[1] Katso muistutus sivulla 6 johdannossa.
Ekhekrates.
Faidoni.
Apollodoro.
Sokrates.
Kebes.
Simmias.
Kritoni.
Oikeuden palvelija.
I. _Ekhekrates_. Itsekö, Faidoni, olit Sokrateen luona sinä päivänä,
jona hän vankihuoneessa tyhjensi myrkkymaljan, vai toiseltako olet
kuullut?
_Faidoni_. Itse siellä olin, Ekhekrates.
_Ekhekrates_. Mitä se siis olikaan, jota se mies ennen kuolemataan
puhui? Ja miten kuoli hän? Mielelläni tuota kuulisin. Sillä tähän aikaan
ei ainoakaan Fliasialaisista kansalaisistani matkustele Athenaan, eikä
ole kaukaan aikaan sieltä tullut yhtäkään vierasta, joka olisi tietänyt
meille jotain varmaa noista kertoa, paitsi sen, että Sokrates
myrkkyjuoman juotuaan kuoli; mutta muista ei ole tiedetty mitään
jutella.
_Faidoni_. Ettekö siis ole oikeudenkäynnistäkään saaneet mitään tietoa,
millä tavoin se tapahtui?
_Ekhekrates_. Olemme; tuosta meille joku kertoi, ja meitäpä kummastutti,
että, vaikka tuomio jo aikaa sitten oli annettu, hän kumminkin näkyy
kuolleen paljoa myöhemmin. Mitenkä oli, Faidoni, tämän laita?
_Faidoni_. Sattumus sen Sokrateelle niin sovitti, Ekhekrates. Sattui,
näet, että päivänä ennen oikeudenkäyntiä se laiva oli perältään
seppelöitty, jonka Athenalaiset lähettävät Deloon.
_Ekhekrates_. Mikä se tämä laiva on?
_Faidoni_. Se on se laiva, jossa, kuten Athenalaiset kertovat, Thesey
kerran Kretaan vei tuon kaksikertaisen seitsenluvun nuorisoa,[1] jotka
hän pelasti niinkuin itsekin pelastui. Silloin olivat Athenalaiset,
kuten kerrotaan, Apollonille tehneet sen lupauksen, että, jos nuo
tulisivat pelastetuiksi, he joka vuosi toimittaisivat, juhla-lähetyksen
Deloon; ja tämmöisen he siitä ajasta saakka aina ja vielä nytkin
vuosittain lähettävät. Niin pian kuin nyt on juhla-lähetystä ruvettu
toimeen panemaan on heillä eräs laki määräämässä, että kaupunki on
puhtaana oleva, ja ett'ei ketään saa valtion käskystä teloittaa, ennen
kuin laiva on Deloon tullut ja sieltä tänne[2] palannut. Ja tuopa
välistä viepi paljonkin aikaa, kun tuulet sattuvat heitä viivyttämään.
Juhla-lähetys alkaa silloin, kun Apollonin pappi seppelöitsee laivan
perää; ja näinpä sattuikin, kuten sanoin, tapahtumaan päivänä ennen
oikeudenkäyntiä. Siitäpä syystä saikin Sokrates niin kauan aikaa olla
vankihuoneessa tuomionsa ja kuolemansa välillä.
II. _Ekhekrates_. Mutta miten oli, Faidoni, laita itse
kuolemantapauksessa? Mitä silloin puhuttiin ja tehtiin, ja mitkä
ystävistä olivat hänen luonansa? Vai eivätkö hallitusmiehet suvainneet
kenenkään läsnä olla vaan päättikö hän elämänsä eroitettuna ystävistään?
_Faidoni_. Ei suinkaan, olihan siellä muutamia läsnä, olipa montakin.
_Ekhekrates_. Tee hyvin, kerro meille tuo kaikki miten tarkimmasti,
ell'ei sinua muu toimi estä.
_Faidoni_. Eipä estä, koetan siis teille kertoella sillä Sokratesta
muistella, joko itse hänestä puhumalla taikka kuulemalla toisen hänestä
puhuvan, on ainakin minulle mieluisinta kaikesta.
_Ekhekrates_. Toden perästä, Faidoni, niin on laita niidenkin, jotka nyt
saat kuulijoiksi. Mutta koeta läpikäydä kaikki niin tyystin, kuin
suinkin voit.
_Faidoni_. Minä puolestani tunsin tosiaankin ihmeellisiä tunteita läsnä
ollessani. Sääliksi, näet, minun ei ensinkään häntä käynyt, niinkuin
tavallisesti ystävän kuollessa käy; sillä onnen omaiselta, Ekhekrates,
näytti minusta mies sekä mielenlaatunsa että puheensa puolesta, kun hän
niin pelotta ja jalosti elämänsä päätti, niin että mieleeni johtui,
ett'ei hän ilman jumalallista sallimusta Hadekseen mennyt, vaan että
sielläkin hän, jos konsanaan kukaan muu tulisi hyvin menestymään.
Tästäpä syystä minussa ei mitään surkua noussut, niinkuin sopisi luulla
tapahtuvaksi tämmöisessä surun tilassa; eikä toiselta puolen mitään
mielihyvää, vaikkapa tapamme mukaan olimme filosofiallisiin kysymyksiin
ryhtyneet – sillä tätä laatua oli, näet, puheemme – vaan minua
vallitsi kerrassaan kummallinen ja outo tunne, johon yhtyi sekä
mielihyvää että myöskin mielipahaa, ajatellessani, että tämmöinen mies
pian oli eroava. Ja melkeinpä samaa mieli-alaa olivat kaikki läsnä
olevaiset, he milloin hymyilivät, milloin taas itkivät, semminkin yksi
meistä, nimittäin Apollodoro; sinä ehkä tunnet miehen ja hänen
luontonsa?
_Ekhekrates_. Miksikä en?
_Faidoni_. Hänpä se juuri tätä mielenlaatua oli, ja minäkin puolestani
olin suuresti liikutettu, niin ikään muutkin.
_Ekhekrates_. Ketkä ne siis saapuvilla olivat, Faidoni?
_Faidoni_. Syntyperäisistä Athenalaisista olivat läsnä tuo sama
Apollodoro ja Kritobulo isänsä Kritonin kanssa, paitsi näitä Hermogenes
ja Epigenes sekä Aiskhines ja Antisthenes. Saapuvilla olivat myös
Ktesippo Paianiailaiaen ja Menekseno sekä muutamia muitakin
Athenalaisia; mutta Platoni, luulen minä, oli sairas.[3]
_Ekhekrates_. Oliko muukalaisia läsnä?
_Faidoni_. Oli, Simmias Thebalainen ja Kebes ja Faidonides sekä
Megarasta Eukleides ja Terpsioni.
_Ekhekrates_. Entä muita? Aristippo ja Kleombroto, olivatko he siellä?
_Faidoni_. Eivät; heidän sanottiin olevan Aiginassa.
_Ekhekrates_. Oliko saapuvilla vielä joku muukin?
_Faidoni_. Luulenpa jo maininneeni melkeen kaikki.
_Ekhekrates_. Entä sitten? Mistä sanoitkaan keskustelleenne?
* * * * *
III. _Faidoni_. Minä koetan sinulle kaikki kertoa alusta alkaen. Meillä,
näet, oli tapana jo edellisinäkin päivinä, käydä Sokrateen luona ja me
aina kokoonnuimme aamuisin oikeushuoneesen, jossa tuomiokin oli
julistettu; sillä se oli vankihuoneen lähellä. Keskenämme haastellen me
siis joka kerta varroimme, kunnes vankihuone avattiin – se, näet, ei
varhain avattu –; mutta, niin pian kuin se avattiin, menimme me sisään
Sokrateen luo ja vietimme suuremman osan päivää hänen seurassansa. Ja
tälläpä kertaa olimme vieläkin varhaammin kokoontuneet. Sillä
tullessamme edellisen päivän illalla vankihuoneesta, olimme saaneet
tietää, että laiva oli Delosta palannut. Me siis toisiamme kehoitimme
miten aikuisimmin saapumaan tavalliseen paikkaan. – Niinpä
saavuimmekin; mutta ovenvartija, joka meille aina ovet aukaisi, tuli
ulos ja käski meidän odottaa eikä ennen sisään astua, ennenkuin hän itse
käskisi. "Sillä", sanoi hän, "nuo yksitoista[4] irroittavat nyt
Sokratesta hänen kahleistaan ja ilmoittavat hänelle, että hänen tulee
tänä päivänä elämänsä päättää. Vähän ajan päästä tuli vartija takaisin
ja käski meidän astua sisään. Vankihuoneesen nyt astuessamme huomasimme
Sokrateen vast'ikään kahleista irroitetuksi ja Xanthippan – sinä hänen
tunnet – istuvan hänen vieressään, heidän pieni poikansa sylissä. Kun
Xanthippa meidät näki, nosti hän valitushuudon ja puhui niitä, mitä
naiset ainakin: "Viimeisen kerran siis saavat nyt ystävät sinua,
Sokrates, puhutella ja sinä heitä!" Kritoniin katsoen Sokrates silloin
sanoi: "Kritoni, saatettakoon vaimoni kotiin!"[5] Muutamat Kritonin
seurueesta saattoivat silloin kotiin hänen vaimonsa, joka yhä huusi ja
rintaansa löi. Mutta Sokrates kohoten sänkyyn istumaan veti jalkansa
ylös ja kynsi sitä; ja yhä jalkaa kynsien hän lausui: "kuinka kummasti
toki, minun ystäväni, näkyy olevan tuon laita, jota ihmiset sanovat
nautinnoksi; kuinka ihmeellisessä suhteessa se onkin sen kanssa, joka
näyttää sen vastakohtana olevan, nimittäin tuskan kanssa, siinä
ett'eivät nämä molemmat tahdo yhtä aikaa olla ihmisessä, vaan jos joku
toista etsii ja saavuttaa, niin hän melkein välttämättömästi toisenkin
saa, ikäänkuin lähtisivät nämä molemmat yhdessä ulos yhdestä päästä.
