Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
FAIDONI,
PLATONIN KESKUSTELMA
SOKRATEEN VIIMEISISTÄ HETKISTÄ
JA
SIELUN KUOLEMATTOMUUDESTA.
Kreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekä
johtavalla alkulauseella varusti
T:ri J. W. Calamnius.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin ja Göös 1882.
Alkulause.
Jaloin kreikkalainen henki ja ajattelija, ylevä Platoni, ilmestyy täten
ensi kerralta suomalaisessa puvussa. Hän esiintyy yhdellä
kansantajuisimmalla teoksellaan. Kaikista Platonin mainioista
keskustelmista eli "dialogeista" on nimittäin Faidoni itse pää-aineensa,
sielun kuolemattomuuden, puolesta tajuisimpia, jonka ohessa kuvaus
viisaan Sokrateen viime hetkistä on mitä miellyttävin.
Alkulauseessa ennen suomentamaani "Aristoteleen Runousoppi"-kirjaan olen
jo ollut tilaisuudessa lausumaan, miten tarpeellinen vanhain
klassillisten teosten saaminen käännösten kautta suomalaiseenkin
kirjallisuuteemme on, koska vanhalla klassillisella kirjallisuudella,
suuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen ja
puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy.
Jos kenenkään, niin on näin laita syvämielisen ja ihanteellisen Platonin
teosten laita. Tästä kylliksi syytä saada häntä jospa pienenkin teoksen
kautta suomalaiseen kirjallisuuteemme.
Tämä käännös on jo moniaita vuosia sitten ollut valmiina, vaan astuu nyt
julkisuuteen melkoisesti korjattuna. Sen ilmestymisen mahdollisuudesta
tällä erää tulee minun kiittää kustantajaini jalomielisyyttä.
Helsingissä Toukokuussa 1882.
_J. W. C._
Johdanto.
Montakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeasta
tarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässä
erittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan,
että sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelman
pää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissä
hetkissään dialogin päähenkilönä.
Nämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteen
joutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.
Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen
kannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus
sielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan
henkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä
kansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin
paljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja
n. k. "mysteriain" salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä
näissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että koko
Sokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon,
uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama.
Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta
silloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan
jotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaa
olemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun
personallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka
vakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään
varsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole
esiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni,
jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja
kehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka
kuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan
kehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi
todistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset,
– hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti
tieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates
oli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen
kuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin
niin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan
elävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta
kuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme
loppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista,
joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain.
Kaikki Platonin dialogit ovat samassa myöskin taideteoksia, jotka itse
filosofiallisen aineen ohessa ovat arvosteltavat myöskin ulkomuotonsa
puolesta. Näin on Faidoninkin laita; kappaleen koko draamallinen pohja
ja kehitys, luoteiden kuvaus ja kaikki sivukohdat ovat erinomaisella
kaunotieteellisellä huolella tehdyt, ja tämänkin puolesta on Faidoni
etevimpiä Platonin teoksia. Kuitenkaan eivät nämä kohdat astu samassa
määrässä silmiin tässä Platonin keskustelmassa, kuin muutamassa muussa,
esim. Symposionissa, ja syynä siihen on se, että tämän keskustelman
totinen ja korkea aihe ei salli runollista kaunistuspukua yhtä runsaasti
käytettäväksi, kuin missä aine on toista laatua. Tämä keskustelma onkin
sanottava murhenäytelmäksi. Kun Platonin kolmesta etevimmästä
keskustelmasta – Faidrosta, Symposionista ja Faidonista – on sanottu,
että "Faidro," keskustelma kauneudesta, parhaasta päästä on lyyrillinen,
ja "Symposioni," keskustelma rakkaudesta, enimmiten eepillinen, niin
sopiikin Faidonista sanoa, että se on pääsuunnaltaan draamallinen. Se on
murhenäytelmällinen draama, uskonnon ja siveydellisyyden läpi-värittämä
draama.
Lyhyt sisällön esitys olkoon lukemiselle ohjeena.[1]
[1] Romalaiset numerot itse tekstissä osoittavat lukuja. Ulkopuolella
tekstiä, syrjissä olevat tavalliset numerot viittaavat Stephanin
editionin sivulukuihin. Dialogin henkilöistä katso selitys 3 tekstin
takana.
