"Kaikki muu näyttää minusta olevan hyvin puhuttu, mutta mitä sieluun
tulee, Sokrates, niin ihmisiä suuresti arveluttaa se heidän pelkonsa,
ett'ei sielu, ruumiista erottuansa, enään muka ole missään olemassa,
vaan että se samana päivänä kuin ihminen kuolee, menehtyy ja hajoaa; ja
että se, niinpian kuin se erkanee ja lähtee ulos ruumiista, haihtuu
tyhjiin ja leuhahtaa pois kuni hengähdys tai savu, eikä enään ole
missään olemassa. Jos sielu, eroitettuna kaikesta siitä pahasta, josta
vast'ikään mainitsit, olisi jossain olemassa itseksensä ja itseensä
yhdistyneenä, silloin voisi elää siinä suuressa ja ihanassa toivossa,
että se, mitä äsken puhuit, on totta. Mutta tähän, arvatakseni,
tarvitaan monilla syillä todeksi näytetty vakuutus siitä, että, ihmisen
kuoltua, sielu on olemassa sekä että sillä on voimaa ja tajua."
"Totta puhut, Kebes", sanoi Sokrates. "Mutta mitä on meidän tekeminen?
Tahdotko, että keskustelemmekin juuri siitä, onko todennäköisyyden
mukaan asian laita tämmöinen vai ei?"
"Minä puolestani mielelläni kuulisin, mikä ajatus sinulla näistä on",
vastasi Kebes.
"Silloinpa en luule kenenkään, joka on minua nyt kuuleva, olipa tuo
sitten vaikka komediantekijä,[17] voivan sanoa, että minä joutavia
lasken ja pidän puheita asioista, jotka eivät minua muka koske", sanoi
Sokrates. "Jos se siis on mieleenne, niin alkakaamme tutkistelumme!"
XV. "Tutkikaamme ainettamme siltä kannalta alkaen, ovatko kuolleiden
ihmisten sielut Hadeksessa vai ei. Kuten tiedämme, löytyy vanhastaan
eräs sanoma, että sielut, täältä lähdettyänsä, ovat siellä, ja että ne
jälleen tänne palaavat ja syntyvät kuolleista. Jos nyt asian laita näin
on, että eläväiset syntyvät kuolleista, niin mitäpä muuta kuin että
meidän sielumme todellakin ovat siellä olemassa? Sillä eihän ne
voisikaan uudestaan syntyä, jos eivät ne olisi olemassa; ja riittävä
todistus siitä, että sielut ovat Hadeksessa olemassa, löytyisi kyllä,
kun vaan toden perästä saataisiin selville se, ett'eivät eläväiset synny
mistään muusta kuin kuolleista. Mutta jos näin ei ole laita, silloin
tarvitaan toinen todistus."
"Aivan oikein", sanoi Kebes.
"Jos tahdot asian helpommin käsittää", sanoi Sokrates, "niin älä sitä
mieti ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin kaikkiin eläviin ja kasveihin
katsoen; ajatelkaamme eikö ylipäätä kaikki, mikä tahansa on syntynyt,
ole syntynyt juuri siten, että vastakohta on vastakohdastaan alkunsa
saanut, kaikki, näet, jolla sattuu vastakohtaa olemaan, niinkuin
esimerkiksi kauniilla on vastakohtana ruma, oikealla väärä, ja tuhansia
samankaltaisia. Tuota siis katselkaamme, onko välttämätöntä, että
kaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä
mistään muusta. Jos esimerkiksi jokin käy suuremmaksi, eikö ole
välttämätöntä, että se, pienempänä ennen oltuaan, siitä sitten
suurenee?"
"Varmaan."
"Siis, jos jokin pienemmäksi käy, niin se, suurempana ennen oltuansa,
siitä sitten pienenee?"
"Aivan niin", sanoi hän.
"Ja niin ikään siis väkevämmästä syntyy heikompi sekä hitaammasta
nopeampi?"
"Ihan."
"Vielä: jos jokin huonommaksi käy, eikö se synny paremmasta, samalla
tavoin kuin suurempi oikeus syntyy suuremmasta vääryydestä?"
"Kuinkas ei?"
"Tarpeeksiko siis olemme selvillämme siitä, että kaikki täten syntynsä
saa, että vastakohta syntyy vastakohdastansa?"
"Kerrassaan."
"Vieläkin; eikö näidenkin ole laita sama, kuin kaikkien niiden, missä
kaksi vastakohtaa on olemassa, että niiden välillä aina löytyy kaksi
syntyä eli muutosta: edellisestä jälkimäiseksi ja jälkimäisestä taas
edelliseksi? Niinhän esimerkiksi suuremman ja pienemmän välillä löytyy
suurennus ja vähennys, ja tämän mukaanhan me sanommekin edellisen
suurentuvan ja toisen vähentyvän?"