Niinpä arvelenkin, että jos olisi Aisopo tämän huomannut, hän siitä
olisi sadun sepittänyt, mitenkä Jumala, kun tahtoi näiden molempain
keskinäisen sodan lakkauttaa, vaan sitä ei voinut, sitoi heidän päänsä
yhteen, ja että tästä syystä jokainen, jonka osaksi toinen tulee, sitten
osaksensa saapi toisenkin. – Näin näkyy minulle itsellenikin käyneen;
kun vast'ikään tunsin jalassani kivun noista kahleista, tuntuu nyt
nautinto seuraavan."
IV. Nyt keskeytti häntä Kebes ja sanoi: "sepä nyt, Zey avita, oli hyvä,
ettäs, Sokrates, minua muistutit. Sillä noiden runoelmain johdosta,
joita olet sepittänyt, kun olet muutamia Aisopon satuja runomittaan
sovittanut sekä Apollonille ylistysvirren[6] runoellut, ovat muutamat jo
ennen, mutta vast'ikään juuri Eueno, minulta kysyneet, mitä mieleesi
joutui, koska tänne tultuasi olet niitä sepittänyt, vaikka et koskaan
ennen ole runoutta harjoittanut. Jos siis pidät mitään lukua siitä, että
minulla olisi Euenolle jotain vastaamista, kun hän jälleen minulta kysyy
– ja siitä olen varma, että hän kysyy, – niin sano, mitä minun pitää
vastaaman."
"Sano hänelle siis, Kebes, niinkuin totta onkin" – vastasi Sokrates –
"ett'en ole niitä tehnyt kilpaillakseni hänen taikka hänen runoelmainsa
kanssa, sillä tiesinpä kyllä, ett'ei tämä olisi helppoa ollut; vaan
saadakseni selkoa, mitä muutamat unelmat merkitsivät, sekä täyttääkseni
velvollisuuteni, jos ehkä tämä sattuisi olemaan se Runotarten taide,
jota minun käskettiin harjoittaa[7]. Tämän laita oli tämmöinen: Monta
kertaa edellisessä elämässäni näkyi minulle sama unelma, milloin
missäkin muodossa, aina samaa puhuen: Sokrates, harjoita ja harrasta
Runottarien taidetta! Minä puolestani luulin ennen, että se, jota
harrastin, juuri olikin se, johon unelma minua kehoitti ja yllytti, ja
että, samaten kuin on tapana juoksijoita yllyttää, unelmakin minua
kehoitti harjoittamaan sitä, jota harjoitinkin, nimittäin Runotarten
taidetta, koska, näet, filosofia on ylevin Runotarten taide, ja tätähän
minä harjoittelinkin. Mutta nyt kun tuomio oli julistettu ja jumalan
juhla viivytti kuolemaani, niin arvelin, että, jos ehkä tämä tavallinen
runoustaide oli se, jonka harjoittamiseen tuo unelma niin usein minua
kehoitti, minun ei tullut tottelematonna olla, vaan yritykseen ryhtyä.
Sillä ennenkuin olin unelmaa noudattanut ja runoilemisella
velvollisuuteni täyttänyt, arvelin turvallisemmaksi olla lähtemättäni
tästä elämästä. Näin minä siis ensiksi tein runoelman sille jumalalle,
jonka uhri-juhlaa parhaillaan vietettiin. Mutta kun olin jumalalle tämän
toimittanut ja kun arvelin, että runoilijan, jos hän tahtoi runoilija
olla, tulee sepittää runotaruja eikä suorasanaisia kertomuksia, vaan
itse en ollut mikään runotarujen keksijä, niin tästä syystä otin
runomittaan sovittaakseni muutamia Aisopon eläinsatuja, jotka minulla
olivat käsillä ja joita muistin, mitkä vaan ensiksi sattuivat.
V. Kerro siis, Kebes, tämä Euenolle, tervehdi häntä ja sano, että, jos
hän on viisas, hän minua piammiten seuratkoon. Sillä tänä päivänä, kuten
näyttää, olen minä lähtevä; Athenalaiset niin käskevät."
Simmias silloin virkkoi: "Minkä kehoituksen annatkaan Euenolle,
Sokrates! Useinkin olen, näet, sen miehen tavannut, mutta sen mitä minä
olen havainnut, ei ole hän ensinkään taipuvainen kehotustasi
noudattamaan."
"Mitenkäs niin?" sanoi Sokrates, "eikö Eueno ole filosofi?"
"Filosofi kyllä, minun luullakseni", vastasi Simmias.
"Siis on hän oleva tähän taipuvainen, eikä ainoastaan hän, vaan
jokainen, joka kelvollisesti ottaa osaa tähän asiaan. Mutta arvattavasti
hän ei ole itseänsä surmaava; sillä tätähän ei sanota oikeaksi."
Samassa kuin Sokrates näin lausui, laski hän jalkansa alas sängystä
maahan ja istui tällä tavoin koko seuraavan kanssapuheen kestäessä.