Keskustelmaa aloittaa eräs kohtaus, jossa Faidoni ystävälleen
Ekhekrateelle Flion kaupungissa Argoliin maakunnassa, jonka ystävän
luona Faidoni kävi vierailla, kertoo Sokrateen vankeudessa-olosta ja
niistä syistä, jotka viivyttivät hänen kuolematansa, ystävien käynnistä
Sokrateen luona, Sokrateen omaisista ja muusta (Luvut I, II ja III).
Sitten kertoo Faidoni Ekhekrateen tahdosta ne kanssapuheet, joita
Sokrates piti läsnäolevaan oppilasten kanssa.
Ensiksikin antaa kahleiden irroittaminen Sokrateen jaloista Sokrateelle
tilaisuuden puhumaan nautinnosta ja kiusasta (luku III). Sen jälkeen hän
ottaa keskustellaksensa siitä väitteestä, että *kaikki todelliset
filosofit haluavat kuolla* (l. IV–XIII).
Ensin näytetään kieltoperäisesti, mitenkä tätä asiata ei saa niin
ymmärtää, että olisi luvallista itsensä surmata (l. IV–VII). Sitten
seuraa väittöperäinen puoli, jossa Sokrates koettaa todeksi näyttää,
että filosofi haluaa kuolla. Sanoen kuolemata sielun ja ruumiin eroksi
hän osoittaa, että tämä ero juuri onkin filosofin tarkoitusperänä. Sillä
filosofi etsii totuutta, mutta tätä totuuden etsimistä estää
ruumiillisuus. Mitä enemmin siis filosofi voi ruumiista irtaantua, sitä
suurempi toivo hänellä sopii olla totuuden saavuttamisesta. Mutta
täydellinen irtaantuminen ruumiista tapahtuu vasta kuoleman kautta ja
näin on kuolema siis filosofin tarkoitusperänä, jonka kautta hän
totuuden saavuttaa. Ainoastaan filosofilla voikin olla toivoa totuuden
saavuttamisesta, sillä hänen hyveensä on _todellinen_ hyve, ja
todellinen hyve on puhdistus kaikesta ruumiin-alaisuudesta ja sielun
pyhitys (VIII–XIII).
Tähän oppiin sanoo Kebes myöntyvänsä, mutta ainoastaan sillä ehdolla,
että todeksi voidaan näyttää, että sielu on kuolematon (XIV). Ja nyt
alkavat todistukset *sielun kuolemattomuudesta*.
Ensimäinen eli kosmologinen todistus (XV–XVII).
Tämä todistus perustuu siihen luonnonlakiin, joka määrää, että kaikki
kulkee kiertojuoksua siten, että vastakohta syntyy vastakohdastansa.
Niinkuin siis esim. nukkumisesta syntyy valvominen, niin syntyy myöskin
kuolemasta elämä, ja päinvastoin. Ja tämän lain totuus riippuu siitä,
että, jos ei tämmöistä kiertokulkua olisi olemassa, vaan kaikki kulkisi
yhteen suuntaan, kaikki vihdoin joutuisi yhtäläiseksi eikä löytyisikään
enään vastakohtia. Jos esm. ei kuolemasta syntyisi elämä vaan kaikki
kuollut jäisi kuolleesen tilaan, niinhän viimein kaikki olisi kuolleena.
Toinen elikkä psykologinen todistus (XVIII–XXIII).
Kebes muistuttaa, että mieleen-muistumisestakin ("die Erinnerung")
seuraa sielun oleminen ennen tätä elämätä, ja tämän todistamiseen ryhtyy
nyt Sokrates. Kaikki oppi on mieleen-muistumista, kun sielu ikäänkuin
uudestaan muistaa jotain, jota se jo oli unohtanut, jota uudestaan
muistamista joku nykyinen olo elikkä kohta välittää. Mutta mitenkä
voisikaan sielu uudestaan muistaa, ellei se olisi ollut ennen olemassa.
Simmias ja Kebes nyt myöntävät sielun olemista ennen ihmisen syntyä,
mutta väittävät, ettei sillä ole todistettu sen oleminen kuolemamme
jälkeen. Tähän tarttuen Sokrates viittaa ensimäiseen todistukseen, jonka
mukaan sielun täytyy kuolemankin jälkeen olla olemassa, kosk'ei
kuolemalla muussa tapauksessa olisikaan vastakohtaa.
Kolmas eli metafysillinen todistus (XXIV–XXIX).
