Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen
Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa
ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa
varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan
palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden
varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea
kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin,
vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi
itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään
muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen
niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli
jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista,
kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja
kahden kesken Lampan kanssa tuumailla...
Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan
kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja
säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo,
oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin
kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä,
otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet
ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät.
Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti
salaperäisesti ja iski silmää... toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski
takaisin...
Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi
Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen
aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten
ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä
Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt
Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen.
Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan
asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se
ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin,
ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi
hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.
— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat
kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.
Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa
Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta
patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin
hommaan hyvänsä.
Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi
johtajaksi ja neuvonantajaksi.
Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille,
josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla
käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.
Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.
»Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään...»
aloitti Hermanni.
»Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin.
»Ei ole tänä aamuna tullut...»
»Pitäisi tulla heti monta kuormaa... Rämä-Heikki on joukossa... Parasta
että olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi.
»Aioin käydä Lampalla kuulemassa...»
Jussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti:
»Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä
yritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään...»
Hermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin.
»Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän
mahtavasti.
»Lampalleko?»
»Ei. Makon kylän haarakauppaan.»
»Näkyikö hurttia?»
»En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle,
olivat hiihtäneet pihaan...»
Jussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni
itse piti sitä kovin ovelana.
Jussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn
näin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun
päästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei
antanut tippaakaan.
»Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomautti
Jussi hetken kuluttua.
»Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat... pitää olla karvasta näin
pakkasella...»
»Sepä tietty.»
Hermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinoja
kuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina.
Jussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikin
Hermannin puheisiin:
»Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia.
Eivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä
silmään saapi pistää... Mutta _joku_ keino kai on keksittävä, jos mieli
yli saada... Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki...»
Hermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa.
Ei osannut muuta kuin:
»Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä
tulee...
»Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään
hän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen!
Ettei patruuna sitä näe ja ymmärrä!
Hermanni läksi.
Jussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet
tukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä... Lampasta nousi
paksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan... Näkyi olevan joku menijä
joen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi
kääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään
ja vei talon pihan läpi...
Jussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla.
— Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki
tietää... Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja
houkutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki... Jos se nyt onnistuisi
pääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon
päivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli
Jussi.
Hän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta
huolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä,
eikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin...
Jussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi
neuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan.
Ei ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt.
Kun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen
isännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että
juuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli
kahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin.
Hyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin
tarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin
aika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua.
Israelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja
tullimiehiä.
Jussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana
keksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin:
»Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos
parhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle...»
»Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi
patruuna.
Mutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän.
»Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla
valppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin.
Paljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi
tullimiehiä vahtaamaan...»
Lamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka
nolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi.
»Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän
ja katsoi molempia miehiä kysyvästi.
»Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyen
Jussin mielipiteen.
Patruuna mietti.
»Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni...?»
»Jos minä olisin... tai jos minun tavarani olisi... niin tuohon Jussiin
luottaisin», virkkoi Israeli.
»Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi
patruuna.
»Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli.
Ja niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi
tuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään.
Korven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja
toimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi
kerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon
uusia kuormia panemaan.
Oli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän
viipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään,
josta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut
Sammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella
menee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan.
Kaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet
tuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa
Jussille ja Israelillekin ilmaisi.
»Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat
kaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni
menisi hätäilemään liiaksi...»
»Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna.
Mutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän.
Jussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä
aina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi
ottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan
kävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan
puotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta
lisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon
veljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli
hyvä hevonen.
»Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna.
Patruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja
lupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että
naurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin
pitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken
puotikamariin ja vielä varoitteli...
»Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi.
»Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan...»
»Sitä minäkin...», sanoi patruuna.
»Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai
onko?»
»Ei ole tullut... ei ole tullut... Ei ole todellakaan koskaan sattunut,
kun sinä olet ollut matkassa!»
Patruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti.
»Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat
remuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla
Hermannikin?»
»Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla
siivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten
kanssa», vastasi Jussi.
»Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?»
»Pitää määrän, kun ei anneta...»
Jussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti.
Jussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja
leipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti
Jussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin
pihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät
puodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän
liikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo
rakkauden kirjeen saanut.
Siinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia
ja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi
halkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni
hiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista
eikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että
oltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet
patruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että
patruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet
nähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin.
— Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne
katselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia... tohtisiko huoletonna
viettää Tirkan syntymäpäivää...
Vihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin
ilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän
hiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi
suoraan Keskitalon rantaan.
Hermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa
käydä. Aletaanko yrittää vai eikö?
Jussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti
senkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon
veljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna
valmiiksi...
Kaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi
Hermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska
nauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet
oli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä
Hermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä
olisi ollut laisinkaan.
— On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä!
— ajatteli Jussi.
Pimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään
Ranta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin
puolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään,
jossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä
pihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta
kun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki
suoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen
hiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään
metsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä
kuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä
metsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä
liikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi
sisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi
kädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui
pöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan
ja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt...
Jussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä
puheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat
iloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä,
kuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä... ja tulija kääntyi
Tirkan tietä mökille...
Jussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi
apua... Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet
metsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään...
Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun
monta miestä yhtaikaa puhuu... Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia...
Ovi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen...
»Terve tulemaan... terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan.
— Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki
kuulohermonsa.
»Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää
syntymäpäivää, niinkuin lupasin...» Tirkka ja toiset tullimiehet
alkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli...
että sepä nyt oli...
»Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että... Viivyn päivän
tai pari matkalla... Mutta halusin tulla ilmoittamaan...»
— Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä.
»No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin»,
kuului Tirkan ääni.
»Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte
velvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni.
»Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan.
Sitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut
selvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan
useamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin
nimen.
— Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussi
seinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuu
Jönssonni... nyt... Se on Fynken ääni... Nyt... rämisee Saalkreeni...
Jo hyvästelevät!... jo hyvästelevät!...
Kuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei
liikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului
aisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä... Mutta muutaman
minuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi,
että hevonen oli poismenossa...
Samalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla
äänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia
tekemään...
— Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraan
Lampalle.
Joonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja
melkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin
ikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan
kävelevän lattialla sikaari suussa...
Vinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon.
Pihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna
ranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon
veljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri
lähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon.
»Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi
ottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti
lauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja
talon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo
saa valjastaa hevosia...
»Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin
nurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni
keskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi:
»Voi saakeli!»
Sitten erosivat.
Jussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut,
kuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin
puolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti
tikkatietä, joka vei suoraan Lampalle.
Kun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen
maantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään
tallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti
tulijan luokse...
Se oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa
vahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan.
»Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka.
»Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa...»
»Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja
hyvillään.
»Varmaan... tienhaarassahan minä seisoin...»
»Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?»
»No aivan varmaan... aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja
viikset...»
»Nyt, pojat!»
Jussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin.
»Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?»
kysyi hän samaan hengenvetoon.
»Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan
suuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta
pienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello
moikui...
Patruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut
iltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä...
Joonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko
pirttirakennus jytisi.
Mutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi
nopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti:
»Menkää sisälle vain... Annamme lähtömerkkejä... Kaikki on käynyt
hyvin...»
Patruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata.
Samassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän
palasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi
tallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut
ketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen
kiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja
kysyi kovalla äänellä ovessa:
»Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?»
Penkiltä kuului vastaus:
»On täällä muuan...»
Patruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta
hiljaisemmalla äänellä:
»Kuka se on?»
Se oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt
Saalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei
tiennyt...
Mutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska.
Lyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja
komensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit.