Talonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan
ruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello,
jonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti,
juoksi Hermanni pihaan.
Kaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset
valjastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään
kuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet
jo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Ennenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille
muille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut.
Jussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa
poikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli
ajettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka
vei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten
ajettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti.
Hermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski
toisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei
kuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi
nelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta
ajaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei
halunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään.
Ruotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä
kuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa
jonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan
naukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut
helisemässä!
Hermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja
katosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla
kuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti
hän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat
sekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma
kellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle.
Kun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri
kinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma
kyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat
singonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa
tiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka.
»Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja
riensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan
puoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin
kirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan.
»Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän.
»Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt
ovat, ei muilla ole... Ka, joudu, tule... Pian aikaa olemme hukassa
kaikin... Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä...»
»Tulkootpa... tässä... äh!»
Helmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat
käsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa
menemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin.
Niin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä
kohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin
vastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan
raanujen alla.
Kun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen,
olivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja
supattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit,
nousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia
voimastaan.
Käyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua
kuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen
äkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt.
Kun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti
Hermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka,
vaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen.
Sitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta
oli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin,
tyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas
joitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua
sivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen
puolelle.
Kun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet
kuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole
kieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut
Hermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen
matkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen
kerran lähtevät poikki viemään.
Ja kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyi
Ranta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan:
»Apepurtilossa on kaksi pulloa... Mutta käski olla vinkeästi matkassa
ja panna heti uudet kuormat...»
»Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän
sitten Jannelta.
»Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin
innostuneena kavalluksen onnistumisesta.
Hermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa
pulloista korkkia...
»Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla
ollut kuin kaksi pulloa.
»Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni.
Ryyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan.
Yö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin.
* * * * *
Kun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen,
mennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle,
nähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä.
Metsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan
ikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni
oli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki
näyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja
nauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle
lattiaa, aukaisematon pullo kädessään...
Sen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle.
— Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan
ja kuunteli siellä.
Pari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi,
ja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään
Lampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt
kahakäteen, tarkastellen kulkijoita.
»Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi,
mutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle.
Siellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan.
Mutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka
liike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni
konttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa.
Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi
kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne
oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.
»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.
»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:
»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen...»
Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki
myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin
pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet
nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin
viinanmyyjiä ahdistelemassa.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi
hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin
puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti
käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma
kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa.
Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet
kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi
selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.
— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa.
Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.
Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä
olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.
Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta
päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen,
ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.
»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.
Rallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan
heidän edestään.
»Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemään
Lampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan.
»Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee
meidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!»
He kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä
päättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä
hiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa
kokonaan.
Joonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin
kävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä
ja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa
huoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin
ovea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan.
»Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoi
Jussi... »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!»
Tallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten
ääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi
keskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten.
»Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi.
Askelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla
alkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti
Fynken ja Kruukin ääniksi.
»No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä
Tirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan
päästi ulos!» päivitteli Jussi.
Hän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään
näe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei
heidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he,
kun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä.
Yö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä.
Kerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli
poikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto.
— No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin,
niin...
Hän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin
nauru kuului joskus joukosta.
Silloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan
rannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki
ratisi.
»Kuka perkele...!»
Jussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja
istuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan
äkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he
hevoseen kiinni...
Syntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin
äänen... Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran
revolverikin...
Jussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa
lensivät kuin salama... Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee!
»Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan.
»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään
enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli
suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja
ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!
Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen,
ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu...
»Kuka perkele...! Minun pihallani...» kuului patruunan järeä ääni.
Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan
rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.
Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan,
Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän
arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin
ja päätti ehtiä palauttamaan heidät... etteivät joutuisi tullimiesten
käsiin.
Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri
ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut
totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä
ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että
Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota
oli ollut määrä kulkea...
Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.
»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»
Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet.
Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan
alle...
Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui
nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.
»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten
juovan Tirkassa...»
»Mitä varten ajoit tänne!... Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän
yrityksen...»
»Pimeässä kääntyi...» puolusteli Hermanni tekoaan.
Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä
mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti
Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.
Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää
siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa
joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön
nyt vahinkonaan...
Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää
Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten
käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin
kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet
Jällivaaraan menevät.
Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin
ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman
päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.
Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä
puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli
onnistunut.
Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä
pantiin kaikki Hermannin syyksi.
Jussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun
olivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä.
»Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin
sillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat
Jussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että
tullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät
enää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni
oli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä
hän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada
mitään viedyksi yli.
Siinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa
naukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä
ja väliin yökkäili...
Silloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta
pihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi,
joka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti.
Miehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että
hänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt,
että alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi...
Tullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella
kuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta
olivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin».
Hevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle
syntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt
oli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän
muka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka
oli jonkun tuttavan huostassa vielä... Siihen olivat jääneet juomaan,
nauraneet ja olleet hyvillään... Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä
asiasta ilmoittamaan, että nyt sopii... että nyt ne ryyppäävät siinä
aamuun asti...
»Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!»
Äkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä.
»Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille.
»Nyt yritämme! Muu ei auta!»
Jussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen,
kiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen.
Tirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että
juottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat.
Tulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä
olivat kuormat pantuina.
»Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä.
»Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi.
Friikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä
jäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin
äskeistä hevosta.
Kiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä
joellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki.
Hiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä
näkynyt ketään kulkijaa.
»Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä.
Friikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi
nopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat
kuormat ja palasivat Makon kylän kautta.
* * * * *
Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän
hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.
Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia.
Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden
minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.
Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.
Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään
takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon
tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus
heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa.
Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin
onnistuneen homman jälkeen.
Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai
oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää
saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut,
vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.
»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»
Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja
nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.
Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja
kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa.
Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan
nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan...
Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin
kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan...
Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt
seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi
selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan
loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut
pihalle...
Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti
toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin...
Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt.
Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että
hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt
kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta
kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että
nukkui sitten niin siki...
Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa
kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat
tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään
maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen.
Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta
mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä
takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt
suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?
»Helvete... i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.
»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.
»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä
kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.
»Minä voin niin pahoin... yöh... yöh...»
»Ole siinä... ei tässä ole aikaa...»
He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että
olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin
kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.
He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä
ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa
neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti
Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi
tulevan ja menevän.
Konttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa
kiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme
kasvoillaan.
Kohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina
töllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä.
Eivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin
ymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta.
Mutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie
toimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta.
Jo Jönssoni viimein kysyi:
»Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä
takavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?»
Jönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesikö
Joonas kuorman katoamisesta mitään.
Mutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi:
»Joonas! Tulepa tänne!»
Joonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä
konttoriin.
Tullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta
vauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt
vastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa.
Mutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he
eteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle.
* * * * *
Kun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin,
remahti patruuna pitkään nauruun.
»Jaa, jaa... Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt
yö oli hyvä yö... Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin...»
»Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa... täällä on Joonas...»
Tilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia.
»Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten.
Ja kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan
nauramaan:
»Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha...»
»Joo», sanoi Joonas vain.
Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle,
viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun
palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen
voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli
vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki.
Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon,
jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään
kuinka hevonen oli irti päässyt.
»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään
Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies... Näitkö sinä, kuinka ne
silmäilivät Suomen puolelle...?»
»Jo minä näin...»
»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»
Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:
»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että
saan kuulla...»
»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi
Joonas.
»Jessus... kaikkiko?» siunasi patruuna.
»Aivan kaikki!»
Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat,
niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet
varovaisia!
Hän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen
ja kysyi:
»Mitä sinä ajattelet?»
»Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa»,
sanoi Joonas.
»Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat
eteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat... Mutta kaikessa tapauksessa
mene ja käske Jussi tänne!»
Joonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
Patruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki,
mutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada
sisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä
koettaisivat parastansa...
V
Kolme päivää oli kulunut äsken kerrotuista tapauksista.
Saalkreeni oli palannut Rovanjärveltä hirmuisen vihaisena ja
kiukkuisena. Hänelle oli taipaleella kerrottu, että oli »luntreijattu»
koko yö. Yhden voikuorman olivat tullimiehet saaneet, mutta sekin oli
joutunut hukkaan, kun joivat niin, että nukkuivat Tirkan mökille...
Oman asiansa epäonnistuminen Saalkreenia kuitenkin enimmin sapetti.
Sillä hän oli saanut ymmärtää, että häntä oli petkutettu. Kirjeen
oli hänelle Mantan nimessä joku lurjus kirjoittanut. Lampasta päätti
hän kaikki johtuvan, mutta Tirkan syntymäpäiväjuhlaa ei hän osannut
sovittaa matkansa yhteyteen eikä epäillä Tirkkaa mistään.
Alkoi liikkua huhuja, että Lamppaan oli tuotu monta kymmentä kuormaa.
Tullimiesten raivo, joka näinä päivinä oli noussut täyteen vimmaan,
kohosi suunnattomaksi. Sillä tiedettiin kertoa, että Keskitalon Herman
niitä takavarikoitu hevonen oli aamuvarhaisella nähty Keskitalon
pihalla, voikuorma perässä. Saalkreenin vimma oli kaikkein vihaisin,
sillä oli tullut tiedoksi, että hänet oli huiputettu lähtemään
Rovanjärveen...
Kolmantena päivänä saapuivat tullimiehet miesjoukolla Lamppaan,
kotitarkastusta pitämään. Makon kylän ja Jafetin kylän tullimiehet
olivat lisänä, niin että heitä oli kaksitoista miestä. Kaikki
talon makasiinit, ulkohuoneet, tallit, navetat ja vainiolla olevat
heinäladotkin tarkastettiin ja sysittiin rautakrasseilla. Mutta
tullitta tuotua tavaraa ei löytynyt mistään. Patruuna seurasi
toimitusta kahden todistajan läsnäollessa ja nauraa hökerteli.
Tullimiehet kirosivat ja lupasivat muistaa.
Kiukkuaan purkaen saivat tullimiehet lähteä talosta tyhjin käsin.
Mutta he vannoivat kostavansa ja koettivat saada selville, oliko
todella sinä yönä, jona Saalkreeni oli mennyt Rovanjärvelle ja
toiset tullimiehet viettäneet syntymäpäivää Tirkalla, »luntreijattu»
ja mitä oli tuotu ja kutka olivat olleet liikkeellä. Asia tuntui
tullimiehistä hämärältä. He tiesivät hyvin, että Lampalla täytyi
olla joku neuvonantaja ja rohkea mies Suomen puolella, joka järkeä
jakoi ja neuvoja antoi. Lamppa itse ei hoksannut eikä uskaltanut,
samoin tiesivät ja tunsivat tullimiehet Keskitalon Hermanninkin,
ettei hänestäkään ollut neuvonantajaksi. Oli monta kertaa joutunut
tyhmyytensä takia tullimiesten kynsiin ja menettänyt poikkivietävänsä.
He vaanivat Lampan ympäristöllä joka yö, kulkivat päivillä Jafetin
ja Makon kylässä ja koettivat saada selkoa. Sen verran he saivat
eräältä rahtimieheltä tietää, että monta kuormaa oli tullut vastaan
Makon kylän tiellä samana yönä, mutta yhtään miestä ei ollut
rahtimies tuntenut. Kun lisäksi samalla viikolla tuiskusi kauhean
paljon lunta, ei jälistä saanut mitään selvää. Korven Israelia eivät
ymmärtäneet epäilläkään, eivät olleet koskaan häntä Lampan puheilla
nähneet ja muutenkin tiesivät, ettei siinä talossa juuri kukaan
käynyt. Tiedustelumatkoillaan saivat he kuulla vihdoin, ettei Tirkka
syntymäpäiväänsä ollut omin varoin viettänyt, mutta muualta oli
juotavat hankittu ja palkattu Tirkka juottamaan. Ja vähän kerrallaan
alkoi heille selvitä, että heitä oli petetty hävyttömästi. Rovan Mantan
kirje Saalkreenille — sekin kuului samaan juttuun.