Nyt kysyi häneltä Kebes: "Mitä tarkoitat, Sokrates, tuolla lauseellasi,
ett'ei ole oikein itseään surmata, mutta että kuitenkin filosofin tulee
olla taipuvainen seuraamaan kuolevaa?"
"Mitenkä, Kebes? Ettekö te, sinä ja Simmias, ole tästä kuulleet
keskusteltavan, kun olette Filolaon kanssa olleet?"[8]
"Emme ainakaan mitään tarkkaa, Sokrates."
"No niin, kuulonhan mukaan minäkin näistä tulen puhumaan; ja mitä olen
sattunut näistä kuulemaan, sen mielelläni teille puhun. Niinhän
lieneekin sopivinta, että, kun ollaan aikeissa lähteä tuonne pois,
mietitään ja keskustellaan sinne-lähdöstä, minkälaisen luulemme lähdön
olevan; mitäpä muuta meillä olisikaan tekemistä koko ajan päivän laskuun
saakka?"
VI. "Mutta millähän syyllä itsensä surmaaminen väitetään vääräksi,
Sokrates? Sillä, niinkuin äsken kuulustelitkin, olen jo ennen sekä
Filolaolta, kun hän meidän luonamme oleskeli, että muutamilta muiltakin
kuullut, ett'ei sovi sitä tehdä; mutta mitään tarkkaa näistä en ole
keneltäkään koskaan kuullut."
"Ole vaan hyvillä mielin," sanoi Sokrates; "saanet sen piankin kuulla.
Mutta sinusta arvattavasti kuuluu kummalta, että tämä väite yksin
kaikista muista on ehdoton ja että se ei, niinkuin kaikki muu, riipu
yksityisestä ihmisestä, niin että muutamasti ja muutamille olisi parempi
kuolla kuin elää. Vaan mitä nyt niihin tulee, joille olisi parempi
kuolla, niin arvattavasti sinusta kummalta kuuluisi, jos näillä
ihmisillä ei olisi oikeutta tehdä itselleen hyvää, vaan heidän täytyisi
vartoa toista hyväntekijää."
Kebes nyt vähin hymyili ja sanoi omituisella murteellaan: "Zey
tiekköön!"[9]
"Tämä, totta kyllä," jatkoi Sokrates, "voisi kuulua järjettömältä; mutta
kyllä kai siinä jotain perääkin on. Se oppi, joka eräissä
salaisuuksissa[10] meille näistä annetaan, mitenkä me ihmiset täällä
olemme ikään kuin vankeudessa ja mitenkä ei ole oikein itseään tästä
vankeudesta irroittaa eli pelastaa, näyttää minusta vaikealta eikä
suinkaan helposti käsitettävältä. Kuitenkin, Kebes, näyttää minusta
oikein sanotulta se, että jumalat meistä huolta pitävät ja että me
ihmiset olemme jumalien omaisuutta. Vai eikö sinusta niin ole?"
"Onpa niin minusta," vastasi Kebes.
"Jos siis," sanoi hän, "joku sinun orjistasi itsensä surmaisi, ilman
sinun antamattasi mitään viittausta siitä, että tahdoit hänen kuolemaan,
etköhän siinä tapauksessa sinäkin häneen suuttuisi, ja häntä rankaisisi,
jos sinulla minkäänlaista rangaistusta silloin enään olisi?"
"Varmaankin", vastasi Kebes.
"Tällä tavoin siis ehk'ei olekaan niin järjetön se väite, ett'ei pidä
itseään surmaaman ennen, kuin jumala päällemme panee jonkun pakon,
niinkuin nyt tämänkin nykyisen minulle."
VII. "Tämä", sanoi Kebes, "kyllä kuuluu todenmukaiselta. Mutta mitä
tulee siihen, jota vast'ikään sanoit, että filosofit mielellään tahtovat
kuolla, niin näyttää se mielettömältä, jos vaan mitä äsken sanoimme on
oikein sanottu, että, näet, jumala on se, joka meistä huolen pitää, ja
että me olemme hänen omaisuuttansa; sillä että järkevimmät miehet
vastohakoisuutetta jättäisivät sen suojeluksen, jonka heille antavat
suojelijoista kaikkein parahimmat, itse jumalat, siinä ei ole mitään
järkeä. Eiväthän ne ainakaan voi luulla osaavansa paremmin itsestään
huolta pitää, jos he vapaiksi pääsevät, mieletön mies piankin voisi
arvella, että hänen pitäisi lähteä haltijataan pakoon, eikä osaisi
ajatella sitä, ett'ei pidä hyvästä luopuman, vaan miten mahdollisimmasti
siinä pysymän, koska hyvästä luopuminen olisi järjetöntä; mutta jolla
mieltä on, hän aina haluaisi olla sen luona, joka on häntä parempi. Ja
näin, Sokrates, näkyy siis äsken lausuttujen vastakohta olevan
todenmukainen; sillä juuri ymmärtävien sopii vastahakoisuudella kuolla,
mutta ymmärtämättömien ilolla."
