»Minäkö...!»
»No, luotan nyt sinuun, niinkuin ennenkin... Vaan elä sano mistä
sait...»
»No huihai...»
Hevosen syödessä kauroja juttelivat miehet siinä minkä mitäkin
tullikavalluksesta, joka nyt taas tänä talvena oli noussut entiseen
voimaansa, vieläpä isommaksikin.
Niissä hommissa olivat nytkin sekä Ranta-Jussi että Rämä-Heikki.
Ranta-Jussi oli nyt päässyt Lampan uskotuksi mieheksi ja Jussi oli
vuorostaan ottanut Rämä-Heikin apurikseen. Kuiskaamalla miehet
puhelivat, vaikkei ketään kuulijaa ollut näkösällä. Mökin mies,
Kaakkuri-Janne, joka oli molempien miesten uskottu, istuskeli ölvinä
pirtissä, vaikka tiesikin, mitä miehet kuorman luona puuhasivat.
Rämä-Heikki oli avannut suuren nahkalaukkunsa, johon Ranta-Jussi luki
pulloja, »olkirokkiin» pistettyjä.
Paljon niitä siihen meni, ja kun oli täyteen pannut, nauhoitti
Rämä-Heikki laukun ja nostaen sen selkäänsä virkkoi:
»Raskaspa siitä tuli, mutta kyllä se kevenee, kun Suomen puolelle
pääsen...»
Säkki, josta Ranta-Jussi oli pulloja ottanut, oli tyhjennyt puolilleen.
»Kyllä Janne lopuista huolen pitää, enempää en uskalla ottaa tällä
kertaa», sanoi Rämä-Heikki.
Ranta-Jussi nosti säkkilopun olalleen ja läksi astumaan mökkiin.
Rämä-Heikki seurasi perässä, varustellen laukkuaan olkapäille.
Portaille kiepsahti mies pirtistä vastaan ja kuiskasi: »Joutukaa! Voipi
tulla rahtimiehiä!»
»Ohi ajoin Lamminpäässä, eivät ehdi vielä tänne!» vakuutu Jussi.
Mökin mies aukaisi avaimella oven kamariin, joka oli porstuan perällä
ja oli puolillaan kaikenlaista rojua ja roskaa. Sinne vei Jussi säkin,
ja Janne pisti oven lukkoon.
Rämä-Heikki oli sillä aikaa noussut suksilleen ja lähtenyt painaltamaan
Suomen puolelle, josta mökille oli hiihtänytkin.
»Olipa sillä nyt kiire», kummaili Jussi. »Olisi tehty tässä
puoletkupit...»
»Sinua varten on kahvi jo valmiina ollut pari tuntia», ilmoitti
Kaakkuri-Janne, nähtävästi hyvillään siitä, että hänkin, »uskotun
tavaran» erinomaisena hoitajana, saisi taas rennot ryypyt palkakseen.
Miehet menivät pirttiin, jossa ei ollut ketään muuta kuin mökin vaimo,
aivan kuuro ja melkein sokea. Janne sai itse olla sekä isäntänä että
emäntänä.
Ranta-Jussi istahti pöydän päähän ja Janne alkoi hommata kahvia pöytään.
»Tuossa sinullekin taas, jos sattuu kipeä päivä», sanoi Jussi ja ojensi
Jannelle täysinäisen konjakkipullon. Mutta povestaan otti hän toisen
pullon, jonka laski pöydälle lisäten:
»Tästä teemme puoletkupit, vaan pitkää aikaa en uskalla viipyä enkä
juodakaan. Iltayöstä pitää joutua perille.»
Ja maistettuaan kuppinsa nousi hän ikkunaan katsomaan. Maantie oli ihan
mökin vieressä, niin että hän näki kuorman ja hevosensa, joka syödä
rouskutteli kauroja. Mutta ei hän vielä tyytynyt siihenkään, vaan meni
nyt portaille ja kuunteli. Ei kuulunut vielä taipaleelta minkäänlaisia
kulkijain ääniä, pakkanen vain paukahteli, ja hämärän enetessä alkoivat
revontulet syttyä pohjoisen taivaalla. Jussi palasi uudestaan pirttiin,
teki toisen puolikuppisen ja supatteli Jannelle säkistä, jonka oli
kamariin jättänyt.
»Jos käyvät kahvilla nuo jälessä tulevat rahtimiehet, niin ymmärrä sinä
pitää suusi kiinni», varoitteli hän mökin miestä, joka tyytyväisenä jo
teki kolmatta puolikuppista.