Mutta kuka oli tuon kaiken takana?
Ranta-Jussi oli osannut niin viisaasti välttää, etteivät he olleet
Jussia nähneet kahteen vuoteen. Jussi vältti aina tulemasta yhteen
heidän kanssaan ja kun Lampalla kävi, niin kävi aina niin salaa,
etteivät tullimiehet nähneet. He olivatkin unhoittaneet koko miehen
eivätkä häntä nytkään muistaneet.
Mutta sitten kun saivat kuulla, että Tirkan syntymäpäivänvietto oli
keksitty heitä varten ja muistivat Ranta-Jussin joskus nähneensä Tirkan
tuvalla, alkoivat he aavistaa, että Ranta-Jussi oli joukossa.
Saalkreeni sen ensiksi hoksasi ja päätti eräänä yönä — viikon päivät
olivat jo kuluneet kavallusyöstä — pitää vahtia, kävikö Jussi Lampalla.
Saalkreeni tiesi jo vanhastaan, että Jussia ei näkösen päähän pääse,
jos se saapi vähänkin vainua. Hän oli keksivinään mainion keinon. Hän
kääriytyi valkoiseen lakanaan ja meni joelle tien viereen maata. Siinä
makasi lakana ympärillään puoleen yöhön.
Ja jo aamupuoleen yötä kuulee miehen hiihtävän Suomen puolelta,
ja kun mies hiihtää hänen vierestään, tuntee Saalkreeni hiihtäjän
Ranta-Jussiksi. Ei näytä Jussi huomaavan mitään, vaikka aivan läheltä
hiihtää. Saalkreeni seuraa Jussia, yhä lakana hartioilla, ja kuulee,
että Jussi menee Lampan pirttiin...
Silloin hän arvaa, että Ranta-Jussilla oli osansa hommassa.
* * * * *
Lamppa ja Ranta-Jussi olivat yhdessä näinä öinä miettineet, miten
nyt alkaisivat menetellä. Jussi oli käynyt Korven Israelissa ja
tavarat olivat siellä lukkojen takana, kaikki hyvässä järjestyksessä,
mutta niitä ei ollut aikaa liikuttaa, sillä tullimiehet olivat aina
liikkeellä. Patruuna ei enää luottanut Keskitalon Hermanniin eikä
tämäkään viimeisen epäonnistuneen yrityksen vuoksi ollut viitsinyt
Lampalla käydä.
Jussi tiesi kaikki, mitä tullimiehet hommailivat. Hän oli öisin
hiihtänyt heidän perässään ja usein kuullut heidän keskustelunsakin ja
tiesi, että he vainustelivat ylituotuja tavaroita.
Hän oli miettinyt keinoja saadakseen tullimiesten huomion muualle,
mutta pätevää, sukkelaa keinoa ei hän ollut hoksannut. Mutta kun hän
eräänä yönä Lampalle hiihtäessään sattui menemään tienviertä hankea
pitkin, osui hän hiihtämään Fynken päälle, joka makasi hangessa lakanan
alla.
Silloin hän ymmärsi, mitä peliä tullimiehet nyt pitivät. Mutta hän
ei ollut mitään huomaavinaan, vaikka suksi töksähtikin lakanaan,
vaan hiihteli menemään. Siitä rupesi hän asiaa miettimään ja kertoi
patruunallekin.
Kaksi päivää Jussi hommaili Suomen puolella, mutta joka yö hiihti hän
Lampalle ja joka yö huomasi tullimiesten makaavan vaanimassa lakanain
alla. Patruuna valvoi, kiroili ja hätäili, mutta Jussi lohdutteli, että
hyvä tulee.
Ja eräänä yönä, kun tullimiehet taas makasivat lakanainsa alla,
hiihteli ensin mies Lampalle, ja kun oli koko ympäristön katsellut ja
tarkastanut, niin hiihti takaisin jäälle ja vihelsi pilliin...