Kun Sokrates tämän kuuli, näkyi hän olevan hyvillänsä Kebeen innosta ja,
katsoen meihin muihin, hän lausui:
"Aina se Kebes vastaväitteitä keksii, eikä ota koskaan heti uskoaksensa,
mitä hänelle sanotaan."
Simmias lausui: "Tällä kertaa, Sokrates, näyttää minustakin Kebes
puhuneen oikein; sillä minkätähden tahtoisivatkaan todellisesti viisaat
paeta hallitsijoita, jotka ovat heitä paremmat, sekä näistä mielellään
erota? Ja minusta näkyy Kebes puheellaan juuri sinua tarkoittaneenkin,
kun niin helposti saatat jättää sekä meidät että nuo, kuten itse
tunnustat, hyvät hallitsijasi, jumalat."
"Oikein puhutte", sanoi Sokrates. "Sillä arvelenpa tarkoituksenne
olevan, että minun on näissä asioissa itseäni puolustaminen ikäänkuin
oikeuden edessä."
"Aivan niin", sanoi Simmias.
VIII. "No, hyvä!", sanoi hän; "tahdonpa koettaa teidän edessänne itseäni
puolustaa paremmalla menestyksellä kuin tuomarieni edessä. Jos en siis,
te Simmias ja Kebes, luulisi tulevani ensiksikin toisten viisaitten ja
hyvien jumalien luoksi, sitten lisäksi vielä kuolleiden ihmisten luoksi,
jotka ovat paremmat, kuin ihmiset täällä, niin minä kyllä olisin
väärässä, jos en olisi vastahakoinen kuolemalle. Mutta nyt hyvin
tietäkää, että toivon tulevani hyvien ihmisten luoksi; kuitenkaan en
tahdo tuota niin kiven kovaan väittää, mutta se tyyni tietäkää, että,
jos jotakin tänkaltaista, minä ainakin sitä ankarasti väitän, että
joudun jumalien luoksi, jotka ovat hyviä hallitsijoita. Tästäpä syystä
siis en ole ensinkään vastahakoinen lähtemään, vaan elän siinä hyvässä
toivossa, että kuolleillakin on joku olo olemassa, ja, kuten vanhastaan
sanotaan, olo parempi hyvillä kuin pahoilla."
"Mitä nyt, Sokrates?", sanoi Simmias: "aiotko meistä erota ja itseksesi
pitää tämän mielipiteen, vai etkö siitä meitäkin osallisiksi tee? Sillä
ainakin minun mielestäni tämä näyttää olevan yhteinen hyvä meille
kaikille. Ja jos tästä voit meitäkin vakuuttaa, niin se samalla myös on
oleva sinun puolustuksena."
"Tahdon siis koettaa", sanoi hän. "Mutta ensiksi kuulkaamme Kritonia
tuossa, mitä lieneekään, jota hän jo kauan aikaa näkyy tahtoneen sanoa."
"Mitä muuta, Sokrates", sanoi Kritoni, "kuin että se mies, jonka tulee
antaa sinulle myrkky-juoma, jo kauan aikaa sitten minulle sanoi, että
sinua pitäisi huomauttaman siitä, että puhuisit niin vähän kuin suinkin.
Sillä hän arvelee, että ne, jotka puhuvat, pian lämpenevät, mutta että
lämpeneminen ei tuota myrkylle hyötyä, koska tämmöisissä tapauksissa
niiden, jotka näin tekevät, välistä täytyy juoda myrkkyä kaksi kolme
kertaa."[11]
Niin Sokrates sanoi: "käske miehen vaan olla hyvillänsä; ainoastaan
valmistakoon hän tuota valmistettavaansa sen verran, että hän voi
minulle kahdesti antaa, ja, jos tarvittaisiin, kolmastikin."
"Tuonpa melkein jo tiesinkin", vastasi Kritoni, "mutta hän on jo kauan
minua vaivannut."
"Anna hänen olla", sanoi Sokrates. "Mutta teille tuomareilleni tahdon jo
tilin tehdä siitä, mitenkä mielestäni mies, joka todenperästä on
elämänsä viettänyt filosofian harrastamisella, hyvällä syyllä voi
vakavana olla, kun kuolema lähestyy, sekä varmasti toivoa, että hän,
täältä erottuaan, siellä on saavuttava suurimmat edut. Mitenkä nyt näin
on näiden laita, koetan teille osoittaa, te Simmias ja Kebes.
IX. Näyttääpä melkein kuin olisivat kaikki muut ihmiset tietämättömissä
siitä, että ne, jotka oikealla tavalla ryhtyvät filosofian
viljelemiseen, eivät tavoittele muuta kuin kuolemista ja kuolleina
olemista[12]. Jos nyt näin on asian laita, niin olisipa todellakin
eriskummallista, jos ken koko elinaikansa tuota ainoata tavoittelisi,
mutta, kun se sitten juuri on saavutettavana, muuttuisi vastahakoiseksi
sille, jota hän niin kau'an on halunnut ja tavoitellut."