»Minäkö?» tokaisi toinen nousevassa humalassa. »Minä se juuri osaankin
suuni kiinni pitää.»
Jussi napitti turkkinsa, painoi naapukan lujaan päähänsä ja läksi.
Juuri kun hän ehti hevosensa luo tielle, kuului alhaalta päin tulevien
ääniä ja rekien rytinää, kun jalakset pakkastietä vasten rääkkyivät.
Jussi hoputti hevosen matkaan, hyppäsi kuormalle ja ajoi hölkkää,
ehtiäkseen tien mutkauksen taaksen ennenkuin jälestä tulevat saapuivat
mökin luokse.
Hän oli välttänyt tuttuja mökkejä eikä ollut kohdannut koko matkalla
yhtään ihmistä, joka hänet olisi tuntenut. Nyt palatessa ei aikonut
missään poiketa, niin oli patruuna neuvonut. Ruuna kyllä jaksaisi kotia
asti yhtä kyytiä, oli vakuuttanut.
Mainion hyvin oli Jussin matka onnistunut. Perillä, Haaparannalla, ei
tarvinnut muuta kuin ojensi kirjeen, niin heti alettiin hommata ja
äkkiä oli konjakkikuorma pantuna. Ei tiedusteltu eikä kyselty hänen
nimeään eikä mitään mistään virketty.
— Ei uskaltanut patruuna enää Joonasta tämmöiselle matkalle panna...
Edellisellä kerralla kun oli käynyt, oli juonut itsensä hutikkaan ja
syöttöpaikoissa reuhannut rahtimiesten kanssa. Viimein nukkui rekeen,
ja kun heräsi, olivat konjakit melkein kaikki tiessään...
— Vaan minuun nyt luottaa kuin Aaprahamiin... luottaa nyt varsinkin,
kun olen keksinyt uusia konsteja, ja jos ne nyt onnistuvat, niin
silloin... Uuden pirtin hinnan lupasi...
Hänen suunsa meni muikeasti irviin ja hän tempasi ohjista.
»Hei vaan ruuna!» karjaisi hän ja antoi taas hölkätä pitkän matkaa.
— Isosti se nyt näyttää rupeavan yrittämään, patruuna, jatkoi Jussi
taas mietteitään. Keskitaloon kuuluu saapuvan kuorma kuorman perästä,
vaan vähän on vielä yli saatu ja vielä vaikeammaksi kai käy tästä
puolin, kun kuulutaan tullimiehiä taas lisätyn... Mutta, vanherkki
vieköön, jos kaikki käy niinkuin olen miettinyt, niin... Ja miksei käy,
kun viisaasti ja varovasti ollaan parissa... On nyt konjakkia, ettei
kesken lopu...
Taas meni Jussin suu muikeaan irviin...
— Oikeastaanhan tämä minun tuumani on Palomäen Santeri-vainajan
keksintö, vaikkei hän sitä ehtinyt toimeen panna. Mutta usein siitä
puhui minullekin... Viimeiseksi päivää kahta ennen kun tulivat ja
löivät raudat jalkoihin. Oli se olemassa ovela ja viisas mies,
Santeri-vainaja... Ei sitä ole toista tällä perällä... Keskitalon
Hermanni tuo nyt yrittelee ja on rohkeakin ja julman vankka mies, mutta
ei ole äly eikä hoksinki niin terävä kuin oli Santerilla... Eipä luota
patruunakaan vielä häneen, omalla vastuulla saapi tuoda poikki, jos
tahtoo... Ja on tuo tuonutkin ja onnistunutkin, mutta kuinka käynee,
kun isommalta pitää liikkua...
Jussi pääsi kylän raitille, jossa maantie teki mutkia, väliin ihan
rakennusten seinän vieritse kulkien. Ketään kulkijaa ei kuitenkaan
tullut vastaan ja Jussi antoi ruunan hölkytellä ehtiäkseen pian kylän
toiseen päähän, jossa taas alkoi taival.
Mutta ehdittyään kylän päähän kuuli hän edestään kovaa aisakellon
kalkatusta, jonka tunsi Saalkreenin, vihaisimman ja nokkelimman
rajavartijan, aisatiu'uksi... Patruuna oli varoittanut tullimiehistä,
vaikkei konjakkikuorman kuljettaminen Ruotsin puolen maantiellä
ollutkaan laissa kielletty. Heitä oli hyvä vältellä sekä patruunan että
hänen itsensäkin vuoksi. Jos tullimiehet tuntisivat Jussin, alkaisivat
he vainuskella ja arvella, että jotakin oli tekeillä. Ettei hän
herättäisi mitään huomiota, jäi hän kuorman perään kävelemään ja ohjasi
hevosta vasempaan tiepuoleen, niinkuin ruotsalaisten tapa on.