Silloin ajaa karautti kolme hevosta suoraan Suomen puolelta Lampalle,
korkeat kuormat resloissaan. Juuri kun kuormat ehtivät kohdalle,
karkasivat tullimiehet ylös lakanainsa alta ja lähtivät perään hiihtäen
henkensä kaupalla.
Lampan kujalle oli Jussi asettunut, ja kun tullimiehet siihen ehtivät,
niin rupesi hätäilemään ja huutamaan, että »voi hyvänsä sentään... nyt
ovat tullimiehet tuossa...»
Saalkreeni kirosi, että »ähä, lurjus, jopa petyit», mutta muuta ei
ehtinyt. Sillä poikki tulleet kuormat eivät asettuneetkaan Lampan
pihalle, vaan ajoivat täyttä laukkaa maantielle ja kääntyivät siitä
alaspäin.
»Ne ajoivat alaspäin... eivät menneet Kainuun tielle!» kuuli Jussi
huudettavan. Ja kuuli sen, että Fynke lähti noutamaan hevosta, joka oli
Saalkreenin hallussa Rantatöyrän talossa.
Mutta ennenkuin hevonen saatiin valjaisiin, ehtivät kuormahevoset paeta
melkoisen matkaa. Tulista laukkaa lähtivät tullimiehet perässä.
Silloin Jussi, kun kuuli tullimiesten ajavan alaspäin, hiihti jäälle
ja vihelsi. Muutaman minuutin perästä ajoivat Friikon veljekset
Suomen puolelta tyhjin resloin, ja otettuaan Jussin rekeensä ajoivat
he Lampasta läpi pihan ja kääntyivät vinhaa vauhtia Makon kylään,
ylöspäin...
He ajoivat syrjätietä Korven Israeliin, jonne jo sitä ennen oli
ilmestynyt kymmenen hevosta. Tulisella vauhdilla avattiin aittojen
ovet ja keveästi ja joutuin nakeltiin säkkejä ja laatikoita resloihin.
Ranta-Jussi pyöri neuvonantajana ja opasti, mihin oli ajettava. Aina
kun kuorma valmistui, sai se lähteä sinne päin ja sille omistajalle,
jolle Jussi neuvoi. Kahta hevosta ei kertaakaan lähtenyt peräkkäin,
vaan toiset menivät syrjätietä, toiset maanteitse, mitkä Ylikainuuseen
päin, mitkä ylöspäin jokivarrelle. Kaikki se hommailu kävi näppärästi
ja niinkuin listan mukaan, sillä selviä miehiä olivat kaikki juomalla
vastuullaan liikkeellä. Friikon veljekset, jotka olivat tottuneimmat
ja rohkeimmat kavaltajat, lähtivät viimeiseksi. Heillä oli kaikkein
vaarallisin matka, mutta he luottivat voimaansa ja hevostensa nopeuteen.
Aamuvarhaisella Jussi palasi Lampallc.
Patruuna oli täysissä vaatteissa, vaikka tähän aikaan muulloin
tavallisesti oli vuoteessa. Koko yön oli ollut hereillä, ja kun Jussi
tuli, niin vei heti konttorin viereiseen kamariin.
»Kaikki on hyvin!» sanoi Jussi. »Kuormat ovat menneet kukin haaralleen!»
Patruuna oli enemmän kuin hyvillään, melkein halasi Jussia. »Jaa, minä
sanon suoraan, ettei semmoista miestä ole koko jokivarrella», kehui hän.
Mainiosti oli tullimiehet saatu petetyksi. Ne kolme kuormaa, joissa
ei ollut muuta kuin lunta sullottuna säkkeihin ja joita tullimiehet
olivat lähteneet takaa ajamaan, olivat paenneet niin nopeasti, etteivät
tullimiehet olleet saavuttaneet. Joonas oli ajanut perässä nähdäkseen,
seuraavatko tullimiehet kuormia, ja vasta Jafetin kestikievarista
kääntynyt takaisin. Tullimiehet olivat uhanneet ajaa perässä vaikka
Haaparannalle asti, niin oli Joonas kuullut Jafetissa kerrottavan.