Simmias silloin hymyili ja sanoi: "Oletpa, Sokrates, totta Zey! saanut
minun nauramaan, vaikka tällä erää en ole nauruun ensinkään taipuvainen.
Sillä arvelenpa, että, jos tuo suuri yleisö olisi saanut tämän kuulla,
tämä sen mielestä olisi ollut aivan oikein sanottu filosofeista; ja mitä
meidän kansalaisiimme[13] tulee, niin olisivat he varmaan taipuvaiset
myöntämään että ne, jotka ovat filosofiaan puuttuneet, todenperästä
haluavat kuolla, sekä ett'eivät he ensinkään ole tietämättömissä siitä,
että ne ainakin ansaitsevat kuolla."
"Ja oikeinpa he, Simmias, puhuisivat, paitsi mitä tulee siihen,
ett'eivät olisi tietämättä. Sillä tietämättä he ovat sekä siitä, miten
todelliset filosofit haluavat kuolla, että myöskin siitä, millä tavalla
he kuoleman ansaitsevat ja minkälaisen kuoleman. Puhukaamme siis", sanoi
hän, "itseksemme ja antakaamme noiden olla. – Onko mielestämme kuolema
mitään?"
"Totta kait," vastasi siihen Simmias.
"Mutta arvaten ei muuta, kuin sielun ja ruumiin ero? Ja että kuolleena
oleminen on se, että ruumis, sielusta eroitettuna, oleskelee itseksensä
erillään, ja sielu, ruumiista eroitettuna, se niinikään erillänsä
oleskelee itsekseen? Mitään muuta, kuin tämä, ei kuolema liene?"
"Eipä muuta, kuin tämä", vastasi Simmias.
"Mietipä nyt, ystäväni, onko sinulla sama ajatus kuin minulla; sillä
tällä tavoin me, luullakseni, paremmin pääsemme selville siitä, mitä nyt
tutkimme. Sopiiko mielestäsi filosofin haluta noita niin kutsuttuja
nautintoja, semmoisia kuin esimerkiksi ruokien ja juomain nautintoja?"
"Ei millään tavoin, Sokrates", vastasi Simmias.
"No, entä lemmennautintoja?"
"Ei ensinkään."
"Entäs edelleen; noita muita huolia ruumiin hoidosta, luuletko semmoisen
miehen niitä suuriksi arvaavan? Luuletko hänen pikemmin arvossa pitävän
vai ylenkatsovan esimerkiksi kalliitten vaatteiden ja jalkineiden ostoa
ja muita noita ruumiin koristuksia, paitsi sen verran, minkä
välttämättömyys häntä vaatii näitä hankkimaan?"
"Ylenkatsoo kait minun mielestäni todellinen filosofi näitä tämmöisiä",
vastasi Simmias.
"Tämmöisen miehen koko harrastus siis sinun mielestäsi ei tarkoita
ruumiin asioita, vaan mahdollisuuden mukaan näistä luopumista ja hengen
asioihin kääntymistä?", jatkoi Sokrates.
"Niin, minun mielestäni."
"Erittäinkin tänkaltaisissa asioissa käy siis ilmi, että filosofi ennen
muita ihmisiä koettaa niin paljon kuin suinkin irroittaa sielua ruumiin
yhteydestä?"
"Nähtävästi."
"Ja useimpain ihmisten mielestä, Simmias, ei näytä elämä olevan minkään
arvoinen semmoiselle miehelle, jolla ei ole tänkaltaista huvia eikä
niihin osaa ota, vaan melkeinpä kuolleena olevalta näyttää se, joka ei
huoli ruumiillisista nautinnoista."
"Aivan totta puhut."
X. "Mutta miten on viisauden hankkimisen laita? Onko ruumis esteeksi vai
ei, jos joku viisauden harrastuksessaan sen avuksensa ottaa? Sanani
tarkoittavat tätä: antavatko näkö tai kuulo ihmisille mitään
todenperäistä, vai onko näiden laita niin kuin runoilijat meille
myötänsä juttelevat, ett'emme kuule emmekä näe mitään varmaa?[14] Ja
kuitenkin, jos ruumiillisista aistimista eivät nämäkään, näkö ja kuulo,
ole tarkkoja eikä luotettavia, niin tuskinpa sitten muutkaan; sillä
kaikki muut ovat näitä huonommat. Vai eivätkö mielestäsi ole?"
"Varmaan", vastasi hän.
"Milloinka siis", jatkoi Sokrates, "saavuttaa sielu totuuden? sillä kun
se ruumiin kera koettaa jotakin tutkia, niin on selvää, että tämä sen
pettää."
"Totta puhut."
"Eivätköhän sielulle siis nuo tosi-olemat käy selviksi ajattelemalla,
jos muutoin millään tavoin?"
"Tosiaan."
"Mutta sielu kait silloin ajattelee parahiten, kun sitä ei häiritse
mikään noista, ei kuulo eikä näkö, ei tuska eikä huvi, vaan kun se,
ruumiista huolimatta, on miten mahdollista itseksensä ja, mahdollisuuden
mukaan ilman yhteydettä ja keskeydettä ruumiin kanssa, tavoittelee
todella olevaa."
