ANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. -- Oi
Kaarlo, Kaarlo!
PASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran
sillan luona kaatunut tappelussa. (_Huokaa._) Tämän suruni katkeruutta
lisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa
siunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa -- --
ANNA. Ah, nyt muistan uneni.
PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.
PASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli
veljeni unissani luokseni sanoen: »Veli, tule siunaamaan hautani, että
saan rauhan.» Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja
katosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on
säilynyt polvesta polveen.
[1] Tarun mukaan.
ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.
PASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan
siellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin
tappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan
hautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin
olipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa
soitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään.
Sitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan
haamun. Minä hätkähdin ja sanoin: »Kuka siellä?» mutta kun lähenin,
tunsin Kaarlon ja huudahdin: »Veljeni!» vaan samassa hän katosi, ja
hänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli
veljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut,
paitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa,
jonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte
myöskin saanut levon. (_Maiju tulee sisälle._)
MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä
kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: »Oi laske minut
pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.»
ANNA. Oi saata hänet pian tänne!