Jo ajoivat kohdalle ja Jussi tunsi Saalkreenin äänen, joka kysyi:
»_Varthän ska lasset?_»
»_Från Haparanda till Kengis_», vastasi Jussi nostamatta naamaansa
kauluksen sisältä ja pannen niukan ruotsinkielentaitonsa liikkeelle.
Tullimiehet ajoivat menemään ja Jussi taivalsi edelleen.
— Vielä te tästä kuormasta saatte maistaa, — naurahti Jussi, kun oli
päässyt kappaleen matkaa eteenpäin.
Ilta oli jo kulunut myöhäksi. Muutamissa taloissa kylän päässä
sammutettiin jo tulet ja Jussi päätteli mielessään, että parahiksi
hän ehtisi perille. Oli vielä tämä metsäinen taival ja kylä mentävä
ennenkun tulisi se kylä, jossa Lamppa asui. Mutta levollisemmin Jussi
nyt kuormalla istui, kun tullimiehiä oli vastaan tullut. Varmasti
oli hän Saalkreenin tuntenut äänestä ja toisen, joka reen perässä
istui, arvasi hän Jönssoniksi, miehen ko'osta. Kolmas, joka istui
kuski pallilla, saattoi olla Fynke tai se vasta tullut uusi tullimies,
Andersson. Kolme miestä oli reessä. Yksi oli siis jäänyt Lampan
tienoille vahtaamaan...
— Jospa nyt kaikki onnistuisi niin hyvin kuin tähän asti! — toivoi
Jussi, ja jonkunlainen epäilys tuntui mieltä painavan.
Mutta hetken mietittyään hymähti hän:
— No, jos ei onnistu, niin eipä tuo tule minun vahingokseni!
Ja Jussi ajeli eteenpäin, silmät ja korvat jännityksessä.
Loppui taas taival ja alkoi kylä, nyt viimeinen ennenkuin Lampalle
ehtisi. Joka talossa nukuttiin, eikä kylän raitilla näkynyt ketään
liikkeellä. Keskikylällä tuli kaksi rahdista palaavaa hevosta vastaan.
Mutta miehet nukkuivat reissään, tyhjien säkkien ja nahkasten alla,
ettei näkynytkään. Jussi ohjasi hevosensa syrjään ja rahtimiesten
lamakaakit kävellä vätöstivät sivu.
Tie nousi nyt mäelle, josta Jussi näki Lampan komean kauppakartanon
pohottavan revontulien valaiseman yön läpi. Se oli kylän ylimmäinen
talo, lähempänä joen rantaa kuin muut talot ja loitolla naapureista. Ei
näkynyt valoja Lampastakaan, mutta Jussi tiesi, että siellä valvottiin;
sekä patruuna että Joonas jo vartoivat häntä.
Mutta mäen alla, palasen matkaa tiestä, ihan metsän laidassa oli
pienoinen punainen mökki, jossa oli sievä kuisti maantielle päin.
Siinä asui kylän räätäli, nokkela ja hauska Tirkka-niminen vanhapoika.
Asui ypö yksin somassa asunnossaan, ja kerrottiin hänen olevan hyvissä
varoissa, koska oli säästäväinen ja ahkera mies. Mutta kohtelias
oli vieraille kotonaan ja verraton juttuilemaan ja hauskoja kaskuja
kertomaan.
Maantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli
tienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi.
Tirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen
naapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven
pakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen
uomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa
remahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti
kulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden
huippuja.
— Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä
pakkasia.
Mutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi
kuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen.
Sisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi
pienoinen mies kuistin ovelle.
»Holl reit», sanoi mies.
»Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa:
»Onko kaikki selvää?»
»Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin
aioitkin. Otanko tulta?»
»Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista
säkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni
sisälle.
»Mitä kuuluu?» kysyi hän.
Mökin mies Tirkka ei kuitenkaan joutanut siihen vastaamaan, vaan kysyi
vuorostaan:
»Koko säkillisenkö sinä jätät?»
»Niin on patruuna käskenyt. Tässä on monenlaista juotavaa... Kun
vain nämä särpävät, niin eivät, piessä vie, kykenekään sinä yönä
vahtaamaan...»
»Eivät kahteen päivään sen jälkeenkään», naurahti toinen ja nosteli
säkkiä.
Jussi kertoi, että tullimiehet olivat tulleet Alakylän raitilla
vastaan. Saalkreenin ja Jönssonin hän oli rekeen tuntenut, mutta
kuskipallilla istuvasta miehestä ei tiennyt varmaan, oliko Fynke vai
uusi tullimies, Andersson.
