"Hyvä! Sokrates; mutta onko sinulla mitään käskyä antaa näille taikka
minulle joko lastesi tahi jonkun muun suhteen, jota käskyä täyttäessämme
voisimme sinulle mieliksi tehdä?"
"On kyllä, Kritoni, se, jota aina olen teille antanut", vastasi hän, "ei
mitään muuta sen kummempaa: että, näetten, te huolta pitäisitte
itsistänne, sillä tämän tekemällä te teette minun, minun omaisteni
niinkuin omannekin mieleen, mitä hyvänsä toimitatte, vaikk'ette nyt
annakaan mitään lupausta. Mutta, jos itsiänne laiminlyötte ettekä tahdo
asettaa elämätänne niiden jälkien mukaan, joista teille sekä tämän
päiväisessä että edellisissäkin puheissa on viittauksia annettu, niin
ette sen enempätä saa toimeen, vaikkapa tässä hetkessä tekisitte
kuinkakin monta ja ankaraa lupausta."
"Toimia sanasi mukaan, se on oleva meidän pyrintömme", sanoi Kritoni;
"mutta millä tavalla me sinua hautaamme?"
"Millä tavalla vaan tahdotte", sanoi hän, "jos muutoin minun saattekaan
käsiinne ja minä en lähde teitä pakoon."
Samalla hän suopeasti hymyili ja sanoi meihin katsoen:
"Miehet! Kritonia en saa vakuutetuksi siitä, että minä olen se Sokrates,
joka nyt olen kanssanne keskustellut ja kaikki puhutut järjestänyt, vaan
hän luulee minun olevan sen, jonka hän kotvasen perästä on näkevä
kuolleena, ja senpä tähden hän kysyy, miten hänen tulee minua haudata.
Mutta sen pitkän puheen, minkä olen pitänyt siitä, mitenkä minä,
myrkkyjuoman juotuani, en enää ole luonanne viipyvä, vaan olen
poislähtevä ja menevä autuaitten onnellisuuksiin, tämän minä, kuten
näkyy, turhaan olen hänelle puhunut, vaikka sillä olen tahtonut niin
teitä kuin itseänikin rohkaista. Pyydän teitä siis minua Kritonille
takaamaan ihan päinvastaisella takauksella kuin se, millä hän on minua
tuomareille ta'annut. Hän, näetten, meni tuomareille takaukseen siitä,
että tänne jäisin; mutta teidän pitäisi takaamaan siitä, että minä, niin
pian kuin kuolen, en ole tänne jäävä, vaan lähtiessäni pois-menevä,
jotta Kritoni, nähdessään ruumiini poltettavan taikka haudattavan,
helpommin tätä kärsisi eikä tuskautuisi minun tähteni, ikäänkuin
kärsisin minä hirveästi, eikä myöskään hautajaisissa sanoisi, että hän
Sokrateen asettaa nähtäväksi taikka viepi hautaan tahi hautaa. Sillä
tiedä, paras Kritoni", jatkoi hän, "että väärä lauselma ei ainoastaan
ole itsessään epä-sointua, vaan että se myöskin sielulle tuottaa jotakin
pahaa. Vaan sinun tulee olla hyvällä mielin ja sanoa, ettäs hautaat
ruumiini; ja hautaa se vaan, miten mielesi tekee ja kuten sopivimmalta
sinusta näyttää."
LXV. Tämän sanottuaan Sokrates nousi ja meni toiseen huoneesen
kylpeäksensä, ja Kritoni häntä seurasi, mutta meidän hän käski odottaa.
Me siis odotimme ja keskustelimme keskenämme niistä, mitä oli puhuttu,
ja tutkimme ne uudestaan, mutta myöskin haastelimme siitä suuresta
onnettomuudesta, joka oli meille sattunut, varmasti vakuutetut kuten
olimme siitä, että meidän nyt tuli orpolapsina elää jälellä olevan
elämämme, kun oli meiltä ikään kuin isä pois-riistetty.
Kun Sokrates oli kylpenyt ja lapsensa saatetut hänen luokseen – hänellä
oli kaksi pientä ja yksi isompi poika – ja perheesen kuuluvat naiset
olivat saapuneet, puhui hän näiden kanssa Kritonin läsnäollessa; ja kun
oli hän näille viimeiset käskynsä ja tahtonsa ilmoittanut, käski hän
naisten ja lasten mennä, mutta itse hän tuli meidän luoksemme jälleen.
Ja nyt oli jo aika lähellä päivän laskua, sillä kauan aikaa oli hän
tuolla sisällä viipynyt.
Kylvystä tultuansa hän istuikse, ja sen perästä ei paljoa enää puhuttu.