Mutta vaikka sielun olossa oleminen kuolemankin jälkeen siis jo täten on
todistettu, ryhtyy Sokrates vielä uuteenkin todistukseen, koska luulee
huomaavansa, että sekä Kebes että Simmias vielä epäilevät. Tähän saakka
ei ole vielä ollut kysymystä sielun oikeasta laadusta, sen luonnosta,
sielun käsitteestä, ja muut todistukset kuin ne, jotka ovat tästä
otetut, eivät täysin riitä. Sokrates siis nyt selittämään, mitä laatua
sielu on. Sielu on liittämätön, aina samana pysyväinen ja
yhdenkaltainen, joittenka laatusanojen vastakohtina ovat: liiteperäinen,
milloin minkin kaltainen eikä koskaan samana pysyvä. Jos nyt kysytään,
mikä näistä vastakohdista on semmoinen, että sen sopii haihtua, rau'eta
ja kuolla, niin totta kait liiteperäisen sopii hajaantua samalla
tavalla, kuin se kokoonkin pantiin, mutta liittämättömän sopii, aina
samana, pysyväisenä, iäti pysyä ja elää. Myöskin on sielu näkymätön ja
jumalallisen kaltainen, ja semmoisenakin sen tulee elää, kun sitä
vastoin sen vastakohdan, nim. näkyväisen, ruumiillisen, inhimillisen,
tulee kuolla.
Tähän todistukseen liittäypi nyt *siveydellinen katsaus* (XXX–XXXIV):
Ainoastaan _puhdas_ sielu voi joutua itsensä kanssa samanlaatuisen, s. o
puhtaan luo, se on: jumaliin. Mutta jos se ruumiin himojen kautta on
tullut saastaiseksi ja totuutta vihaa, niin ajelehtii se hautojen
ympäri, siksi että se määrätyn ajan perästä joutuu sisälliseen laatuunsa
vastaavaan eläin-ruumiisen. Mutta jumaliin pääsee filosofin sielu, joka
oikeata hyvettä harrastaa, totuutta etsii ja ruumiista irtaantuu.
Nyt tulee hetken äänettömyys, jonka perästä seuraa: a) _Simmiaan väite_
(XXXV–XXXVI) että sitä samaa, mitä äsken sanottiin sielusta, voisi
sanoa myöskin esim. lyyryn harmoniasta eli soinnusta, ja kenpä tiesi
sielu ei olekaan mitään muuta kuin harmoniaa; b) _Kebeen väite_
(XXXVI–XXXVII) ettei sielun ijankaikkisuus sittenkään ole hänen
mielestään täysin todistettu, koska sielu kyllä voi ruumiin kuoleman
jälkeen vielä kauankin elää, mutta sillä ei ole sanottu, että se
ijankaikkisesti elää, koska se voisi, yhä uusia ruumiita asuntoinaan
käyttämällä ja käyttäen, kulumistaan kulua ja sittenkin vihdoin kuolla.
Sitten kerrotaan, mitä nämä vastaväitteet vaikuttivat kuulijoihin, ja
Sokrates kehoittaa välipuheessa Faidonin kanssa urhollisesti sotimaan
epäilystä vastaan sekä varoittaa filosofiallisten tutkistelujen
vihaamista vastaan (XXXVIII–XL), jonka perästä seuraa Sokrateen
vastaväitteet a) Simmiasta ja b) Kebestä vastaan.
_Vastaväite Simmiasta vastaan_ (XLI–XLIII). Sitä väitettä vastaan, että
sielu muka olisi harmonia, sotii se seikka, joka jo on myönnetty, että
sielu on olemassa ennen ruumista, jota ei voi sanoa soinnusta. Siitä
seuraisi myöskin se selvä vääryys, ettei olisi mitään eroitusta hyvän ja
pahan välillä. Sielun luontoon kuuluu myöskin, että se voi hallita
ruumista, mutta sointu riippuu aina ruumiista (soittokoneesta), mitenkä
voisikaan siis sielu olla sointua.
_Vastaväite Kebestä vastaan_ (XLIV–LVI). Ensiksi Sokrates uudestaan
kertoo ne väitteet, joita Kebes oli tehnyt (XLIV) ja ryhtyy sitten näitä
väitteitä vääriksi todistamaan pitemmän tutkimuksen kautta, josta
syntyy:
Neljäs eli ontologinen todistus (XLV–LVI).