»Andersson! se on ollut. Ne kävivät tässä mennessään...»
»Joko kutsuit syntymäpäivääsi viettämään?»
»Jo käskin. Selitin, että kun nyt täytän viisikymmentä vuotta, niin
olen ajatellut käskeä muutamia tuttaviani merkkipäiväkseni... sanoin ja
selitin niinkuin puhe on ollut...»
»Niinpä tietenkin. Miltä näytti? Näyttivätkö tulleen hyvilleen?»
tiedusteli Jussi.
»Hyvilleen tulivat ja lupasivat saapua...»
»Sen arvaa... jotka ovat kaikki muut niin persoja viinalle, paitsi
Saalkreeni... Hän ei maista mitään?»
»Ei mitään...»
»Luuletko kirjeen tepsivän?»
»Epäilemättä. Kirje on jo muuten valmis ja huomenna, vähää ennen kuin
tänne tulevat, toimitan sen hänelle... kaikki niinkuin on puhuttu...
Hyvin käy kaikki!» vakuutti Tirkka, joka oli alkanut tarkastaa säkin
sisältöä.
»Ne on kaikki valmiiksi pantu siellä Haaparannalla», sanoi Jussi. »Mitä
lieneekin kaikkea...»
»On täällä konjakkia ja likööriä...»
Jussi otti pullon povitaskustaan ja siitä ryypyn Tirkallekin tarjosi.
»Otamme tulta lamppuun», esitteli Tirkka.
»Eikö helvetissä! Fynke on kylässä ja voipi olla liikkeellä... Jos
täältä sinun tuvaltasi näkee tulen, niin pian kiepsahtaa tänne», esteli
Jussi.
»No, jo sinä olet hoksaava mies!» ihmetteli Tirkka. »Kummakos on, että
patruuna sinuun luottaa!...»
»Minä tämän syntymäpäiväjuhlankin keksin!» kehui Jussi, hyvillään
toisen kehumisesta.
»Olet sinä...!» kehui Tirkka yhä.
He istuivat sitten penkille ikkunan viereen, josta näki hevosen ja reen
kumottavan pihalta. Jussi vieläkin neuvoi ja varoitteli, kuinka oli
tehtävä. Tirkka ei missään tapauksessa saisi juoda itseään juhlassa
humalaan... piti olla vain maistavinaan, mutta ei kuitenkaan maistaa...
»Enpä tietenkään... kyllä minä ymmärrän, että tässä on iso kysymys»,
lupasi Tirkka.
»Mihin aiot juotavat kätkeä?» tahtoi Jussi tietää.
»Minä panen kamarin parren alle ja sieltä noudan aina sen mukaan kuin
tarvitsee», ilmoitti Tirkka.
»Oikein on mietitty! Elä missään tapauksessa näytä, kuinka paljon
sinulla on», varoitteli vielä Jussi.
»Huihai!»
Kun hetken olivat ääneti, sanoi Jussi:
»Jaa, jos tämä nyt onnistuu, niin se tekee patruunasta rikkaan miehen,
mutta jos ei, niin hullusti käy... Se Saalkreenin pahus...?»
»Hänen suhteensa ei ole epäilemistä. Kirje on kirjoitettu sillä lailla,
että hän ei malta olla menemättä ansaan, vaikka...»
»No, niin minäkin uskoisin... Vaan luehan minullekin nyt se kirje, että
kuulen, minkälainen on!»
»Eihän tässä pimeässä...»
»En muistanutkaan... No olkoon! Näkeepä sen, lähteekö vai eikö. Käyn
tietenkin vielä muutenkin vakoilemassa ennenkuin ryhdymme toimeen...»
Jussi nousi, napitti turkkinsa ja läksi. Tirkka seurasi häntä kuistin
ovelle.
»Jos Saalkreenin saamme puijatuksi ja muuten kaikki onnistuu, niin
et palkatta jää», sanoi Jussi ikäänkuin hyvästiksi ennenkuin kuistin
ovella erkanivat.
»Hyvin käy kaikki... onpa nyt karvasta, että pysyvät talossa yhden yön
seudun», uskoi Tirkka.
Hän sulki sitten kuistin oven ja painui pirttiin. Jussi kuunteli ensin,
kuuluiko tieltä päin mitään ääntä tai liikettä, ja kun kaikkialla
tuntui hiljaisuus, käänsi hän hevosen tielle päin ja ajoi menemään,
tienhaarasta Lampalle kääntyen.