Nyt tuli noiden yksitoista-lukuisten palvelija, seisahtui hänen eteensä
ja virkkoi: "Sinua, Sokrates, minun varmaan ei tarvitse syyttää siitä,
mistä muita syytän, että he, näet, minun suuttuvat ja kiroovat, kun
minä, hallitusmiesten käskystä, käsken heidän juoda myrkyn. Sillä sinua
olen tällä ajalla erittäin oppinut tuntemaan jaloimmaksi, suopeimmaksi
ja parahimmaksi mieheksi kaikista, mitkä konsanaan ovat tänne tulleet,
ja nytkin siis hyvin tiedän, ett'et minuun, vaan noihin vihastu, koskas
tunnet, kutka syypäät ovat. Jää'ös siis hyvästi – sillä tiedäthän, mitä
tulin ilmoittamaan – ja koeta miten huokeimmasti kärsiä, mitä
välttämätöntä on."
Samassa purskahti hän itkuun, kääntihe ja läksi ulos. Sokrates katsoen
hänen jälkeensä sanoi: "jää hyvästi, sinäkin! me puolestamme tahdomme
tehdä, mitä käskenyt olet."
Ja meille hän sanoi: "Kuinka hyvänsuopa onkin tuo mies! Koko ajan, minkä
olen täällä ollut, on hän luonani käynyt ja usein kanssani keskustellut
sekä ollut parahimpana miehenä, ja kuinka jalosti hän nyt minun tähteni
vuodattaa kyyneleitä! Mutta annapas, Kritoni! noudattakaamme hänen
tahtoansa ja tuotakoon tänne myrkky, jos se jo on valmistettu; mutta jos
ei, niin valmistakoon sen mies."
"Mutta, Sokrates", sanoi tähän Kritoni, "minun luullakseni aurinko vielä
vuorilla viipyy eikä ole vielä laskenut. Ja tiedänhän minä muitten
juoneen myrkyn sangen kauan aikaa sen jälkeen, kun heitä on käsketty,
sittenkuin ovat sangen hyvin syöneet ja juoneet, muutamat myöskin
yhdessä oltuaan niiden kanssa, joita rakastivat. Älä siis kiirehdi,
sillä vielä on aikaa."
Sokrates vastasi: "ihan luonnollista on, Kritoni, että ne, joista puhut,
näin tekevät, sillä he luulevat tällä jotakin voittavansa, ja yhtä
luonnollista on myöskin, ett'en minä niin tee; sillä vähän myöhemmin
juomalla en luule voittavani mitään muuta, kuin sen, että omissa
silmissäni tekisin itseni naurun-alaiseksi, kun haluaisin elää ja
säästäisin siinä, missä ei enään mitään ole. Mene siis", jatkoi hän,
"tottele, äläkä muulla tavoin tee!"
LXVI. Kun Kritoni tämän kuuli, nyykkäsi hän pojalle, joka likellä
seisoi. Poika meni ja kauan aikaa viivyttyään palasi hän takaisin sen
kanssa, jonka piti myrkky antaman ja joka sen kantoi pikarissa valmiiksi
tehtynä.
Kun Sokrates tämän miehen näki, sanoi hän: "no hyvä, ystäväni! mitä
pitää minun tekemän, sillä sinähän näitä ymmärrät?"
"Et muuta," vastasi tämä, "kuin ettäs juotuasi kävelet, siks' että
sinulta jalat käyvät raskaiksi, ja sitten panet maata; näin se on
itsestään tehtävänsä tekevä."
Tämän sanottuaan ojensi hän Sokrateelle pikarin.
Sokrates otti pikarin aivan iloisesti, Ekhekrates, ilman vapisematta,
ilman väriltään ja katsannoltaan muuttumatta; tapansa mukaan hän vaan
jäykästi katsoi mieheen ja sanoi:
"Mitäs arvelet tästä juomasta, sopisiko siitä jollekin juoma-uhri tehdä?
Onko luvallista vai ei?"
"Me valmistamme tätä, Sokrates, ainoastaan sen verran, minkä arvelemme
tarpeeksi juoda," vastasi hän.
"Minä ymmärrän," sanoi Sokrates; "mutta rukoilla jumalia, että tämä
muutos täältä tuonne kävisi onnellisesti, se on sekä luvallista että
sopivaakin; tätä minäkin rukoilen, tapahtukoon niin!"
Ja tämän lausuttuaan hän otti ja tyhjensi pikarin ihan huokeasti ja
tyytyväisesti.
