"Otaksummeko siis", sanoi Sokrates, "jos tahdot, kahta olentojen lajia,
toisen näkyväisen, toisen näkymättömän?"
"Otaksumme", sanoi hän.
"Ja näkymättömän otaksumme aina samana pysyväksi, mutta näkyväisen emme
milloinkaan samana pysyväksi?"
"Tämänkin otaksumme", sanoi hän.
"No hyvä!" sanoi Sokrates, "me itse, olemmeko me mitään muuta kuin
ruumis ja sielu?"
"Emmepä kyllä."
"Kumpaisenko lajin kaltaisen ja kummalleko pitemmin sukua sanoisimme
ruumiin olevan?"
"Sen jokainen huomaa, että se on sukua näkyväiselle", sanoi hän.
"Entäs sielu? Onko se näkyväinen vai näkymätön?"
"Ei se ainakaan, Sokrates, ole ihmisille näkyväinen", sanoi hän.
"Mehän puhummekin ainoastaan ihmisille näkyväisistä ja näkymättömistä.
Vai tarkoitatko sinä jotakin muuta?"
"En muuta kuin ihmisille."
"Mitä me siis sielusta sanomme? Onko se näkyväinen vai ei?"
"Ei."
"Siis näkymätön?"
"Niin."
"Sielu siis tulee näkymätöntä likemmälle kuin ruumis, mutta ruumis taas
näkyväistä?"
"Ihan täytymyksestä, Sokrates."
XXVII. "Mutta emmekö ole jo ennen sanoneet, että kun sielu, jotain
tutkiessaan, ottaa avuksensa ruumiin, tapahtukoon tämä joko näkemällä
taikka kuulemalla taikkapa jonkun muun aistimen kautta – sillä ruumiin
avulla jotain tutkia on juuri aistimen kautta tutkiminen – sielu
silloin ruumiin kautta tulee vedetyksi niihin, jotka eivät koskaan ole
samoina pysyväisiä, sekä itse harhailee, hämmentyy ja hoipertelee
niinkuin juopunut, syystä että se on tänkaltaisiin puuttunut?"
"Aivan."
"Vaan kun se itsekseen yksinänsä tutkii, eikö se silloin tähtää tuohon
puhtaasen ja ijäti olevaan ja kuolemattomaan ja samana pysyväiseen, ja
eikö se, tämän kanssa samaa sukua, aina, milloin se vaan itseksensä on
ja sille näin on suotu, tämän kanssa seurustele sekä herkeä
harhailustaan ja eikö se, syystä että se nyt on senkaltaisiin ryhtynyt,
näiden suhteen aina ole samana pysyvä ja muuttumaton? ja eikö tätä
sielun tilaa nimitetä viisaudeksi?"
"Vallan hyvästi ja oikein puhutkin, Sokrates", sanoi hän.
"Kummanko lajin näköisen sinä nyt siis, sekä edellisistä että nyt
sanotuista päättääksesi, arvelet sielun suuremmassa määrässä olevan ja
kummalleko likemmältä sukua?"
"Jokaisen, Sokrates, itse kova-oppisimmankin, täytyy mielestäni
myöntää", sanoi hän, "että sielu kokonansa ja kerrassaan pikemmin tulee
likemmälle tuota aina samana pysyvää kuin sen vastakohtaa."
"Entäs ruumis?"
"Sen vastakohtaa likemmälle."
XXVIII. "Katso asiata vielä siltäkin kannalta, että, niinkauan, kuin
sielu ja ruumis yhdessä ovat, itse luonto on säätänyt toisen palvelemaan
ja tottelemaan, toisen taas käskemään ja hallitsemaan; kumpiko näistä
nyt sinun mielestäsi, näiden mukaan, sopii jumalalliselle, kumpiko
kuolonalaiselle? Vai eikö mielestäsi jumalallinen ole sitä luontoa, että
sen tulee käskeä ja johtaa, mutta kuolonalaisen taas totella ja
palvella?"
"Niin kait minun mielestäni."
