on niinmuodoin epätasainen."
"Niin on."
"Mitä nyt tulee noihin määrättäviimme, nimittäin minkälaisia ne ovat,
jotka, ehk'eivät ole jollekin toiselle vastakohtia, kuitenkaan eivät
siedä vastaanottaa tuota toista vastakohtana, kuten esimerkiksi on laita
kolmiluvun, joka, ehk'ei se ole tasaisen vastakohta, kuitenkaan ei siedä
tätä (tasaisuutta) vastaanottaa syystä, että se, kolmiluku, aina
myötänsä tuo jotain tuolle toiselle vastakohdan kaltaista, samaten kuin
kaksiluku myötänsä tuo jotain epätasaiselle vastakohtaista ja tuli
myötänsä tuo jotain kylmälle vastakohtaista ja monet muut samaten –
niin mietipä nyt, määritkö niitä siten, ett'ei ainoastaan vastakohta
siedä vastaanottaa suoraa vastakohtaansa, vaan siten, ettei myöskään se,
joka myötänsä tuo jotain sille vastakohtaista, johonka se käypi, ett'ei
tämäkään myötänsä-tuoja koskaan siedä vastaan ottaa tuon
myötänsä-tuodun, vastakohtaa.[49] Saata se uudestaan mieleesi; sillä
haitaksi ei ole, jos sitä useinkin kuulemme. Viisiluku ei siedä vastaan
ottaa tasaisen aatetta, eikä myöskään siedä kymmenluku, joka on viiden
kaksinkertaisuus, vastaanottaa epätasaisuuden aatetta. Tämä
kaksinkertaisuus on itse vastakohtana jollekin toiselle, kuitenkaan se
ei siedä epätasaisuuden aatetta; niinpä myöskään puolitoista (1 1/2) ja
muut semmoiset, esimerkiksi puoli (1/2), kolmas osa (1/3) ja kaikki
senkaltaiset, eivät nekään siedä kokonaisuuden aatetta, jos muutoin
seuraat ja olet yhtä mieltä minun kanssani."
"Aivan yhtä mieltä olen ja seuraan", sanoi Kebes.
LIV. "Kerro minulle nyt uudestaan alusta alkaen", jatkoi Sokrates,
"mutta älä anna samanlaista vastausta, mitä minä kysyn, vaan jotakin
muuta, minua jälitellen. Näin puhun siitä syystä, että minä tuon varman
vastauksen rinnalla, jonka edellisiin puheisini sain,[50] huomaan
saavamme vast'ikään puhuttujen johdosta toisenkin varmuuden. Sillä jos
nyt minulta kysyt, mitä ruumiissa pitää oleman, että se lämpöisenä
olisi, niin en enää anna sinulle tuota varmaa ja yksinkertaista
vastausta: lämpimää, vaan vastapuhuttujen johdosta olen minä sinulle
antava sen hienomman vastauksen, että siinä pitää oleman tulta. Niinpä
en myöskään kysymykseesi, mitä ruumiissa pitää oleman, että se olisi
sairaana, vastaa, että siinä pitää sairautta oleman, vaan kuumetta; ja
jos kysyt, mitä jossakin luvussa pitää oleman, että se tulisi
epätasaiseksi, niin en vastaa, että siinä pitää oleman epätasaisuutta
vaan ykseyttä, ja samaten muissakin. Mietipä, ymmärrätkö jo täysin, mitä
tarkoitan."
"Ihan täysin", sanoi hän.
"Vastaa minulle siis", sanoi Sokrates, "mitä pitää ruumiissa oleman,
että se olisi elävänä?"
"Sielu kait", vastasi Kebes.
"Onko aina näin laita?"
"Mitenkä muuten?" vastasi Kebes.
"Sielu siis aina myötänsä tuo elämää sille, jonka se valtaansa ottaa?"
"Tuo tosiaankin."
"Löytyykö jotain elämälle vastakohtaista vai ei?"
"Löytyy."
"Mikä?"
"Kuolema."
"Sielu ei siis koskaan voi vastaanottaa mitään vastakohtaista sille,
jota se myötänsä tuo, niinkuin ennen puhuttujen johdosta on
tunnustettu?"
"Toden perästä", sanoi Kebes.