Kertoen omaa filosofiallista kehitys-rataansa Sokrates luopi
historiallis-kriitillisen katsahduksen edellisiin filosofiallisiin
järjestelmiin, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet. Ensiksi tarkastaa hän
jonilaista ja pythagoralaista filosofiaa (XLV), sen jälkeen Apaxagoraan
filosofiaa (XLVI–XLVII) ja alkaa sitten selittämään omaa oppiansa
ideoista (XLVIII–seur.). Kaikki ("jede Qvalität", "jedes qualitativ
Bestimmte") on mitä on, sen kautta, että se saa osaa oman laatunsa
ideasta, esim. kaunis on kaunis sen kautta, että se on saanut osaa
kauneuden ideasta, kauneudesta semmoisena (XLIX). Jokainen idea poistaa
luotansa eikä voi kärsiä eikä itseensä ottaa vastakohtaansa, vaan tämän
lähetessä se joko pakenee ja peräytyy taikka häviää, esim. suuruus
poistaa luotansa pienuuden (L, LI). Mutta semmoisiakin löytyy, jotka
eivät kyllä ole suoria vastakohtia, vaan sittenkään eivät toisiansa
kärsi, niinkuin esim. tuli ei kärsi vaan poistaa luotaan kylmyyden, lumi
lämpimän, kohoisuus tasaisuuden (LII–LIII). Tätä laatua on sielukin.
Sielu on elämän idean kanssa niin ehdottomassa yhteydessä, että,
vaikk'ei se kyllä ole kuoleman idean suora vastakohta, se kuitenkin
luotaan poistaa kuoleman, s. o. sielu on kuolematon (LIV, LV). Ja koska
kuolematon myöskin on katoomaton, niin sielukin on katoomaton (LVI).
Tähän liittäypi käyttöpuolinen seuraus: koska sielu on kuolematon, niin
tulee ihmisen suurella huolella sitä hoitaa, sillä sen mukaan,
minkälainen sielu on, määrätään myöskin sen tuleva kohtalo, ja siitä
riippuu sen vastainen vaellus; hyvä sielu seuraa kernaasti
johtaja-enkeliänsä (daimoniansa) jumalien asuntoihin, mutta
ruumiillisuudessa riippuva ja rikoksilla saastutettu sielu viedään
pakolla sille sopivaan paikkaan (LVII).
Tähän loppuu pää-aineen tutkistelu, mutta sopivasti liittää Platoni
tähän vielä _mythillisen kuvauksen tulevan elämän asuntapaikoista_ ja
manalaan menneiden eri tiloista (LVIII–LXI) sekä _viimeisestä
tuomiosta_ (LXII–LXIII). Tämä tuomio on semmoinen, että keskimääräiset
sielut, jotka eivät ole hyviä eikä peräti pahoja, viedään
Akheroni-virtaa myöten Akherusia-järveen, jossa saavat töittensä palkan.
Jotka nyt huomataan perin parantumattomiksi, ne syöstään ikipäiviksi
Tartaroon. Mutta jotka vielä voivat parantua, lähetetään määrätyksi
ajaksi, tosin nekin Tartaroon, vaan sieltä vievät eri virrat ne sitten
uudestaan Akherusia-järveen. Täällä rukoilevat he niiltä anteeksi, joita
vastaan he eläessään rikkoneet ovat. Jos nämä nyt heille anteeksi
antavat heidän rikoksensa, silloin he pääsevät tuskistaan ja
puhdistuvat. Mutta jos he eivät saa anteeksi, niin täytyy heidän
uudestaan lähteä Tartaroon, josta heidät taasen samat virrat jälleen
vievät Akherusia-järveen. Tätä menoa kestää, siks'että he täysin
puhdistuvat ja anteeksi saavat rikoksensa. Hyvät sielut taas pääsevät
noihin ylhäisiin paikkoihin, joissa ehdoton puhtaus asuu, ja ne, jotka
filosofialla ovat sielunsa puhdistaneet, ne pääsevät ylhäisimpiin ja
kauniimpiin paikkoihin, joissa elävät autuaina ja ruumiittomina. Siitäpä
syystä tulee ihmisen filosofian ja oikean hyveen kautta itseänsä
valmistaa tuolle matkalle Hadekseen (LXIII).
Sitten tulee _loppukohtaus_ (LXIV–LXVII). Sokrates valmistaupi
kylpemään, antaa opetuslapsillensa viimeiset neuvonsa, kylpee,
vastaanottaa viime kerralta perheensä ja tyhjentää sitten, opetuslasten
vuodattaessa kyyneleitä, myrkkymaljan, sanoo viimeisen sanansa ja
kuolee.
Faidoni.