Kaikki oli Jussin ansiota. Sillä se oli Jussi, joka oli hommannut
lumikuormat ajamaan alaspäin, saadakseen tullimiehet pois näkyvistä ja
sitten voidakseen Korven Israelista toimittaa tavarat määräpaikkaansa.
Hyvillään kovin, naurussa suin, nyt molemmin puolin selityksiä tehtiin,
Tiltan kantaessa hyviä juotavia. Reiman palkan maksoi nyt patruuna
Jussille ja käski tilittää kaikki apumiehet, joiden nimet Jussi
luetteli ja paljonko kullekin oli luvannut. Niin kului tunti toisensa
perästä, ja hauskalta tuntui olo sekä patruunasta että Jussista.
»Mutta mitä sanovat ‘hurtat' silloin, kun saavat tietää, kuinka heitä
Tirkassa on petetty?» sanoi patruuna.
»Minä luulen, että jo tietävät, ja sen vuoksi ne nyt ovatkin kuin
susia», arveli Jussi.
»Entäs nyt lumikuormat...?» nauroi patruuna.
Jussi naurahti.
»Kuka heidät käski Tirkkaan juomaan ja kuka käski ajamaan
lumisäkkikuorman perässä? En minä ettekä te, patruuna.»
»Jaha, jahah... niinpä tietenkin... kuka käski... ha, ha, ha...»
Silloin kuulivat he pihalta kiivasta aisakellon helinää niinkuin monta
hevosta olisi pihaan ajanut.
»Tullimiehiä tulee neljällä hevosella!» ehti Tilta sanomaan ovelta.
Mutta samassa olivat tullimiehetkin sisällä. Heitä oli kahdeksan
miestä, Saalkreeni etunenässä.
Patruuna ehti nousta seisomaan, mutta Jussi pyörähti oven taakse
piiloon. Puodinovi konttoriin oli auki, ja ihmisiä oli puoti puolillaan.
Lamppa tointui pian ja meni konttoriin vastaan.
»Mitä on asiaa?» tikasi hän vihaisesti.
Leimuavin silmin ja vaahtosuin alkoi Saalkreeni selittää, että he
tietävät nyt kaikki mitä patruuna on kavaltanut ja aikovat nostaa
julman kanteen. He tietävät, että tavarat ovat Korven Israelin
talossa, johon ovat menossa »peslaakia» tekemään. Omistaako patruuna
tavarat, sillä asia on selvä? He tietävät lisäksi, kutka ovat olleet
kavaltamassakin.
»Vai niin», sanoi patruuna, koettaen hallita luontoaan. »Minä en siitä
tiedä.»
Mutta sitten hän yhtäkkiä unohti, että hänen piti pysyä levollisena, ja
sanoa rokasi:
»Taisivat olla minun ne lumisäkitkin, joiden perässä olette yön
ajelleet.»
Saalkreenin hahmo muuttui, ja vähältä oli, ettei karannut Lampan
kimppuun.
»Linnaan joudut!» huusi hän; mutta silloin loppui Lampan maltti. Hän
vetäisi uuninloukosta hiilihangon ja alkoi sillä suomia tullimiehiä
päähän, niskaan, käsiin, selkään ja huusi, että huoneet jymisivät:
»Ulos! Pois! Ulos!»
Ne, jotka jälkimäisinä olivat tulleet, ehtivät ulos, mutta Saalkreeni
yltyi panemaan vastaan ja sai potkaistuksi patruunaa rinnan alle.
Tilta huusi Joonasta avukseen. Joonas oli ollutkin puodissa
väkijoukossa ja nähtyään, että patruuna sai potkun rinnan alle ja
kuultuaan hänen pahoin parahtavan, rynnisti hän konttoriin ja heitti
Saalkreenin semmoisella vauhdilla porstuaan, että ovet lonkosivat
saranoiltaan.
Jussi käytti yleistä hämminkiä hyväkseen ja vilahti puodin kautta
pihalle ja lähti juoksemaan Suomen puolelle.