PARONI. Ihmeellistä -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?
ANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (_Erikseen._) En tiedä, mikä aavistus
minun valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi. (_Sanni tulee
ovesta._)
_Viides kohtaus._
SANNI, ANNA, PARONI, _sitte_ PASTORI.
SANNI (_kiiruhtaa Annan luo_). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo
kirkkaat silmät.
ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua
ennen.
SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon
luutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa -- (_horjuu_) mä lepoa
tarvitsen -- voimani jo riutuvat --
PARONI (_taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan._) Sanni,
sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi --
eikö niin? (_Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan
viiniä lasillisen. Palajaa kohta._)
ANNA (_laskee Sannin huulille lasin_). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi
virkistyttää.
SANNI (_avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat
kiharansa valuvat alas hartioille._) Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea,
nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen
tervehdyksen. (_Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu._)
Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla --
ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli
sinulle? Missä Kaarlo? --
PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen
antaa? Petitkö sinä isäsi?
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes
jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä
ystävältä, joka iäti oli häntä muistava -- eikä se ollut mikään petos.
SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua
varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin
palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti
Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni
kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» -- ja sen hän
voittikin -- kunniakuolemallaan.