Tähän saakka olivat useimmat meistä johonkin määrin voineet pitäydä
itkemisestä; mutta kun näimme hänen juovan ja tyhjentäneen pikarin,
silloin emme sitä enää voineet, vaan minulta itseltänikin vuosivat
väkisin kyyneleet virtoina, niin että minun täytyi kasvoni peittää,
jotta saisin kylläkseni itkeä. Mutta häntä minä en suinkaan surkutellut,
vaan omaa onnettomuuttani, kun minulta semmoinen ystävä nyt oli
riistetty. Ennen minua oli Kritoni noussut, hän kun ei voinut
kyyneleitänsä pidättää. Mutta Apollodoro ei ollut edellisenäkään aikana
tau'onnut itkemästä, vaan nyt hän purskahti valitushuutoon, voivottaen
ja vaikeroiden, eikä ollut ainoatakaan läsnäolevista, jonka sydäntä hän
ei särkenyt, paitsi yksin Sokrates itse.
Mutta Sokrates virkkoi: "mitä teettekään, te kummalliset! Juuri senhän
tähden minä vaimot täältä lähetinkin, ett'eivät he tänkaltaista
epäsointua aikaansaisi; sillä kuullut olen, että hiljaisuudessa pitää
kuoleman. Olkaa siis hiljaa ja pysykää lujamielisinä."
Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme itseämme itkemästä. Mutta hän
käveli, siks' että jalat, kuten sanoi, kävivät raskaiksi, jolloin hän
laskeusi pitkällensä selälleen; sillä näin oli mies käskenyt. Ja sama
mies, joka oli hänelle myrkyn ojentanut, tunnusteli aina vähän ajan
päästä ja koetti hänen jalkojaan ja sääriään, ja sitten kovasti painaen
hänen jalkaansa hän kysyi, tunsiko hän sitä, johon Sokrates kieltämällä
vastasi. Sittemmin hän taasen tunnusteli polvia; ja näin yhä ylöspäin
siirtäen kätensä hän meille osoitti, että ruumis kylmeni ja kangistui.
Ja itse Sokrateskin tunnusteli ja sanoi, että kun kylmyys sydäntä
saavutti, silloin oli hän erkaneva. Nyt oli jo vatsakin melkein kylmänä,
kun hän peitettä nosti – hän oli, näet, kasvojansa peittänyt – ja
sanoi: "Kritoni, me olemme Asklepiolle velkaa kukon; suorittakaa se,
älkääkä unhoittako!" – ja nämä olivat hänen viimeiset sanansa.[57]
"Sen teemme," sanoi Kritoni; "mieti, onko muuta sinulla sanomista."
Tähän kysymykseen hän ei enää mitään vastannut, vaan vähän ajan perästä
hän liikahti, ja mies otti peitteen hänen kasvoiltaan, niin olivatkin
silmät jähmistyneet. Tämän nähden Kritoni sulki hänen suunsa ja
silmänsä.
LXVII. "Tämmöinen, Ekhekrates, oli ystävämme loppu, miehen, joka, sen
voimme sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan,
ja muutoinkin viisain sekä hurskain".
Selityksiä.
[1] Tarkoittaa niitä 7 neitoa ja 7 nuorukaista, jotka Athenalaiset
vuotuisena verona veivät Kretan kuninkaalle Minoolle. Tämän poika
Androgeoni, joka eräässä Athenalaisessa juhlassa voitti kaikki
kilpa-palkinnot, joutui tämän kautta niin katkeran kateen alaiseksi,
että hän, niinkuin luullaan, Athenan silloisen kuninkaan, Theseyn isän
Aigeyn toimesta salaa surmattiin. Androgeonin isä Minoo kosti tämän
Athenalaisille sillä, että hän, voitettuansa heidät sodassa, rauhan
ehdoksi heille pani mainitun veron suorittamisen. Näille vero-uhrille
tuli se surkea kohtalo osaksi, että he syötettiin Kretan hirmu-elävälle
Minotaurolle. Thesey tappoi hirmu-elävän, pelasti, Minoon tyttären
Ariadnen avulla, itsensä ja nuo neljätoista ja lakkautti veron.
[2] Kanssapuhe tapahtuu Fliossa, mutta Faidoni on ajatuksillaan
Athenassa ja sanoo siis _tänne_, eikä _sinne_.
[3] Merkillistä on ett'ei Sokrateen likin ja paras oppilas Platoni ollut
läsnä opettajansa viime hetkissä. Hän oli sairas siitä, niinkuin
todennäköiseltä kuuluu, suuresta surusta, jonka hän tunsi Sokrateen
syyttömästä kohtalosta. Toinen oppilas, jota myöskin on kaivattu, nim.
Xenofoni, oli tällä erää sotaretkellä Aasiassa. Kuolevan Sokrateen
ympärillä oli muutoin monen eri filosofiallisen opin edustajia.
Aiskhines, joka eroitukseksi saman nimisestä puhetaiteilijasta sai nimen
Aiskhines Sokratikos, oli puhdas sokratilainen; Faidoni mainitaan
eelisen koulun perustajana; Eukleides, toinen kuin tuo mainio
matemaatikko, perusti n. k. megaralaisen koulun; Simmias ja Kebes olivat
pythagorilaisia; Antisthenes taas n. k. kyynillisen filosofian
perustaja. Aristippo sitä vastoin, joka oli Epikuron edeltäjä, huvitteli
tällä erää Kleombroton kanssa Aiginassa. Kleombrotosta mainitaan
(Kallim. Epigram. 24; vert. Cic. Tuscul. I, 34), että, kun hän sittemmin
oli lukenut tämän Faidoni-dialogin, hän syöksyi mereen.
[4] "Nuo yksitoista" olivat Athenassa poliisi-virkamiehiä, joiden
toimena oli vankihuoneen valvonta, tuomittujen rangaistusten toteen
paneminen y. m.
[5] Sokrates mainitsee itse dialogin lopussa syyn, minkätähden hän
lähetti vaimonsa pois, nim. sen, ett'ei vaimojen valitusvirret
häiritsisi hänen viimeisiä hetkiänsä. Syynä siis ei ollut mikään
kylmäkiskoisuus taikka kovuus Sokrateen puolelta. Sokrates tahtoi kuolla
samassa toimessa, kuin hän oli elänyt: filosofiallisessa keskustelussa.
Mutta tälle oli tietysti kyyneleet ja valitushuudot esteeksi.
[6] "Ylistysvirsi," Prooimion, alkuansa pienempi lyyrillinen laulu, jota
laulettiin suurempien laulujen edellä, merkitsee myös hymniä ylipäätä,
varsinkin Apollonille.
[7] Muutamat käsittävät Sokrateen sanat, "ettei olisi hänen helppo ollut
kilpailla Euenon kanssa" ironiana, sala-ivana, mutta Anthologiassa ja
Athenaeon luona löytyy Euenolta muutamia sangen nerokkaita tähteitä ja
epigrameja. Sana "musiikki," kreikaksi mousichê/, nim. tèchnê taikka
ὲπιστήμη, joka tavallisessa merkityksessään käsittää laulantoa,
soitantoa ja runotaidetta, käsittää laveammassa merkityksessä kaikki
henkiset huvitukset ja harjoitukset, ja tässä merkityksessä sen Sokrates
täällä käyttää, lukien siihen filosofiankin. Olemme sanaa suomeksi
kääntäneet sanoilla "Runotarten taide."
[8] Filolao, Krotonista Ala-Italiassa, oli etevimpiä pythagorilaisia,
jota itse Platonikin kuunteli. Hänen sanotaan ensimäisenä kirjallisesti
muistoon panneen pythagorilaiset opit.
[9] Murteisuus on siinä, että Kebes boiotilaisella tavalla sanoo i+ttô,
eikä i+stô. Tätä tavoittelee "tiekköön," sijasta: tietäköön.
[10] Tässä ei tarkoiteta eleusiläisiä mysterioita, vaan Pythagorilaisten
sala-oppeja, jotka ovat yhteydessä orfeiläisten sananpartten kanssa.
[11] Oikeuden palvelijan käytöstä voi selittää kahdesta eri
vaikuttimesta, joko säälistä tahi ahneudesta. Oikeuden palvelijan tuli
valmistaa myrkkyjuoma omalla kustannuksella, jota kustannusta
arvosteltiin 12 drakhmaksi. Sitä otaksumista, että ahneus olisi
varoituksen vaikuttanut, vastustaa jo semmoisen otaksumisen kurjuus.
Sitä vastoin on aivan luultavaa, että Sokrateen jalo personallisuus ja
stoalainen tyyneys hänessä herätti sääliä, ja kauniisti muistuttaa tämän
johdosta Steinhart (Platons Sämmtl. Werke s. 400), kuinka jalot
personallisuudet aina levittävät loistoansa myöskin alhaisemmille ja
raa'emmille henkilöille, kun nämä vaan joutuvat heidän läheisyyteensä.
[12] "Kuolla ja kuolleena olla," sekä todenperäisessä että
kuvannollisessa merkityksessä. Viimemainitussa suhteessa pyrkii
viisauden harrastaja yhä enemmin irtaantumaan aistillisuuden kahleista
sekä olemaan kuolleena himoille ja haluille.
[13] On arveltu, että, koska thebalainen Simmias puhuu, hän lauseella
"meidänkin kansalaisemme" tarkoittaisi boiotilaisia, joita Athenalaiset
pitivät typerinä. Luultavampi on kuitenkin, että Simmias katkeralla
ivalla tarkoittaa Athenalaisia, jotka nyt ovat Sokrateelle valmistaneet
sen, minkä hän filosofina hartaasti muka haluaa, nim. kuolemaa.
