Samana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta,
istui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten
viime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin,
kiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka
pohotti harmajalta.
Kukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin
hukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta
kotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin
liikkua.
Nyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen
haarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa.
Tikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä
Lampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli
sitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt
Suomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan
vienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli
Lampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni
asui.
Lamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja
sen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli
kärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän
ikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli
perinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa,
verraton hyötyminen ja voitto.
Koko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä
Ranta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten
pettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia
olisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät
pienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli
kuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita
tullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli
patruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse
johtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet
Makonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet
hommaan, patruunan ollessa neljäntenä.
Pimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon
päivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire
Jällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta.
Lamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen
ja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin
puolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta
rantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska
Joonas ei osannut rekilauluja.
Lamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa,
hitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja
hyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta
kuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti
rantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen
päästä:
»Sun haltuus, rakas isäni...» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla
raskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä
samassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja
tempasivat veneen melkein kuiville...
Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti
Ranta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.
Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli
odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.
— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata
moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala...
melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja... Jaa... vissiinkin on
ovelampi.
Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi
kelloon.
— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin
Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli... Mutta onpa
ruunassa varaa huonollakin kelillä...
Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.
— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi
on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri
miettinyt... Mistä juukelista sen Jussi arvasi...
Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan
kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.
— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai,
sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan
talostani...
Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt
paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt
tunkeutumaan pihalle.
Hän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää
keinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä
paljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin.
Mutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa,
suostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut
Haaparannalta väkeviä noutamaan.
Sillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista
tavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne
Hermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin
jokunen vaivainen savukekassi...
Hän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä
olevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle
toimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa
onnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt
kaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää,
tappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui
onnennappulasta.
Jos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi
tavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa
taas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää... hyvin
vähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla.
Silloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat
kuuluvan, kitisevän äänen... Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi
kuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia
odotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle... Ei ketään
näkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy,
kun hevosta riisutaan valjaista.
Hän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi
tullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä
osuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään
mellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että
Jussia...
Ehkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut?
Juuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten
lähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle
lattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen...
Leveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka
naurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään.
»Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle.
Jo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet
alkoi hän liikkua.
»Istu, Jussi... ja tässä olisi hyviä sikaareja... Pakkanen siellä
taitaa olla... pakkanen kuin perhana... Minä tässä sanoin Tiltalle,
että paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt...»
Ja kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti
hänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon,
ja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja...
Juurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka
ei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat
päättäneet menetellä.
»Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo
miehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli.
»Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia
hoksaisi, on se sen verran pökkelö...»
Oli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle.
Raskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku
sisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä
rohkeutta ja intoa.
Sillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja
Jussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita
rajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut,
niin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään
Jussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu.
Lapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan
kerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi
puolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin
oli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli
ollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti,
hauskimmillaan humalassa kun oli...
»Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja
Tirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. —
Tirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka
siinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa
ja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela,
kun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet
luokseen muka syntymäpäivää viettämään... että kerran eläissään hänkin
nyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan.
Syntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia,
etteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa.
Ja lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada
tullimiehet pysymään tuvassaan koko yö... Silloin saisi 'luntreijata'
paljon ja aivan rauhassa...»
Niin oli Santeri aikoinaan tuumaillut.
Jussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt.
Kaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että
Saalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan
ehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan
juotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään
mainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo
pitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti
oli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään.
Tytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär,
mutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen.
Rukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli
Jussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »_Till
Fröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix_». Mutta vaikkei
Manta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni
hellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen
suomeksi...
Siinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta
kun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje,
jossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että
niin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan
rukkaset antanut... että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä
lämmennyt... että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje
saapuu...
Niin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten
Tirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja
kautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis
sekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä
kirjeen Saalkreenille.
Jussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun
muisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla
oli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen.
Valmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti...
Jussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen
puolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan
tullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään
rantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli
joenpuolisesta ikkunasta.
Olisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin
osaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten
eteen.
Ranta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja
oli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty
koppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua.
Jussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta
säpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa
oveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin.
Se oli Janne, Jussin poika.
»Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo
tuli ja nyt näkyy nukkuvan... Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika
isälleen.
Ruhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein
samanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut.
Ruhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen
myyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili
nälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt,
ja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle.
Ruhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin
huonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia
takavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja
onnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä
sikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden
saaliiksi.
Nyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa.
Uutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei
saisi apua.
Tuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja
Janne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän
hetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että
oli niin raskaasti nukkunut.
Ja hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää.
Hänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan
konjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä.
»Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!»
Mutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli
käynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja
että Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä.
»Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin
kuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?»
Ruhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti,
mihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän
yrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä
ollaan hommaamassa...
Parasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus.
Ruhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata
lähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa.
»Montako pulloa sinä...?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen
hakevan lakkiaan.
Toinen muuttui iloisemmaksi.
»Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat... Ja olisi täällä rahaa...»
Ruhmulainen veti povitaskustaan seteleitä.
Jussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se
varmaan tietää, että konjakkia on.
»Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman,
jos hommat tulevat.»
»Hae lisää Lampalta... Tässä on rahaa...»
Ja he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta
tämäkin saisi vaivoistaan.
»Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen»,
arveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei
kerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon
päivät viipyvänsä.
Mutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne:
»Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä
ensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran
pullosta...»
»Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä
olisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa
tullimiehille... Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin...»
»Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen
suksimies saavutakaan.»
Siihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi
oli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin
paljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä.
Mutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt
mitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja
Haaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli
saanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei
kuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli
vanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan
luvannut lähteä myymään... Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille
Kaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä
noutamassa...
Mutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa,
että oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut
luottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka
viinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja
sen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian
joutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki...
Vaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää,
että Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi
Ruhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi,
jos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian
paljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille... Laukullisessa olisi
ollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen
pirtille...
Ja niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa
onnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan
alkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa... Ostaisivat
poron, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran
ylitse...
Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen,
että poika sytytti takkaan kahvitulta.