"Niinpä vainen."
"Eikö ole laita sama erkaantumisen ja yhdistymisen, kylmenemisen ja
lämpenemisen, sekä kaiken muunkin välillä? Ja vaikk'emme näitä
nimityksiä aina käytäkään, niin täytyy kuitenkin itse teossa asian laita
aina näin olla, että ne toisistaan syntyvät ja että kumpasestakin aina
toinen syntyy?"
"Täytyy kait", sanoi hän.
XVI. "Vielä sittenkin;" sanoi Sokrates, "onko elämisellä mitään
vastakohtaa, samaten kuin valveilla-olemisella on vastakohtana
nukkuminen?"
"On kyllä", vastasi hän.
"Mikä?"
"Kuolleena-oleminen", sanoi hän.
"Eivätkö nämäkin, jos ne vastakohtia ovat, toisistansa synny, ja eikö
näidenkin välillä, koska niitä kaksi on, löydy kaksikertainen synty?"
"Aivan varmaan."
"Toisen yhdistyksen näistä molemmista, joita mainitsin, tahdon minä
sinulle selvittää", sanoi Sokrates, "sekä itse yhdistyksen että
syntymisetkin; sinä taas saat toisen minulle selvittää. Tarkoitan
nukkumista ja valvomista; ja väitteeni on, että nukkumisesta syntyy
valvominen ja valvomisesta nukkuminen sekä että näiden synnyt ovat uneen
vaipuminen ja herääminen. Onko tämä sinusta selvä, vai ei?"
"On kyllä."
"Osoita nyt", sanoi hän, "sinäkin minulle, mitenkä elämän ja kuoleman on
laita. Etkö sano, että kuolleena-oleminen on elämisen vastakohta?"
"Sanon."
"Ja että ne toisistaan syntyvät?"
"Niin."
"Mikä se siis elävästä syntyy?"
"Kuollut", sanoi hän.
"Ja kuolleesta taas?"
"Elävä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi hän.
"Kuolleista siis, Kebes, syntyy sekä elävä että eläväiset?"
"Siltä näyttää", sanoi hän.
"Siis meidän sielumme löytyvät Hadeksessa", sanoi Sokrates.
"Nähtävästi", vastasi Kebes.
"Eikö nyt näihin kuuluvista synnyistä eli muutoksista toinen satu
olemaan selvä? sillä tottahan muutos elämästä kuolemaan on selvä, vai
kuinka?"
"On kyllä", sanoi hän.
"Mitenkä nyt tehdään?", sanoi Sokrates; "eiköhän täytyne meidän
toiseltakin puolen otaksua samankaltaista syntymistä, vai onko tässä
luonto rammaksi joutuva? Täytyykö otaksua jotakin kuolemiselle vastaavaa
syntyä?"
"Täytyy kyllä", sanoi hän.
"Mitä?"
"Eloon elpymistä."
"Jos nyt", jatkoi Sokrates, "jotain elpymistä löytyy, eikö tapahdu tämä
elpyminen siten, että kuolleista jälleen syntyy eläviä?"
"Varmaan."
"Siis tulemme tälläkin tavoin yksimielisiksi siitä, että elävät syntyvät
kuolleista yhtä hyvin kuin kuolleet elävistä. Mutta jos nyt näin on
laita, niin silloinhan meillä onkin, niinkuin äsken arvelimme,[18]
riittävä todistus siitä, että kuolleitten sielut täytymyksestä ovat
jossakin olemassa, josta ne jälleen syntyvät."
"Minusta nähden, Sokrates, on tämä välttämätön seuraus niistä, joista
olimme yhtä mieltä", sanoi hän.
XVII. "Pidä nyt sekin silmällä, Kebes", sanoi Sokrates, "ett'emme ole
yksimielisiksi tulleet millään väärällä tavalla, ei ainakaan minusta
nähden. Sillä ell'ei toisella syntyvällä aina olisi siihen vastaava
vastakohtansa, niin että kaikki kulkee ympäri ikään kuin pyörön muotoon,
vaan löytyisi jonkinkaltainen vastakohdan suora syntyminen ainoastaan
toisesta, mutta tästä ei enään takaisin kääntyisi eikä kierrosta
tekisi,[19] niin ymmärrät, että kaikki lopuksi saisi yhden muodon ja
joutuisi yhdenkaltaiseen tilaan sekä herkeäisi syntymästä."
"Mitenkä niin?", kysyi Kebes.
"Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tarkoitan", vastasi Sokrates. "Sillä jos
esimerkiksi uneen vaipuminen olisi olemassa, mutta nukkumisesta syntyvä
herääminen ei olisi tähän vastaamassa, niin ymmärrät, että lopuksi
kaikki tekisi tuon Endymioni-sadun joutavaksi ja ett'ei koko taru
olisikaan millään lailla silmiin pystyvä, koska kaikki muukin joutuisi
ihan samaan tilaan kuin hänkin, nimittäin nukkumisen tilaan.[20] Ja jos
kaikki toiseensa yhteentyisi eikä olisi mitään erkanemista, niin pianpa
toteentuisi tuo Anaxagoraan otaksuma, että kaikki on yhtenä.[21] Samaten
myös, ystäväni Kebes, jos kaikki, mikä on eloon päässyt, kuolisi, ja
kuoltuansa jäisi siihen tilaan eikä jälleen elpyisi, eikö siitä ihan
välttämättömästi se seuraisi, että kaikki lopuksi olisi kuolleena eikä
mikään eläisi? Sillä jos elävä tosin tuosta toisesta syntyisi, mutta
elävä sitten kuolisi, mitä muuta voisikaan silloin tapahtua, kuin että
kaikki kuluisi loppuun ja kuolisi?"
"Eipä muuta, ei ainakaan minun nähdäkseni, Sokrates", sanoi Kebes, "vaan
minun mielestäni puhut ihan totta."
"Minun nähdäkseni, Kebes, onkin asian laita kerrassaan juuri näin",
sanoi hän, "ja tämän kun tunnustamme, emme suinkaan eksy, vaan
todenperästä olemassa ovat elpyminen ja elävien syntyminen kuolleista;
niin ikään ovat kuolleiden sielut olemassa, ja hyvillä on olo parempi,
pahoilla pahempi."
* * * * *
XVIII. "Tosiaankin", alkoi taas Kebes sanelemaan, jos on se väite oikea,
jota niin usein olet, Sokrates, meille kertonut, että, näet, meidän
oppimisemme ei ole mitään muuta kuin mieleen uudestaan muistumista, niin
tämänkin väitteen mukaan on meidän jossain edellisessä ajassa täytynyt
oppia se, joka nyt uudestaan muistuu mieleemme. Mutta tämä olisi
mahdoton, jos ei sielumme jossakin olisi olemassa ennen kuin se syntyy
tähän ihmismuotoon; niin että siis tältäkin kannalta sielu näkyy olevan
jotain kuolematonta."
"Mutta", sanoi vuorostaan Simmias, "mitkä ovat taas näiden todistukset,
Kebes? Muistuta ne mieleeni, sillä tällä erää en niitä oikein muista."
"Tahdon mainita yhden todistuksen," sanoi Kebes, "jopa sangen oivankin,
nimittäin, että ihmiset, kun heiltä kysytään – jos vaan, näet,
taitavasti kyselee – itsestään tietävät sanoa, miten kunkin asian laita
on; mutta tätäpä eivät he voisikaan tehdä, ell'ei heissä olisi tieto ja
oikea käsitys. Ja jos joku heidät johtaa mittaus-opillisiin piirtiöihin
taikka muihin senkaltaisiin, niin sillä hän selvimmiten osoittaa, että
näin on tämän laita."[22]
Sokrates nyt otti virkkoaksensa: "Jos et, Simmias, tällä tavoin ole
tullut vakuutetuksi, niin mietipä, voitko ajatukseemme yhtyä, jos asiata
seuraavalta kannalta katsot. – Sitähän sinä epäilet, onko tuo
niinkutsuttu oppiminen jälleen-muistamista."
"Minä tuota en epäile," sanoi Simmias, "mutta minä olen juuri sen
tarpeessa, mistä puhe on, nimittäin uudestaan-muistamisen. Ja melkeinpä
minä sen johdosta, mitä Kebes koetti esiintuoda, jo uudestaan muistankin
ja olen vakuutettu; mutta siitä huolimatta minä sittenkin haluaisin
kuulla, millä tavalla sinä koettaisit asiata selvittää."
"Tällä," sanoi Sokrates. "Me kaiketi tunnustamme, että, jos joku jotakin
jälleen muistaa, hänen on täytynyt ennen se tietää?"
"Tunnustamme," sanoi hän.
"Emmeköhän sitäkin tunnusta, että, jos tällä tavoin ihmiselle tulee
jokin tieto, tämä on mieleen-muistumista? Tätä tarkoitan näin: jos joku,
jotakin nähtyään taikka kuultuaan taikka muulla tavalla aistittuaan, ei
ainoastaan tätä tunne, vaan myöskin tulee ajatelleeksi jotain toista,
jonka tunteminen ei ole sama, vaan joku toinen, emmeköhän syyllä silloin
voi sanoa, että hänen mieleensä muistui se, jota hän tuli ajatelleeksi?"
"Mitä mietit sanoa?"
"Esimerkiksi tätä: eri asioitahan on tieto ihmisestä ja tieto lyyrystä?"
"Totta kait."
"Nythän hyvin tiedät, että kun armastajat näkevät lyyryn taikka
manttelin taikka muun kappaleen, joita heidän armaimpansa tavallisesti
ovat käyttäneet, heidän käy niin, ett'eivät ainoastaan tunne lyyryä,
vaan että heidän mieleensä myöskin joutuu sen armaan kuva, jonka lyyry
on. Tämä on mieleen muistumista. Samaten voi joku, nähdessään Simmiaan,
usein saada mieleensä Kebestä, ja tänkaltaisia esimerkkiä löytyy
tuhansittain."
"Tosiaan, Zeyn kautta, tuhansittain," sanoi Simmias.
"Eikö tämä ole mieleen-muistumista?," sanoi Sokrates. "Varsinkin koska
näin tapahtuu semmoisten asiain suhteen, jotka ajan pituuden tähden
taikka sen kautta, ett'eivät ne ole olleet nähtävinä, ovat joutuneet
unohduksiin."
"Varmaankin," sanoi hän.
"Ja vielä," sanoi Sokrates: "jos joku näkee kuvatun hevosen taikka
kuvatun lyyryn, voiko hänen mieleensä ihminen muistua, ja voiko Kebes
muistua sen mieleen, joka näkee Simmiaan kuvattuna?"
"Voi kyllä."
"Ja jos ken Simmiaan näkee kuvattuna, niin hänen mieleensä myös Simmias
itsekin voi muistua?"
"Niin kait," sanoi hän.
XIX. "Eiköhän kaikissa näissä tapauksissa mieleen-muistuminen voi
tapahtua joko yhdennäköisyyden taikka erinäköisyyden kautta?"
"Voi kyllä."
"Mutta kun yhdennäköisyyden kautta jonkun mieleen jokin muistuu, eikö
hänelle välttämättömästi käy niin, että hän tulee miettineeksi,
puuttuuko vai ei jotain siihen yhdennäköisyyteen katsoen, mikä tällä on
hänen mieleensä muistuneen kanssa?"
"Välttämättömästi," sanoi hän.
"Ajattelepa nyt," sanoi Sokrates, "onko tämän laita näin. Sanommeko
ehkä, että jotakin yhdennäköistä on semmoisena olemassa, minä en
tarkoita jotain puuta, joka on toisen puun näköinen, taikka jotakin
kiveä, joka on toisen kiven näköinen, taikka jotakin muuta senkaltaista,
vaan minä tarkoitan kaiken tämän ohessa jotain toista, nimittäin
yhdennäköisyyttä itsessään; saatammeko sanoa semmoisen löytyvän vai ei?"
"Saatamme Zeyn kautta," sanoi Simmias, "ihan varmaan."
"Tiedämmekö myöskin, mitä se on?"
"Tiedämme kyllä," sanoi hän.
"Mistä olemme tiedon tästä saaneet? Eiköhän juuri niistä, joista puhe
oli? Nähdessämme yhdennäköisiä puita, kiviä ja muita senkaltaisia,
emmeköhän näistä tulleet tuota yhdennäköisyyttä huomanneeksi joksikin
muuksi kuin ne? Mutta kenties se sinun mielestäsi ei olekaan mitään
"muuta?" Mietipä sitten asiata tältäkin kannalta: eivätkö yhdennäköiset
kivet ja puut, vaikka ovatkin yhdenkaltaisia, joskus meistä näytä
yhdennäköisiltä, toiste taas ei?"
"Totta."
"Vieläkin; onko yhdennäköinen semmoisena koskaan sinusta näyttänyt
erinäköiseltä? taikka yhdennäköisyys erinäköisyydeltä?"
"Ei niin konsanaan, Sokrates."
"Siis eivät olekaan yhdennäköiset eri kappaleet ja yhdennäköisyys
semmoisena yhtä," sanoi hän.
"Eivät suinkaan, minun nähdäkseni, Sokrates."
"Mutta näistä yhdennäköisistä kappaleista, vaikka ovatkin toista kuin
tuo yhdennäköisyys semmoisena, näistä olet kumminkin saanut tuon
yhdennäköisyyden tietosi käsittäneeksi ja huomanneeksi?"
"Ihan totta puhutkin," sanoi hän.
"Olkoonpa sitten, että tämä yhdennäköisyys on samankaltainen taikka
erikaltainen kuin nuo eri kappaleet, eikö niin?"
"Jopa."
"Väliäpä ei olekaan," sanoi Sokrates. "Sillä niin pian kuin sinä,
jotakin nähdessäsi, tästä sinun näöstäsi tulet jotain toista
ajatelleeksi, olkoonpa sitten jotakin yhdenkaltaista taikka
erikaltaista, niin tämä välttämättömästi on mieleen-muistumista."
"Kaiketikin."
"Mitenkäs on taas tämän?" sanoi hän: "havaitsemmeko me jotakin
tänkaltaista noihin puihin katsoen ja muihin yhdennäköisiin, joista
puhuimme? Näyttävätkö ne meistä olevan niin yhdennäköisiä kuin se, joka
on itsessään yhdennäköinen, vaan puuttuuko niiltä jotakin, niin
ett'eivät olekaan senkaltaisia kuin se, joka on itsessään
yhdennäköinen?"
"Puuttuu paljonkin," sanoi hän.
"Emmekö tunnusta, että, jos joku jotain nähdessään tulee huomanneeksi,
että se, jota hän nyt näkee, yrittää olla samankaltainen kuin jokin muu
noista itsessään olevista, mutta että siltä jotain puuttuu eikä pääse
semmoiseksi olemaan kuin tuo toinen, vaan on huonompi, emmekö tunnusta,
että sen, joka tämmöistä tulee miettineeksi, on täytynyt ennen nähdä se,
jonka muka kaltaiseksi hän tämän sanoi, vaikka tältä kyllä jotain
puuttui?"
"On kait hänen täytynyt se nähdä."
"Vielä: emmekö samankaltaisen havainnon tehneet yhtä hyvin
yhdennäköisistä kappaleista kuin tuosta itsessäänkin yhdennäköisestä?"
"Kaikittain."
"Meillä on siis täytynyt olla tieto itse yhdennäköisyydestä semmoisenaan
ennen sitä aikaa, jolloin me ensi kerran nähdessämme yhdennäköisiä
kappaleita, tulimme huomanneeksi, että ne yrittävät olla itsessään
yhdennäköisen kaltaisia, vaikka niiltä jotain puuttui?"
"Niin kait."
"Mutta senkin tunnustanemme, ett'emme ole tuota huomausta tehneet emmekä
voikaan tehdä muulla tavoin kuin joko näkemällä taikka koskemalla taikka
muulla aistimella huomaamalla; sillä kaikki nämä ovat minusta yhtä."
"Niinpä ovatkin, Sokrates, siihen katsoen, mitä meidän keskustelumme
tahtoo selville saada."
"Aistimien kautta siis meidän pitää tuleman huomanneeksi, että kaikki
aistinnan alaiset kappaleet tavoittelevat tuota, joka on itsessään
yhdennäköinen, sekä että ne ovat tätä puuttuvaisempia. Vai miten?"
"Niin, vainen."
"Mutta ennenkuin rupeamme näkemään ja kuulemaan ja muilla aistimilla
huomaamaan, on meidän täytynyt jostakin saada tieto tuosta itsessään
yhdennäköisestä, mitä se on, voidaksemme tähän palauttaa ne eri
kappaleet, joita aistintojen kautta havaitsimme yhdennäköisiksi ja
voidaksemme samassa huomata, että kaikki tänkaltaiset pyrkivät
ollaksensa semmoisia, kuin tuo itsessään yhdennäköinen, vaikka ovatkin
sitä huonompia."
"Täytymyksellä johtuu tämä edellisistä, Sokrates."
"Emmekö heti synnyttyämme ole nähneet ja kuulleet ja eikö meillä jo
silloin ole muitakin aistimuksia ollut?"
"Olemme."
"Mutta tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä on, sanoimme, meidän tätä
ennen täytynyt saada?"
"Niin."
"Ennen syntyämme on meidän siis, kuten näyttää, täytynyt saada se
tieto."
"Siltä näyttää."
XX. "Jos siis ennen syntyämme tämän tiedon saimme ja se meillä on
syntyessämme, emmekö siis ennen syntyämme ja heti synnyttyämme
tunteneet, ei ainoastaan yhdennäköisyyttä semmoisena ja suuruutta ja
pienuutta semmoisina, vaan myöskin kaikki muutkin senkaltaiset? Sillä
meidän puheemme nyt tarkoittaa ei ainoastaan itsessään yhdennäköistä,
vaan myöskin itsessään kaunista, itsessään hyvää, oikeata, pyhää ja,
kuten sanon, kaikkia, jota me "olemisen" nimityksellä merkitsemme,
olkoonpa kysymyksiä tehdessämme taikka vastauksia antaessamme. Näistä
siis kaikista on meidän ennen syntyämme täytynyt saada tiedot."
"Niin on."
"Ja jos näin olemme tiedot saaneet emmekä niitä myötänsä unohtaisi, niin
ne aina olisivat meillä olemassa sekä syntyessämme että koko elämän
läpikin; sillä tietäminen on juuri siinä, että, kun jostakin olemme
tiedon saaneet, se meillä on olemassa eikä ole meiltä kadoksiin mennyt.
Vai emmekö, Simmias, unohtamiseksi sano tiedon katoamista?"
"Niin aivan, Sokrates," sanoi hän.
"Mutta jos me nyt, arvelen minä, saatuamme nämä tiedot ennen syntyämme,
ne syntyessämme olemme kadottaneet, mutta sittemmin aistintojen kautta
näistä asioista jälleen saaneet ne tiedot, jotka meillä kerran ennen
olivat, eiköhän silloin se, jonka me oppimiseksi sanomme, ole juuri sen
tiedon jälleen saaminen, joka meillä ennen on ollut? Ja tämän me kait
hyvällä syyllä voimme sanoa mieleen muistumiseksi?"
"Aivan."
"Sillä sehän on mahdolliseksi näytetty, että me, jotakin aistiessamme,
olkoonpa näön, kuulon, taikka muun aistinnon kautta, tulemme
miettineeksi jotain toista kuin tätä, jota toista olemme unohtaneet ja
jota tämä aistinnon-alainen tulee likelle joko erinäköisenä taikka sen
kanssa yhdennäköisenä. Niin että siis, kuten sanottu on, kahdesta toinen
on tosi: me joko olemme kaikki näillä tiedoilla tänne syntyneet ja ne
meissä pysyvät elämämme läpi, taikkapa ne, joiden me sanomme "oppivan,"
eivät teekään mitään muuta kuin uudestaan muistavat, jossa tapauksessa
oppiminen onkin mieleen-muistumista."
"Ja ihan varmaan onkin, Sokrates, näin laita."
XXI. "Kummanko näistä nyt valitset, Simmias? Senkö että me näillä
tiedoilla synnymme vai että sittemmin mieleemme muistuvat ne, joista
ennen olemme tiedon saaneet?"
"Tällä erää, Sokrates, en taida kumpaakaan valita."
"No entä taidatko seuraavain välillä valita ja mitä niistä arvelet?
Mies, joka jotakin tietää, osaako hän tiettävistään selkoa tehdä?"
"Täytyy kait hänen se osata, Sokrates," sanoi hän.
"Onko se siis sinun ajatuksesi, että kaikki osaavat selkoa tehdä niistä,
joista puheemme nyt on ollut?"
"Tahtoisinpa vaan, että niin olisi," sanoi Simmias, "mutta pikemminpä
pelkään, ett'ei huomenna tähän aikaan enään ole ainoatakaan ihmistä,
joka voisi tyydyttävällä tavalla sen tehdä."
"Sinun mielestäsi siis, Simmias, eivät kaikki ihmiset näitä tiedäkään?,"
sanoi Sokrates.
"Eivätpä kyllä."
"Heidän siis täytyy uudestaan itselleen muistuttaa se, josta heillä
ennen oli tieto?"'
"Välttämättömästi."
"Milloinka ovat sielumme saaneet näistä tiedon? Ei suinkaan sen perästä,
kuin ihmisiksi synnyimme?"
"Eipä kyllä."
"Sitä ennenkö siis?"
"Niin."
"Ennenkuin ne ihmis-muotoon ilmestyivät, olivat siis meidän sielumme
olemassa, ilman ruumiitta, mutta tiedolla varustettuina."
"Niinpä kyllä, Sokrates, ell'emme ole noita tietoja saaneet itse
syntyessämme; sillä tämä aika on vielä otaksuttavana."
"Olkoon, ystäväni; mutta missä toisessa hetkessä me ne taas kadotimme?
sillä niinkuin äsken tunnustimme, me emme ole näillä varustettuina
syntyneet. Vai kadotimmeko me ne samassa hetkessä, kuin ne saimme?
Taikka onko sinulla mitään muuta aikaa sanottavanasi?"
"Ei, Sokrates; vaan en huomannut, että arveluni oli tyhjä."