"Kummanko kaltainen siis sielu on?"
"Selväähän, Sokrates, on, että sielu on jumalallisen, mutta ruumis
kuolonalaisen kaltainen."
"Ajattelepa siis, Kebes", sanoi hän, "eikö kaikista nyt sanotuista
meille johdu se seurauksena, että sielu suurimmassa määrässä on
jumalallisen ja kuolemattoman ja aatteellisen ja yhdenkaltaisen ja
hajoamattoman ja aina samalla tavalla itsensä suhteen olevan kaltainen,
ruumis taas inhimillisen ja kuolonalaisen ja aatteettoman ja
monenkaltaisen ja hajoavaisen ja itsensä suhteen aina eri tavalla olevan
kaltainen. Onko meillä, ystäväni Kebes, mitään tätä vastaan sanomista,
ett'ei muka näin laita olisi?"
"Ei mitään."
XXIX. "Miten siis? Koska nyt näin on laita, eiköhän ruumis ole
taipuvainen pikaiseen hajoamiseen, mutta sielu taas olemaan joko
kokonansa taikka ainakin likimäärin hajoamattomana?"
"Niin kait."
"Mutta tiedäthän", sanoi Sokrates, "että, ihmisen kuoltua, hänen
näkyväinen osansa, hänen ruumiinsa, ja joka näkyvissä on, jonka me
kuolleeksi ruumiiksi sanomme ja jonka tulee hajota, raueta ja haihtua,
ei paikalla käykään näitä muutoksia, vaan säilyy melkoisenkin ajan, jopa
aivan kauankin, jos joku kuolee, kun hänen ruumiinsa vielä on terve ja
kukoistuksensa iässä. Niinhän rau'ennut ruumis, joka on palsamoittu,
niinkuin Egyptiläiset niitä palsamoivat, melkein tykkönään säilyy
mahdottoman pitkän ajan. Ja muutamathan ruumiin osat ovat, vaikka
mätäneekin ruumis, melkeinpä vainen kuolemattomiksi sanottavat,
esimerkiksi luut ja jänteet ja kaikki senkaltaiset. Eikö niin?"
"Niin vainen."
"Mutta sielu, tuo meidän näkymätön osamme, joka on menevä toiseen
yhdenkaltaiseen, jaloon ja puhtaasen ja näkymättömään paikkaan, tuohon
todelliseen näkymättömien valtakuntaan,[23] hyvän ja viisaan jumalan
luokse, johon, jos jumala suo, minunkin sieluni piammiten on menevä,
tämäkö meidän tänkaltainen ja näin syntynyt osamme, sekö, ruumiista
erottuaan, heti haihtuisi ja menehtyisi, kuten useimmat ihmiset
arvelevat? – Paljonpa puuttuu näin olemasta, ystäväni Kebes ja Simmias.
Paljoa pikemmin on asian laita tämmöinen: jos sielu puhtaana eroaapi
vetämättä mukaansa mitään ruumiista, koska ei se tässä elämässä omasta
tahdostaan harjoittanut yhteyttä ruumiin kanssa, vaan tätä kartti ja
keräysi itseksensä, tämä kun juuri olikin sen harrastuksena, – mutta
tämähän ei ole mitään muuta kuin todellista viisaana olemista ja
todenperäistä valmistelemista helposti kuollaksensa; – vai eikö olisi
tämä kuoleman valmistusta? - - -"
"On kyllä."
"Jos sielu siis tämänkaltaisena eroaapi, eikö se silloin tule itsensä
kanssa yhdenkaltaiseen näkymättömään, tuohon jumalalliseen ja
kuolemattomaan ja viisaasen, johon tultua sille on suotu onnellisena
olla, vapautettuna harhaudesta ja mielettömyydestä ja pelosta ja
hurjista rakkauden himoista sekä muistakin inhimillisistä paheista, ja
oleskelee, niinkuin vihityistä sanotaan, muun aikansa todellakin
jumalien parissa? Tätenkö tahdomme, Kebes, ajatustamme lausua, vai
toisin?"