[14] Runoilija-sanalla tässä tarkoitetaan niitä, jotka sovittivat
filosofiallisia oppejansa runomittaan. Olympiodoro mainitsee näiden
joukosta Parmenideen, Empedokleen ja Epikharmon. Tunnettu on tuo
Epikharmon lause että "yksin henki näkee ja henki kuulee, mutta että
kaikki muu on sulaa sokeutta ja kuuroutta."
[15] Viisaus (phro/nêsis), miehullisuus (ảndrei/a), hillitseväisyys
(sôphrosy/nê) ja oikeamielisyys (dichaiosy/nê) olivat nuo neljä n. k.
päähyvettä Kreikkalaisilla.
[16] Tässä ei liene kysymys eleusiläis-mysterioista, vaan joko
orfeyläis- taikka Dionyson mysterioista. Tätä todistaa lauseparsi:
"thyrson-kantajia on monta, mutta harvat ovat jumalan innostuttamina,"
jonka lauseen mieli on, että moni kyllä mysterioita viettää, mutta harva
vaan niiden tarkoitus-perää saavuttaa. Thyrsos oli Bakkhon, kuusen
käpyyn päättyvä sauva, jonka ympäri oli muuratin varsia ja
viiniköynnöksiä kierretty. Tämmöisiä sauvoja kantoivat Dionyson juhlissa
Bakkhantinnat. Muutoin oli näissä mysterioissa, niinkuin muissakin, eri
pyhityksen eli puhdistuksen asteita, joista puhdistus (χαϑάρμοσ) oli
alin aste. Thyrson kantajiksi (ναρϑηχοφόροι) sanottiin kaikki
mysterioihin vihityt, jumalan innostuttamiksi (βάκχοι)korkeimmalla
asteella olevaiset.
[17] Tarkoittaa luultavasti Aristofaneen komidiaa "Pilvet", jossa
Sokrates ja hänen oppilaansa pilkataan pahanpäiväisiksi
kielen-pieksijöiksi.
[18] Ks. luk. XIV St. 70.
[19] Kuva on lainattu kiistämöstä eli kilpa-tantereelta, jonka päässä
olevan kääntöpatsaan ympäri kilpailijain täytyi kiertämällä kääntyä
takaisin.
[20] Endymioni, tuo kaunis iki-nukkuja Latmon vuoriluolassa Karian
maassa, sanotaan, muutaman tarun mukaan, Eliin kuninkaaksi, muutaman
taas paimeneksi. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään salli hänelle
Zey ainaisen unen ja katoomattoman nuoruuden. Neitsyellinen Artemis eli
Selene vei hänet erään Latmon vuori-luolaan Karian maassa, ja käy joka
yö hänen kauneuttansa ihaelemassa, osoittaen rakkauttansa häveliäillä
suudelmilla.
[21] Anaxagoras, tuo mainio filosofi Klazomenaista, 499–427 e. K.,
aloitti teostaan luonnosta sanoilla: Kaikki oli yhtenä erkaantumatta;
mutta henki ne toisistaan eroitti ja järjesti. Diog. Laert. II. 6.
[22] Viittaa erääsen paikkaan Menonissa (St. 82 ss.), jossa Sokrates
tänkaltaisina kysymyksillä saa erään, mittaus-opissa ihan taitamattoman
orjan omasta päästä keksimään, että kunkin neliön diagonali on toista
vertaa suuremman neliön sivuna. – Tämä sielun kuolemattomuuden todeksi
näyttäminen sillä perusteella, että tiedon hankkiminen ei ole muuta kuin
uudestaan mieleen muistumista, on itse muutoin sen ohessa osoitteena
siitä Sokrateen menetystavasta, jonka kautta hän paljailla kysymyksillä
sai toisen huomaamaan ja keksimään totuuden (n. k. "Sokratinen
methodi").
[23] Alkuperäisessä tekstissä sointuvat Hades (Αιδησ), näkymättömäin
valtakunta, ja sana näkymätön (α̉ειδήσ) yhteen, jota täten on koetettu
tavoitella. ῍Αιδησ (Homeron tykönä: ᾽Αΐδησ) johdetaan tavallisesti
sanoista ίδεῖν ja a privativum ja merkitsee siis ihmisten silmille
näkymätöntä, Tuonelan valtakuntaa.
[24] Tunnettu on, että mehiläiset ja muuraiset elävät jotakin
valtiontapaista elämätä. Mutta vapsahaisistakin (eräs ampiais-laji)
tietävät vanhat kirjailijat, esim. Aristoteles ja Aeliano, samaa kertoa.