XXII. "Onko siis, Simmias, asian laita meidän mielestämme tämmöinen?,"
sanoi Sokrates. "Jos, niinkuin aina kertaamme, toden perästä on olemassa
itsessään kaunis, itsessään hyvä ja kaikki muu senkaltainen olemus ja
jos me tähän, jonka tunnemme erääksi meissä ennen löytyneeksi omaksi
olemukseksi, palautamme ja tähän vertaamme kaikki aistimisen alaiset
esineet, johtuuko siitä välttämättömyydellä, että, samalla tavoin kuin
nuo puhtaat olemukset ovat olemassa, samalla tavoin meidän sielummekin
täytyy olla olemassa jopa ennen syntyämmekin; ja että jos näin ei ole
laita, meidän puheemme silloin on tyhjäksi joutunut? Onko nyt tosiaankin
asian laita semmoinen, onko yhtä välttämätöntä, että meidän sielumme
ennen syntyämme ovat olemassa, kuin että nuo olemukset ovat olemassa, ja
että sielut eivät ole olemassa, jos eivät nuokaan olemukset ole
olemassa?"
"Yltäkyllin välttämättömältä," sanoi Simmias, "näyttää minusta,
Sokrates, tämän asian laita, ja kauniinpa päätteen onkin puheemme siinä
saavuttanut, että sielumme, ennen syntyämme, on samankaltaisesti
olemassa, kuin tuokin olemus, josta nyt puhut. Sillä mitä minuun tulee,
niin minusta ei ole mikään niin selvä kuin se, että kaikki tänkaltaiset,
niinkuin esimerkiksi kaunis, hyvä ja kaikki muut, joista nyt olet
puhunut, varmaan ja ennen kaikkia ovat olemassa, ja ainakin minun
mielestäni on tämä ihan kylliksi todistettu."
"Mutta miten on Kebeen?" sanoi Sokrates; "sillä meidän täytyy saada
Kebeskin tästä vakuutetuksi."
"Hän luullakseni onkin täysin vakuutettu, vaikka hän kyllä, mitä
todistusten hyväksymiseen tulee, on kovimpia miehiä," sanoi Simmias.
"Kuitenkin arvelen hänen olevan – eikä suinkaan puuttuvaisesti –
vakuutettuna siitä, että sielumme oli, ennen synnyttyämme, olemassa."
XXIII. "Mutta," jatkoi Simmias, "onko se vielä kuoltuammekin olemassa,
sepä ei minustakaan, Sokrates, ole vielä todistettu, vaan tätä vastustaa
vielä tuon yleisön arvelu, jota Kebes äsken mainitsi, että sielu ihmisen
kuoleman kanssa haihtuu ja että kuolema on sille sen loppuna oleva.
Sillä mikäpä estää, että sielu syntyy ja alkunsa saa jostain muualta
sekä on olemassa, ennen tulemistansa ihmis-ruumisen, mutta, tähän
tultuaan ja tästä jälleen erottuaan, sitten itsekin kuolee ja menehtyy?"
"Oikein puhut, Simmias," sanoi Kebes. "Sillä näyttääpä siltä, kuin olisi
vaan toinen puoli todistettavista todeksi näytetty, se nimittäin, että
sielumme on, ennen syntyämme, olemassa; todistettava on lisäksi, että se
on yhtä hyvin olemassa meidän kuoltuamme kuin ennen syntyämme, jos
todistus mielii tulla täydelliseksi."
"Sepä, ystäväni Simmias ja Kebes, onkin jo todistettu", sanoi Sokrates,
"jos tahdotte tämän todistuksen yhteenpanna sen kanssa, josta jo olimme
yhtä mieltä, nimittäin että kaikki elävä saa kuolleesta syntynsä. Jos,
näetten, sielu jo ennaltaan on olemassa ja jos sen myöskin tähän elämään
tullessaan ja syntyessään täytyy syntyä juuri kuolemasta ja
kuolleena-olemisesta, eikä mistään muusta, eikö täytyisi sen siis olla
kuolemankin perästä olemassa, koska sen jälleen täytyy tähän elämään
syntyä? Todistettuna on siis nyt jo se, jota kaipaatte."
* * * * *
XXIV. "Kuitenkin luulen huomaavani, että niin sinä kuin Simmiaskin
mielellänne tahtoisitte saada tämän aiheen laveammaltakin
keskustelluksi, sekä että teillä, samaten kuin lapsillakin, on se pelko,
että, kun sielu ruumiista lähtee, tuuli sen todellakin hajoittaa ja
haihduttaa, varsinkin kun sattuu joku kuolemaan, ei tyvenessä ilmassa,
vaan tuimassa myrskyssä."
Kebes hymyillen vastasi tähän: "koeta siis, Sokrates, meitä saada
toiseen vakuutukseen ikäänkuin olisikin meissä se pelko; taikkapa
pikemmin: ei niinkuin olisi tämä pelko meissä, vaan meidän joukossamme
ehkä löytynee lapsi, jolla tämmöinen pelko lienee. Tätä lasta siis
koettakaamme rauhoittaa, ett'ei se pelkäisi kuolemata kuni kummituksia."