"Niin vainen."
"Eikö filosofin sielu siis tässäkin pidä ruumista sangen arvottomana ja
sitä karta, ja pyrkii vaan itsekseen päästä?"
"Siltä näyttää."
"Mutta mitenkä on, Simmias, laita tämän: sanommeko löytyvän jotakin
ehdottomasti oikeaa vai ei?"
"Sanomme kyllä, Zeyn kautta!"
"Ja ehdottomasti kaunista sekä hyvää?"
"Mitenkäs ei?"
"Oletko koskaan silmilläsi nähnyt mitään näistä?"
"En koskaan", vastasi hän.
"Oletko sitten muun ruumiillisen aistimen kautta näitä oppinut
tuntemaan? Puhun nyt kaikista senkaltaisista, niinkuin esimerkiksi
suuruudesta, terveydestä, väkevyydestä, sanalla sanoen kaikkien tosi
olosta, mitä mikin itsessään on. Voimmeko ruumiin avulla nähdä näiden
sisimmän toden? Vai onko laita niin, että se meistä, joka parhaiten ja
tarkimmiten koettaa ajatuksella käsittää sen asian todellista oloa, jota
hän jolloinkin tutkii, hän pääsee kunkin asian tuntemista likimmälle?"
"Niin aivan."
"Mutta tätähän tehnee puhtaimmasti se, joka niin paljon kuin suinkin
itse ajatuksella ryhtyy jokaiseen asiaan, eikä ajattelemisessa anna
tilaa nä'ölle eikä myöskään ajatuksen rinnalle aseta mitään muuta
aistinta, vaan joka, käyttäen ajatusta sen sulassa puhtaudessa, koettaa
tavoitella itsekutakin todella olevaa sen sulassa puhtaudessa, vapaana,
niin paljon kuin mahdollista, silmistä ja korvista jopa, sanalla sanoen,
koko ruumiista, koska tämä, jos se on myötävaikuttamassa, sielua
häiritsee ja estää sitä totuuden ja viisauden saavuttamisesta? Eiköhän,
Simmias, juuri tämmöinen mies, jos kenkään, ole tosin-olevaa saavuttava?
"Ylenmäärin totta on, mitä puhut, Sokrates", sanoi Simmias.
XI. "Eikö, siis", jatkoi Sokrates, "kaikista näistä välttämättömästi
seuraa, että todenperäiset filosofit saavat melkeinpä tämänkaltaisen
ajatuksen, niin että toisilleen myöskin puhuvat tähän suuntaan:
Näyttääpä ikäänkuin tutkinnossamme joku polku meidät johdonperäisesti
viepi siihen, että, niinkauan kuin meillä on ruumis ja meidän sielumme
on yhteenliitetty tämän pahan kanssa, me emme täydelleen voi saavuttaa
sitä, jota tavoittelemme; ja totuus se on, jota tavoittelemme. Sillä
tuhansia hankaluuksia tuottaa meille ruumis välttämättömän elatuksen
kautta; ja jos lisäksi tauteja sattuu, niin estävät ne meitä totuuden
etsinnässä. Ruumis meidät täyttää haluilla ja himoilla, pelolla ja
kaikenlaisilla tyhjillä kuvilla, sekä monenkaltaisilla joutavilla, niin
että me toden perästä juuri sen tähden, kuten on tapana sanoa, emme
ensinkään pääse mihinkään käsitykseen mistäkään. Sodatkin ja kapinat ja
riidat eivät nekään ole minkään muun vaikuttamia, kuin ruumiin ja sen
himojen. – Sillä tavarain pyynnöstä meille kaikki sodat syntyvät, mutta
tavaraa täytyy meidän hankkia ruumiin tähden, jonka palveluksessa
orjaamme. Ja näistäpä kaikista syistä meillä ei olekaan tilaisuutta
filosofiaa harrastamaan. Mutta pahin kaikesta on, että, jos me siltä
joskus tilaisuutta saammekin ja käännymme jotain tutkimaan, se joka
paikassa pujahtaa tutkimuksiimme, tuottaa levottomuutta ja häirinää ja
meitä niin hämmentää, ett'emme sen takia voi totuutta nähdä. Itse teossa
onkin käynyt ihan ilmeiseksi, että, jos mielimme joskus jostakin saada
puhtaan tiedon, meidän tulee erota ruumiista ja asiat katsoa itse
sielulla. Ja silloinpa, kuten näyttää, me saavutamme sen, jota halajamme
ja jonka ystäviksi itseämme sanomme, nimittäin viisauden, silloin, näet,
kun olemme kuolleet, vaan emme eläessämme – niinkuin tämä puhe
osoittaa. Sillä jos ruumiin kanssa yhdessä on mahdoton saavuttaa
puhdasta tietoa mistäkään, niin tapahtuu jompikumpi kahdesta: me emme
tätä tietoa ensinkään voi saavuttaa, taikka me sen saavutamme vasta
kuoltuamme. Silloin vasta, näet, mutta ei ennen, on sielu oleva
itsekseen, ruumiista eroitettuna. Ja niinkauan kuin elämme, näytämme
silloin olevamme tietoa likimmällä, kun niin vähän kuin mahdollista ja
sen verran vaan kuin välttämättömyys vaatii pidämme keskeyttä ja
yhteyttä ruumiin kanssa, emmekä itsiämme sen luonnolla saastuta, vaan
pidämme itsemme siitä puhtaina, siksi kuin itse jumala meidät vapauttaa.
