Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1912.
I
Ruotsin puolen maantietä Haaparannalta päin mennä junnasi rahtikuorma
Tornionjokivartta ylöspäin.
Mies, joka kuorman perässä käveli, oli lyhyenlainen, puettuna
päällyksettömään lammasnahkaiseen turkkiin. Keli oli huono, sillä oli
sydäntalven pakkassää, vitikeli, joka on tihmein talven keleistä.
Mutta vaikka mies näyttikin kuluneessa turkissaan ja kelottuneessa
naapukassaan olevan tavallisia rahtimiehiä, oli hänellä valjaissa hyvä
ja lihava hevonen, joka kävellä huiski roimasti, huonosta kelistä
huolimatta. Mies sai joskus pistää pientä juoksua pysyäkseen perässä.
Hän olikin jo ajanut useista rahtikuormista edelle ja oli nyt ihan
yksin saapunut kahden kylän väliselle metsätaipaleelle. Kuorma oli
päältä päin peitetty loimilla ja nahkasilla, mutta pitkän matkareslan
harvojen ohimoliistojen välitse näkyivät kuin jauhosäkkien valkoiset
hurstit.
Hän ei ollut vielä, sitten kun Haaparannalta läksi, kertaakaan
levähdyttänyt hevosta eikä itsekään poikennut mihinkään tienposkessa
oleviin tavallisiin syöttö- ja kahvipaikkoihin.
Kiire oli. Taipaleella, jolla muutamin paikoin oli loivaa myötälettä,
antoi hän hevosen juosta, ohjia kiinnittäen ja massautellen suullaan.
Mies hymyili itsekseen, ja hänen silmänsä kiiluivat. Hevosen juostessa
hän keikahti näppärästi istumaan reslan partaalle, otti pienoisen
taskumatin povestaan ja maistoi herneen. Ei paljoa... ei paljoa! —
vakuutti hän itselleen, löi korkin lujaan pullon suulle ja hyppäsi
jälleen kuorman perään kävelemään.
Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän.
— Parahiksi kerkiän... määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän
hämärtymisestä aikaa arvaten.
Mutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että
höyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa
huurteessa, hoputteli hän yhä.
Kun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas
rahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä,
Kaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu.
— Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä
niin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut
Haaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että
ehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit...
Mökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen
mies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut
ja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen.
Rämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä,
että oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän
jo vastaan.
»Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen
rääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle
tietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja.
Siinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, Palomäen
Santeri-vainajan kavala kumppani.
»Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä
reki...!»
»On nyt tavaraa», naurahti toinen vastaan. »Monta säkillistä konjakkia
ja vielä lisäksi muita juotavia...