"Olen sen selittävä", sanoi hän. "Opinhaluiset, näetten, tietävät, että,
kun filosofia haltuunsa ottaa heidän sielunsa semmoisessa tilassa, että
se suorastaan on ruumiisen kahlehdittu ja takertunut ja siis pakoitettu
katsomaan kaikkea olevaa tämän ruumiin kautta, ikäänkuin kahleitten
kautta, eikä oman itsensä kautta, ja että se hyörii sulassa
tietämättömyydessä, ja kun filosofia näkee, kuinka hirveä tämä
kahleitten valta on siinä, että se haluaa saada itse kahlehditun
apu-auttajaksi kahlehtimiseen: - - kuten siis sanon: opinhaluiset
tietävät, että, kun filosofia kuriinsa ottaa heidän sielunsa tämmöisessä
tilassa, se, filosofia, koettaa miedosti sielua kehoittaa ja vapahtaa
osoittamalla sille, että ruumiillisilla silmillä näkeminen on täynnänsä
erhetystä ja täynnänsä erhetystä niin ikään korvilla ja muilla
aistimilla huomaaminen, sekä houkuttamalla sielua vetäymään näistä pois
siihen määrään, kuin heidän pakollinen käyttämisensä myöntää, ja että se
kehoittaa sielua itsehensä keräytymään ja yhdistymään sekä epäluulolla
kohtelemaan kaikkea muuta kuin omaa itseänsä, missä tahansa se vaan
semmoisenaan voi ajatuksella käsittää olevaisten ehdotonta olemusta,
mutta epätotena pitämään kaikkea, joka muun avulla huomataan, ollen
missä minkinlaisena. Sillä tämä on jotakin aistittavaa ja näkyväistä,
mutta mitä sielu semmoisenaan näkee, on aateperäistä ja näkymätöntä.
Koska nyt todellisen filosofin sielu arvelee, että sen ei tule panna
vastaan tänkaltaista vapauttamista, niin se täten niin paljon kuin
suinkin pidättäypi nautinnoista ja himoista, suruista ja peloista,
ajatellen, että, kun joku antaupi tuiman ilon tahi pelon taikka surun
taikka himon valtaan, hän näistä kärsii ei ainoastaan niin suurta
vahinkoa, kuin voi joku arvella hänen kärsivän sen kautta, että hän
esimerkiksi saattaisi sairastua taikkapa varansa himojen tyydyttämiseen
tuhlata, vaan vieläpä, ilman huomaamattansa, tuon kaikkien suurimmankin
ja korkeimman vahingon."
"Minkä niin, Sokrates?" kysyi Kebes.
"Suurin vahinko on siinä, että kunkin ihmisen sielu itse tuon tuiman
ilotsemisen tahi suremisen kanssa pakoitetaan siihen luuloon, että se,
mikä hänessä tänkaltaisia mielenliikutuksia useimmiten herättää, on
oikeinta ja todenperäisintä kaikesta, vaikk'ei laita olekaan niin. Mutta
mikä näitä herättää, on parhaasta päästä näkyväiset, eikö niin?"
"On."
"Eikö siis sielu tällaisten mielenliikutusten alaisena ole kokonaan
ruumiin kahleissa?"
"Miten niin?"
"Koska nautinnolla ja surulla aina on ikäänkuin vaarna, jolla se sielun
vaarnitsee ja naulaa ruumiin kanssa yhteen sekä tekee sen
ruumiinkaltaiseksi, niin että se arvelee todeksi sitä, mitä ruumiskin
siksi sanoo. Sillä sen kautta, että se on ruumiin kanssa yhtä mieltä ja
iloitsee samoista kuin ruumiskin, on luullakseni sielun täytyminen
muuttua yhdentapaiseksi ja yhdenlaatuiseksi ruumiin kanssa sekä
semmoiseksi, ett'ei se koskaan voi puhtaana tulla Hadekseen, vaan että
se ruumiin täyttämänä eroaa, niin että piankin painuu toiseen ruumiisen
takaisin ja siihen ikäänkuin kylvettynä kasvettu kiinni ja näistä syistä
joutuu osattomaksi tuohon jumalalliseen ja yhdenmuotoiseen."
"Toden totta on, Sokrates, mitä puhut", sanoi Kebes.
XXXIV. "Näistä siis syistä, Kebes, ovat oikeat opinhaluiset sekä
säännöllisiä että miehullisia, eivätkä niistä syistä, joista useimmat
arvelevat. Eikö niin mielestäsi?"
"Niinpä kyllä."
"Niin; sillä tätä mieltä on filosofiallisen miehen sielu eikä se
voisikaan arvella, että filosofian kyllä tulee sitä vapauttaa, vaan
että, kun tämä on sen vapauttanut, se jälleen voisi antauda nautinnoille
ja suruille ja täten uudestaan itsensä kahlehtia ja koko teon tyhjäksi
tehdä tavoittelemalla, vastankohtaisella tavalla, jotakin Penelopen
kutomaa;[25] vaan hankkien itsellensä näistä myrskyistä tyyneyttä,
noudattaen järjen osotuksia ja tälle aina antauden, katsoen vaan
todenperäistä ja jumalallista ja arvelun-alaisuudesta osattomaa ja
ainoastaan näitä ravinnokseen nauttien, arvelee se pitävänsä tällä
tavoin elää niinkauan kuin elää, ja, kun se on tämän elämän päättänyt,
vapautuvansa kaikesta inhimillisestä pahasta sekä joutuvansa itsensä
kanssa yhtä sukua olevaisen ja yhdenkaltaisen luokse. Tänkaltaisen
kasvatuksen perästä, Simmias ja Kebes, ei suinkaan ole mitään vaaraa
käsissä, että sielun, jos se on tänkaltaisia harjoitellut, tarvitsisi
pelätä, että se ruumiista erotessaan muka hälvenisi, joutuisi tuulten
hajottamaksi taikka ikäänkuin erillensä-lentämällä haihtuisi eikä enää
jäisikään minäkään missään olemaan."