Ja täten puhtaina sekä ruumiin järjettömyydestä vapaina me saamme,
niinkuin arvata sopii, oleskella samankaltaisten sielujen kanssa ja
voimme omin voimin tajuta kaikki täydessä kirkkaudessa; ja tämä kait on
itse totuus. Sillä, joka ei puhdas ole, ei sille ole sallittu puhdasta
käsittää. Näin, Simmias, luulen kaikkien niiden, jotka viisautta oikein
harrastavat, täytyvän toisillensa puhua ja tätä mielipidettä olla. Vai
eikö tämä ole sinunkin ajatuksesi?"
"Kaikin puolin, Sokrates."
XII. "Jos, ystäväni, tämä nyt on totta", jatkoi Sokrates, "eikö ole
meillä siis suuri toivo, että, kun pääsemme sinne, minne minä vaellan,
me siellä jos missään voitamme sen, jonka voittamisesta meillä
edellisessä elämässämme on ollut niin paljon huolta, niin että sen
matkan, joka nyt on minulle määrätty, voi hyvällä toivolla tehdä
toinenkin mies, ken hyvänsä tietää mielensä valmistetuksi ja
puhdistetuksi."
"Niin aivan", sanoi Simmias.
"Mutta eikö ole puhdistuksena pidettävä juuri se, josta
kanssapuheessamme jo ennen puhuttiin, nimittäin sielun eroittaminen
ruumiista niin paljon kuin suinkin sekä sielun totuttaminen
yhteenvetäymään joka ruumiin paikasta itsekseen ja keräymään itsehensä
ja niin nykyisessä kuin tulevassakin elämässä mahdollisuutta myöten
asumaan yksinänsä itsekseen, irroitettuna ruumiista ikään kuin
kahleista?"
"Sepä juuri", sanoi hän.
"Mutta eikö juuri tätä sielun irroitusta ja erkanemista ruumiista sanota
kuolemaksi?"
"Sanotaan."
"Mutta sen irroittamista haluavat, kuten sanomme, parhaasta päästä aina
ja ainoastaan ne, jotka viisautta oikein harjoittavat, ja tämäpä se
juuri onkin filosofien harrastus, tämä sielun irtaantuminen ja
erkaneminen ruumiista. Eikö niin?"
"Siltä näyttää."
"Eiköhän se siis, kuten alussa sanoin, olisi naurettavaa, jos joku
täällä eläessään koettaisi niin elämätänsä asettaa, että hän tulisi
miten likimmälle kuoleitten oloa, mutta sitten, kun kuolema tulee, siitä
tuskaantuisi. Eikö olisi tämä naurettavaa?"
"Olisi kerrassaan."
"Todenperästä siis, Simmias, haluavat filosofian oikeat harrastajat
kuolla, ja vähimmiten kaikista ihmisistä on näille kuolleena oleminen
peloittava. Mietipä asiata seuraavaltakin kannalta. Jos ne, jotka aina
ovat olleet ruumiin vihaajia ja jotka mielivät saada pitää sielun
itseksensä yksinään, jos ne, tämän toteen-käydessä, pelkäisivät ja
olisivat vastamielisiä, eikö olisi se näiden puolelta suuri
mielettömyys, jos eivät he ilolla menisi sinne, johon tultuaan he
toivovat ensiksikin saavuttavansa sen, jota he eläessään rakastivat –
ja toiseksi vielä pääsevänsä olemasta yhdessä sen kanssa, jonka vihaajia
he olivat? Ja vielä: lemmityistensä ja vaimojensa ja lastensa kuoltua
ovat monet ihmiset vapaaehtoisesti tahtoneet Hadekseen päästä,
viehätettyinä siitä toivosta, että siellä saisivat nähdä ja yhdessä olla
niiden kanssa, joita he rakastivat; mutta joka viisautta todenperästä
rakastaa ja joka on tullut siihen lujaan toivoon, ett'ei hän missään
muualla kuin Hadeksessa voi sanottavassa määrässä tätä saavuttaa, hänkö
siis vastenmielisesti kuolisi eikä sinne ilomielin menisikään? Näin kait
täytyy, ystäväni, ainakin sen uskoa, joka toden perästä on filosofi:
lujasti, näet, täytyy hänen olla vakuutettu siitä, ett'ei hän missään
muualla kuin siellä ole saavuttava puhdasta viisautta. Jos tämän laita
nyt on tämmöinen, eikö olisi se, kuten äsken sanoin, suuri mielettömyys,
jos filosofi kuolemata pelkäisi?"