PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat
muistokukkia vain minun Kaarlolleni -- Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka
puhettasi vielä --
SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani
vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran
sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni
varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin -- mutta
*Hän* oli toisin päättänyt -- luoti sattui luutnantti Kaarloon -- se
sattui kovasti -- hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne -- hän
katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran
äänensä ja lausui:
Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni,
kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!
PARONI. Hän lepää nyt rauhassa.
SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin
minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain,
mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin
itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen
vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa --
ANNA (_tarttuu Sannin käteen_). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä
noin paljon muitten tähden? -- Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on
voimallinen -- joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee -- se on rakkaus
--
SANNI (_aukaisee silmänsä_). Niin, se on rakkaus. -- Oi, kuinka olen
väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt --
lupaukseni täyttänyt -- vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset
hänen morsiamellensa.
ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen
morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.
SANNI (_istuu_). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina
onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys -- oi säätyerotus, milloin olet
tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin
korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen
toisensa onnen särkeä?
ANNA. Niin miksi, -- miksi?
PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani
oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee
myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa.
Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. -- Jo minäkin nyt
tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.
ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (_Rientää syleilemään
paronia ja suutelee hänen kättään._)
SANNI (_nousee innoissaan_). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu.
Silloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan --
joka korvessa, joka laaksossa. (_Akkunasta näkyy nouseva aurinko._) Ah,
aurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. -- (_Vaipuu
tuolille._)
PASTORI. Aamen, tapahtukoon niin.
SANNI (_puhuu itseksensä_). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu,
kaikki -- Kuulkaa, jo hengettäret laulavat -- (_Vienoa laulua kuuluu
kulissien takaa_):
[1] Ah, yksi ääni Suomessa
on kerran kaikuva,
niin korvessa kuin laaksossa,
niin torpassa kuin hovissa,
ja ihanana kukkana
on Suomi kukkiva.
[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin »Maamme».
(_Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten._)
PASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt
ja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla
voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla
työllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi
ihanana kukkana!
_Esirippu lasketaan._