* * * * *
XXXV. Kun Sokrates oli tämän lausunut, tuli pitkän hetken äänettömyys,
ja Sokrates itse istui, kuten näytti, vaipuneena ajatuksiin puhuttujen
johdosta, ja niin ikään useimmat meistä. Mutta Kebes ja Simmias puhuivat
vähän keskenänsä. Kun Sokrates tämän huomasi, kysyi hän heiltä:
"Mitä arvelette", sanoi hän, "keskustelustamme? Eihän tuntune se
puuttuvaiselta? Se tosin kyllä vielä antanee tilaisuutta monelle
epäilykselle ja vastaväitteelle, jos ken tahtoo sitä tyystin
tutkistella. Jos te siis jostakin muusta keskustelette, niin en tahdo
mitään sanoa; mutta jos vastapuhutuista olette epäilyksissä, niin älkää
vieroko, sekä itse puhuaksenne ja tutkistellaksenne, jos, teistä olisi
jossakin paikassa voitu näitä paremmin lausua, että myöskin, jos
luulette minun kanssani paremmin perille pääsevänne, minunkin taasen
mukiin ottaaksenne."
"Tosiaankin tahdon, Sokrates, sinulle toden puhua", sanoi Simmias. "Jo
kauan aikaa on kumpikin meistä epäilyksissä ollen tahtonut toinen
toistamme esiinsysätä ja kehoittanut kyselemään, koska kyllä haluamme
kuulla, mutta se arvelu on meitä pidättänyt, että tämä, käsissä olevan
onnettomuuden tähden, sinulle ehkä olisi epä-mieluista."
Kun Sokrates tämän kuuli, hymyili hän leppeästi ja sanoi: "Ai, ai,
Simmias! Tuskinpa vaan voinenkaan muita saada vakuutetuiksi siitä,
ett'en pidä nykyistä kohtaloani minäkään onnettomuutena, kun en voi
teitäkään saada siitä vakuutetuiksi, vaan te pelkäätte minun nyt olevani
tyytymättömämmän kuin edellisen elämäni aikoina. Ja, kuten näyttää, olen
minä teidän mielestänne ennustus-taitoni puolesta huonompi joutsenia,
jotka, kun huomaavat kuoleman tulevan, silloin, niinkuin he ennenkin
ovat laulaneet, oikein aika lailla ja nimenomaan laulavat, he kun
iloitsevat siitä, että ovat menevät sen jumalan luokse, jonka
palveluksessa ovat.[26] Mutta ihmiset, syystä että itse pelkäävät
kuolemata, laskevat joutsenistakin valhetta ja sanovat näiden kuolemata
itkevän ja surusta muka laulavan, eivätkä ajattele, ett'ei mikään lintu
laula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta
surua, eipä edes satakieli ja pääskynen ja harjalintu, joitten sanotaan
vaikeroiden virittävän surusäveleitään;[27] mutta minusta eivät nämä
eivätkä joutsenet surusta laula. Vaan koska he, Apollonin omina ollen,
osaavat ennustaa, siitä syystä, minun arvatakseni, he, aavistaen
Hadeksen onnellisuutta, laulavat ja riemuitsevat sinä päivänä enemmin
kuin edellisenä elinaikanansa. Itsekin arvelen olevani joutsenten
kanssa-palvelijana sekä samalle jumalalle pyhitettynä ja saaneeni
herraltani ennustustaidon yhtä hyvin kuin ne, enkä siis luule eroavani
elämästä raskaammalla mielellä kuin ne. Ja näihin katsoen saatattekin
puhua ja kysellä mitä hyvänsä tahdotte, niinkauan kuin nuo Athenalaisten
yksitoista miestä sen sallivat."
"Oikein on, mitä puhut", sanoi Simmias; "niinpä olenkin puolestani minä
sanova, mistä olen epäilyksissäni, ja sitten on taas tämä tässä sanova,
minkä puolesta hän ei hyväksy puhutuita. Minunkin ajatukseni nyt
puhutuista on melkein sama kuin sinunkin, Sokrates, että tarkka tieto
näistä on tässä elämässä joko mahdoton taikka varsin vaikea saada,
mutta, peräti veltto mies on toiselta puolen se, joka jättää kaikin
puolin tarkastamatta, mitä näistä puhutaan, ja väsyy, ennenkuin hän on
asian joka taholta loppuun tutkinut. Sillä näiden kysymysten suhteen
täytyy saavuttaa ainakin yksi seuraavista, joko oman tutkimuksen kautta
oppia tahi muuten havaita, miten asian laita on, taikkapa, jos on tämä
mahdotonta, otaksua paras ja vastustamattomin inhimillinen ajatus
niistä, ja, tämä aluksena, koettaa elämänsä läpi purjehtia niinkuin se,
joka itsensä lautalle uskoo, ell'ei muutoin joku voi turvaallisemmasti
ja vaarattomammasti tätä purjehdusta tehdä luotettavammalla aluksella,
se on: jonkun jumalan antaman opetuksen nojassa. Senpätähden minä nyt en
ujostelekaan kysyä, koska sinäkin siihen kehoitat, enkä ole
tulevaisuudessa itseäni syyttävä siitä, ett'en nyt puhunut, mitä
ajattelin. Kun, näet, Sokrates, itsekseni ja ystäväni kanssa tässä
puhutuita tutkin, niin ne eivät näytä aivan tarpeeksi tyydyttäviltä."