[25] Sill' aikaa kuin tuo "kova-onninen, oiva Odyssey" ajelehti ympäri
meriä hakien isänmaatansa Ithakaa, koettivat hänen puolisonsa Penelopen
lukuisat kosijat turhaan tätä luulotella, että muka Odyssey jo varmaan
olikin jossain hukkunut ja että hänen siis oli paras mennä naimisiin
jonkun kanssa heistä. Penelopen oli viimein täytynyt luvata, että näin
tulisi tapahtumaan, kun hän ensin oli valmiiksi kutonut kankaan, joka
oli jo kuteille pantuna. Voittaaksensa aikaa ja viivyttääkseen tätä
tapausta hän yöllä purkasi, mitä päivällä kutoi. Samoin tekisi tässä
tapauksessa sielu, mutta vastakohtaisella tavalla, sillä Penelope ensin
kutoi (sitoi), sitten purkasi (päästi), mutta sielu ensin vapautuisi,
pääsisi sidoksistaan, mutta joutuisi sitten uudestaan siteisin.
[26] Joutsenet olivat Apollonin lintuja, joille hän, ennustustaidon
varsinainen jumala ja suojelija, oli antanut sen lahjan, että voivat
aavistaa loppunsa lähestymistä, jolloin ne virittivät suloista
"joutsen-virttänsä."
[27] Tarkoittaa tuota muinaisuuden traagikoille niin mieluista tarua
kuningas Pandionin kahdesta tyttärestä Filomelasta ja Proknesta ja
Thrakian kuninkaasta Tereystä, jotka muuttuivat, Filomelo ja Prokne
satakieleksi ja pääskyseksi, Terey harjalinnuksi.
[28] Edellisen keskustelun kautta näytettiin todeksi, että sielu ruumiin
suhteen oli jotain näkymätöntä, jumalallista, aineetonta (ks. luvut
XXVIII, XXIX), mutta ei mitä sielu itsessään on. Tänkaltaisen
vastaväitteen tekemällä Simmias (Platoni) tässä paljastaa edellisen
keskustelun puutetta. Kuitenkaan Sokrates (Platoni) ei paikalla
ryhdykään kumoamaan Simmiaan väitettä, vaan tuopi vielä uusiakin
arveluita esille, jotka epäilystä yhä lisäävät, kunnes sitten rupeaa ne
kaikki kerrassaan kumoamaan. – Simmiaan vastaväite, että sielu on
ruumiin sointu, kuuluu pythagorealaiseen filosofiaan ja oli yleisenä
ajatuksena hyvin levinnyt.
[29] Luku XXIII.
[30] Nämä molemmat vastaväitteet, ja etenkin Kebeen väite, että sielun
ainainen kuolemattomuus ei ensinkään ole mikään seuraus sielun
olemisesta kuoleman jälkeen – koska asian laita voisi muka olla se, että
sielu muutamia kertoja uudistuu ja pukeupi uusiin ruumiisin, mutta kuluu
kulumistansa ja viimein sittenkin saa loppunsa – tekivät kuulijoihin
syvän vaikutuksen ja saivat heidät suuresti epäilemään edellisten
todistusten pontta ja todenperäisyyttä. Näin kävi myöskin Ekhekrateen,
jolle tämä kanssapuhe kerrotaan ja joka pythagorealaisena ihastui
Simmiaan väitteesen, että sielu muka oli harmonia. Pythagorealainen oli
muutoin Kebeenkin väite sielujen vaeltamisesta toisesta ruumiista
toiseen, samaten kuin tuo hänen viittaamansa oppi ruumiin ainaisesta
sulamisesta eli muuttumisesta ja uudistumisesta sielun vaikutuksesta on
yhteydessä herakleitolais-opin kanssa aineitten alinomaisesta
valumisesta. – Lyhyen haastelon perästä Faidonin ja Ekhekrateen kesken,
jatketaan kanssapuhe, joka levittää ihmeen kauniin loiston Sokrateen
luonteen ympäri.
[31] Mieskuntaiseen "efebo"-ikään joutuessaan leikkasi Athenassa
nuorukainen hiuksensa ja omisti ne jollekin jumalalle ja antoi ne sen
perästä kasvaa. Mutta surun sattuessa oli miesten tapa ne leikkauttaa.
Niin tässäkin murheen merkiksi Sokrateen tapahtumasta kuolemasta. Vrt.
Hom. II. XXIII, 140. Hiusten leikkaamis-tapa ei muutoin näy aina samana
olleen.