"Mutta silloinpa saattekin," sanoi Sokrates, "sille laulaa joka päivä,
siksi että olette rauhaan sen lumonneet."
"Mistäs saamme, Sokrates", sanoi Kebes, "hyvän lumo-laulajan
tänkaltaisia vastaan, sitten kun sinä olet meidät jättänyt?"
"Suuri on, Kebes, Hellaan maa", sanoi Sokrates, "ja siinä löytyy
montakin oivaa miestä, lukuisat ovat myöskin muukalaisten kansat, joita
kaikkia teidän tulee läpi-tutkia, etsien tämmöistä lumo-laulajaa, yhtä
vähän rahoja kuin vaivaa säästäen; sillä muuta ei ole, johon voisitte
soveliaammin rahojanne menettää. Mutta etsiä teidän tulee itsiennekin
kesken; sillä varmaan ette ole helposti löytävät semmoisia, jotka
voisivat tämän tehdä paremmin kuin te."
"Näin on varmaan tapahtuva," sanoi Kebes, "mutta jos on mieleesi, niin
palatkaamme siihen, johon keskustelumme jätimme."
"Varmaan on se mieleeni; mitenkä se ei olisi!"
"Oivasti lausuttu", sanoi Kebes.
XXV. "Eivätköhän ne kysymykset, jotka meidän siis tulee itsillemme
tehdä", sanoi Sokrates, "ole melkein tämän kaltaisia: minkälaatuinen on
se, jonka sopii haihtua? minkälaatuisesta tulee meidän pelätä, että sen
näin käy, minkälaatuisesta taasen ei? Ja sen jälkeen tulee meidän
tarkastaa, kummanko laatuinen sielu on, ja tämän taas johdosta saamme
sielumme puolesta joko pelätä tahi toivoa."
"Oikein puhut", sanoi hän.
"Eiköhän siis liiteperäinen ja kokoonpantu ole sitä laatua, että sen
luonnonmukaisesti sopii samalla tavalla mennä hajalleen, kuin se
kokoonkin-pantiin? Mutta jos on jotakin liittämätöntä olemassa, niin
tämän ainoan, jos jonkin, ei sovi näin käydä?"
"Minun nähdäkseni on laita näin", sanoi Kebes.
"Eiköhän se, joka aina on samanlaisena ja samankaltaisena, eiköhän
suurimman todennäköisyyden mukaan juuri se ole liittämätön, mutta se,
joka on milloin minkin kaltaisena eikä koskaan saman-oloisena, eiköhän
se ole liiteperäinen?"
"Minusta ainakin siltä näyttää."
"Palatkaamme nyt", sanoi hän, "siihen, josta jo ennen olemme
keskustelleet. Itse olemus, jolle me kysellessämme ja vastatessamme
myönnämme olemisen aatteen, onko se aina samana pysyvä vai milloin
minkin kaltaisena? Itsessään yhdenkaltainen, itsessään kaunis, kaikki
itsessään oleva, joka on semmoisena olemassa, s. o. itse ehdoton
oleminen, sehän ei koskaan käy mitään muutosta, minkälaatuista tahansa?
Vaan eikö näistä kukin, joka todellakin on olemassa, yhdenlaatuisena ja
itsensäkaltaisena olevana, aina myöskin pysy samanoloisena eikä
milloinkaan millään lailla käy minkäänmoista muutosta?"
"Täytymys sen on, Sokrates, aina olla samanoloisena", sanoi Kebes.
"Mutta miten on laita noiden monien eri kauniiden, esim. ihmisten tahi
hevosten taikka vaatteitten taikka kaikkien muitten senkaltaisten,
olkootpa ne yhdenkaltaista tahi kauniita tahi mitä hyvänsä samaa laatua
ja nimeä? Pysyvätkö nämäkin samoina vai onko, ihan päinvastoin noita
edellisiä, näiden laita semmoinen, ett'ei mikään niistä ole samanoloinen
itsensä eikä toisensa kanssa, niin etteivät he siis, sanalla sanoen,
koskaan pysy samoina?"
"Niinpä vainen", sanoi Kebes, "ne eivät koskaan pysy samoina."
"Eikö näitä voi koskea, nähdä ja muillakin aistimilla huomata, mutta
noita samoina pysyviä et voi millään muulla tavalla kuin hengen
ajatusvoimalla käsittää, vaan ne ovat näkymättömät eikä voikaan niitä
silmillä huomata?"