[32] Kun Argolaiset sotiessaan Lakedaimonilaisia vastaan joutuivat
tappioon, he tekivät valan, ettei kenkään Argolainen mies antaisi
hiustensa kasvaa, eikä kenkään Argon nainen kultakoristusta kantaisi,
ennenkuin olivat Lakedaimonilaisia voittaneet. Herodot. 1, 82.
[33] Tavallinen sananparsi, jonka alustana on Herakleen taistelu
Lernalais-lohikärmettä vastaan, jossa tilaisuudessa hänen samalla oli
itsensä puolustaminen summatonta krapua vastaan, joka häneen hyökkäsi.
Hänen täytyi nyt avuksensa huutaa veljensä poika Iolao.
[34] Päivän laskiessa tuli Sokrateen tyhjentää myrkky-malja.
[35] "Jotka pitävät vastakohtaisia tutkisteluja." Sokrates näillä
sanoilla tarkoittaa sofisteja.
[36] Euripon salmessa Boiotian ja Euboian välillä vaihteli vuoksi
(pakovesi) ja luode (nousuvesi) 7 kertaa vuorokaudessa.
[37] Luku XVIII.
[38] Voimistelun ja lääketaiteen panee Platoni muutoinkin usein yhteen;
molemmat tarkoittavat ihmisen terveyttä, ja kumpikin niistä käyttää
usein, saavuttaaksensa tarkoitustaan, mielelle ja aisteille aivan
katkeriakin keinoja. – Ylempänä käytettyjen sanojen: "hallitse ne
kaikella tavoin" sijasta –, kuten esim. Schleiermacher kääntää
– kääntävät toiset: hallitsee _kaikki mieli-alat_.
[39] Odyss. XX, 17.
[40] Leikillinen puheparsi, johon Platoni otti syyn siitä, että niin
Simmias kuin Kebes olivat Thebalaisia. Harmonia, Afroditen ja Areen
tytär, oli Thebe-kaupungin perustajan ja kuninkaan, Kadmon, puoliso. Kun
nyt Simmias oli esitellyt sen opin, että sielu oli harmonia (sointu),
niin hän häntä kuvaa Harmoniaksi, Kebestä taas Kadmoksi.
[41] Kreikkalaiset luulivat jumalien kadehtivan ihmisten liiallista
onnea ja menestystä.
[42] "Lähemmäs ryntäyden," Homeron tykönä tavallinen sanaparsi, esim.
II. V, 611: άσσον ίόντεσ.
[43] Athenaio ja Diog. Laertio mainitsevat tämän kirjan nimen olleen
Φυσικά.
[44] "Järkeni mukaan," oikeastaan: mieleni mukaan; κατα νούν, joku
sanaleikin lasku Anaxagoraan käyttämän νούσ-sanan kanssa.
[45] Kritoni oli houkutellut Sokratesta pakenemaan joko Megaraan taikka
Thebeen taikka Thessaliaan. – "Koira vieköön:" Sokrateen on usein
tapana vakuuttaa jotain elävien kautta. Tämä sanotaan johtuvan tuon
mainion kretalaisen lainsäätäjän, sittemmin Manalan tuomarin
Rhadamantyyn säädännöstä; tällä lailla, näet, vältettiin käyttää
korkeitten jumalien nimiä turhiin. Siinä ei siis ole mitään leikin
laskua eikä mitään alentavaa.
[46] Jumalaistarun mukaan kantoi Atlas niminen jättiläinen niskoillansa
taivaan kannen. Tämmöisen Atlaan, vielä voimakkaammankin, luulevat he
löytävänsä koko maailman kannattajaksi. Mutta todellinen Atlas, joka
kaikki nojaa ja kantaa, se on Sokrateen vakuutuksesta jokin järjellinen
tarkoitus, hyvyys ja oikeus.
[47] "Tästä" – siitä yhteydestä, joka on olemassa ehdottoman kauneuden
ja yksinäisten kauniiden kappalten välillä. Kauniit esineet ovat
kauniita kauneuden aatteen kautta. Jokaisen esineen oikea peruste on sen
aate. Tämän perusaatteen pitää Sokrates totena ihan "yksinkertaisesti,"
eikä ymmärrä noitten oppineitten rikkiviisaita (ironiaa) todistuksia,
semmoisia kuin esim. että kaunis on kaunis, syystä että sillä on kaunis
väri y. m. s. – Samaten on laita mathematikan todistusten, joka nyt
seuraa.
[48] Tarkoittaa Sofistoja.
[49] Kolmiluku, viisiluku ja muut semmoiset eivät ole yhtä kuin
epätasaisuus, mutta ovat epätasaisuudesta osallisina ja tuovat myötänsä
epätasaisuuden aatetta. Sama on laita neljän- ja kuusi-luvun
tasaisuuden. Kolmiluku ei ole tasaisuuden suorana vastakohtana, mutta ei
sovi kuitenkaan tämän kanssa yhteen, syystä että kolmiluku on osallinen
epätasaisuudesta ja tuopi myötänsä epätasaisuuden aatetta, joka on
tasaisuuden aatteen suora vastakohta. Niin ikään ei ole tuli samaa kuin
lämpö, mutta oman, tulen, aatteensa rinnalla se myöskin tuo myötänsä ja
on osallisena lämpimän aatteesta. Tuli ei ole kylmän vastakohta, mutta
ei kuitenkaan sovi sen kanssa yhteen, koska tuli tuopi myötänsä lämpimää
ja on osallinen lämpimän aatteesta, joka taas on kylmän suora
vastakohta.
[50] Ks. siv. 67, Steph. 100.
[51] Tämä todistus sielun kuolemattomuudesta, jota sopii sanoa
"ontologiseksi," kuuluu lyhykäisesti näin: sielu on luonteeltaan eli
olennoltaan elämää, kuolon-alainen eli kuollut sielu on sisällinen
ristiriita, siis on sielu kuolematon. Tätä todistaaksensa pitää Platoni
laveankin puheen, siv. Steph. 102–107, tarkastellen ensin
esi-platonilaista filosofiaa ja aate- eli idea-oppiansa esitellen. Sillä
sielun kuolemattomuus vasta silloin pääsee selville, kun aate eli idea
tunnustetaan tosi-olemiseksi ja olevien perusteeksi. Siitä syystä oli
hänen täytymys varmaksi todistaa aatteiden todellisuutta.
[52] Tuo ajatus, että itsekukin ihminen heti syntyessään saapi oman
daimoninsa eli suojelushenkensä, joka häntä suojelee, johtaa ja opastaa,
ja joka kauan aikaa vielä kristikunnassakin vallitsi, oli muinaisuudessa
aivan yleinen. Heitä luultiin hengellisiksi olennoiksi jumalien ja
ihmisten välillä (ks. Platonin "Symposion" St. 202).
[53] "Glaukon taito" oli muinaisuudessa joutunut sananlaskuksi, ehk'ei
varmaan tiedetä, mikä Glauko siihen syynä oli. Mainiompia sen nimisistä
miehistä oli eräs valaja Glauko, joka Lydian kuningas Alyattes II:elle
valmisti kuuluisan pyhälahjan. Toisen Glaukon sanotaan rakentaneen
Argo-laivan. Eräästä kolmannesta mainitaan, että hän oli niin taitava
tietäjä, jotta hänen sanotaan siinä opettaneen itse Apollonia.
[54] Vanhan ajan viljely-kansat asuivat Keski- (ja Musta-) meren
ympärillä, ja näihin tienoihin ulottuivat parhaasta päästä
Kreikkalaisten maantieteelliset tiedot Platonin aikana. Tämän alueen
rajat olivat idässä Fasis-virta, lännessä Herkuleen-pylväät Hispaniassa.
[55] Iliadi VIII, 14.
[56] Tätä kuvaelmaa Manalasta ei saa ottaa ymmärtääksensä niin
tarkalleen, että joka eri kohta olisi säntillensä niin, kuin Platoni sen
kuvaa. Se on päinvastoin vaan, niinkuin Platoni sitä kutsuukin, "mythi,"
joka yleisillä viivoilla piirtää kuvaelman Manalan kolkoista majoista,
jossa epä-hurskasten sielut ajelehtivat. "Mythin" tarkoitus onkin vaan
osoittaa sielun kuolemattomuuden-opin käytöllistä puolta, minne
kuolleitten kuolemattomat sielut joutuvat, ja mitenkä itsekukin ihminen
on syypää siihen, minlaiseksi hänen tilansa tulee kuoleman jälkeen.
Puhtaat ja hurskaat, filosofit, joutuvat tuonne ylhäälle jumalien
pariin, epähurskaat taas syöstään iki-päiviksi Tartaroon. Näitten
välillä on vielä kolmaskin tila, joka kuitenkaan ei ole pysyvä, vaan
muuttuva. Tähän joutuvat ne, jotka eläissään ovat noin
"keskimääräisesti" eläneet, ja joitten siis täytyy kauan aikaa ensiksi
kärsiä rikostensa rangaistuksia, ennenkuin he, puhdistettuina, otetaan
autuaallisten asuntoon.
[57] Kreikkalaisissa oli tapana lääketaiteen jumalalle Asklepiolle
(Eskulapio) uhrata kukko, kun kovasta taudista parantuivat. Sokrateelle
oli kuoleminen sama kuin tointuminen kovasta taudista. _Hän_, hänen
sielunsa, pääsi kuoleman kautta hurskasten puhtaasen asuntoon.