Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti
lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi.
Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja
koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on
auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan
valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän
asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa
tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä
levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia
uuvuttaa.
Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli
kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän
seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta
näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti
tämän määräsi.
Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista,
herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta -- lasillinen
vettä -- oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee
mielensä, astuu portaita ja menee sisälle -- mutta jää hämmästyen
miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat
useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin.
Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito,
vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta
hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla,
haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään
tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?»
»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen
kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua
vaivaamaan -- rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.»
»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän
vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte
lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen:
»Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti
nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle
suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.»
»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja -- ken niitä hoitaa? Onko teillä
tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?»
»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha
palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli
koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin
luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.»
»Keitä asuu täällä naapuritalossa?»
»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä
minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon
kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin
Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt
kummia nimiä -- ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan
vain Nummi -- ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.»
Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän
kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?»
»Venäjän virsta», vastasi mummo.
»Aiotteko sinne?» kysäisi leski.
»Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta
viettämään.»
»No kyllä minä neuvon teille oikotien», sanoi leski. »Kun nyt menette
vähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte
kuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta
poikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan
pappilan puutarhan portin edessä.»
Hymyillen vastasi Nummi: »Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa
nyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.» Nostaen lakkiaan hän
vielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa.
»Vai pappilaan hän meni», sanoi leski. »Hän siis on rovastin tyttöjen ja
Joose maisterin orpana -- vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen
olevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.»
»Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat
molempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä
sukumuotoa.»
»Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä.
Mutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia;
tulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.»
»Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on
tapana ollut.»
»Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin
ovat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on
kumppaninani.» Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri
kiiruusti kotiinsa.
Lämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään
taivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä -- ken
saattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! -- Kokkovalkeita
näkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää
kuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan.
Vanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen
lumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan
teekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen
vieraitaan ja miettien -- niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti --
varmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut
olla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja
samassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon
asuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa:
»Hyvää iltaa, mummo!»
»Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin,
terve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule
tähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino,
istuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt,
ennenkuin jäähtyy.»
»Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut», sanoi
Ilma, ottaessaan itsellensä teekupin. »Me olemme olleet ulkona aina
siitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme
sitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen
auringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.»
»Kylläpä voin uskoa», vastasi mummo. »Onhan niissä oltu maailmassa.»
»Oletteko turpeita kääntäneet?» kysyi leski.
»Olemme», sanoi Joose maisteri, »ja minä olen vakuutettu siitä, että
saan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.»
»No sepä hyvä», virkkoi mummo, »sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan
hyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.»
»Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen
naisen vaimokseni.»
»No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta»,
huudahti leski. »Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin
kuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut
tytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat
kieliäkin monenlaisia» -- ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä
rupesi, niihin osottaen, lausumaan: »Niin -- he taitavat tyskaa, saksaa,
venskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.»
»Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne»,
virkkoi Nummi ja lisäsi vielä: »Pidä vain, Joose, silmäsi auki! --
Mihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?»
»Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka.
Kylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet
ikinä ole huvittaneet.»
»Siinähän se on», kuiskasi Nummi orpanalleen. »Mitäpä sinä tuommoisella
vaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?» Ääneensä hän sanoi:
»Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani
työt, ja vaimoni -- hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta
työni tehtyäni siellä viihdyn.»
»Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä», virkkoi leski.
»Minä en vain voisi onnellinen olla», vakuutti Joose, »ellei vaimoni
olisi oppinut eli sivistynyt».
»Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan», virkkoi leski, »jopa
sanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.»
»Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät», vastasi Joose.
Mummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: »Olen
minä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja
olenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita
-- ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan
minä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille.
Saattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni
perustuvan tosioloihin».
»Kertokaa, mummo hyvä», pyysivät Aino ja Ilma.
»No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään
perheen, jonka nimi oli -- no niin -- sama se, olkoonpa Tuominen.
Perheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen
peltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli
toimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa
työssään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin
siitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva
ylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä -- ja
niin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä
lasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli
lapsista nuorin -- olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko
seitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki
nyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä
parahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja
opettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä
eikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta
kasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. -- Kun lapset kotiin
tulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden
toimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä
hennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa
olivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan
äiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut
tuommoisilla vähäpätöisillä töillä -- ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi
saada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret
tyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan
palasivat. Vaan miten kävi kotitointen -- -- rupesivatko tyttäret niitä
nyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei
suinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu -- hänen opettajansakin
oli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen
siis tuli harjoitella -- ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria
harrasti vieraita kieliä -- sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän
luki oppineiden miesten teoksia -- ja niin kului hänen aikansa. Mutta
eräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä
yksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee
mitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty.
Maaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat
hän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona.
Samanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen
kasvatuksen -- mutta -- hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan
nuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa,
uhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia
taloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen
maalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat
sivuseikkoja -- ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias
tietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat
kotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin
arvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun
naisen esikuvaksi.
Oli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja
puut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen
savupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen.
'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani
ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi -- entä jos tekisimme
vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö
Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko
hän niihin jo perehtynyt.'
Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko,
pääsemme Maaria sisaren luo!'
'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.'
'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki
matkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen
perheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, --
eteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten
eteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä
oli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat
menivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät
lausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari
otti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin
joutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului
nuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään
sydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä
viihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi
sitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?'
'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle
lämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin
ja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan
lastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti
samassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti.
'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin,
kuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja
rauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita
lapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas
huutaa, ja tämä pieni itkee aina.'
'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei
lapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla
tarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.'
'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee -- itse olen poissa monta
tuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan
vaateapua köyhille lapsille -- annanpa vielä tyttökoulussa muutamia
tunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.'
'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä
kotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.'
'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän
yksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.'
Maarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti
tyttäreen ja lausui:
'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet,
koska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella
lavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin,
että sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat
tutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella,
miten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän
kallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä
onnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä
palkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja
huolensa uskoo.'
Maaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta
samassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja
anoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta,
montako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh
Maariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?'
'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.'
'Toimita nyt, ystäväni, joutuun -- oikeinpa se minullekin hyvältä
maistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla
valmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.'
Punastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin
kahvia. Mutta päivällinen -- se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua.
Kun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio
levottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin.
Vihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin
lajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria
hätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut?
Nämäthän ovat pahentuneita!'
'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun
kala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se,
että ovat pahentuneet.'
'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.'
'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti',
sanoi tyttö ja läksi kyökkiin.
'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia',
valitti Maaria.
'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi
Vuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna -- mutta jättäkäämme tämä puhe
huonoista palkollisista -- se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna
tänne vähän paistia -- kastike on kovin karvasta!' --
Näin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; -- mutta
minä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja
luulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut
vaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.»
»Hm. -- Kentiesi. -- Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi?
Lopussahan kiitos seisoo.»
»Niin kyllä», sanoi mummo, »mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn
kaunistaa -- ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei
tule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että
Liinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian,
ja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että
pianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa.
Mutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa,
joista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata
äitiänsä kyökkiin ja aittaan.»
»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon
hyvää. Kertokaa hänestä vielä.»
»Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän
lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä,
herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on
heidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta
joutuu -- tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien
tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla
kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein
opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä
onnelliseksi. -- Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein
tyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte
suurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut.
Minä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin
silmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi
olla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja,
joitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä -- ja pianpa hänen onnistuikin
poistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa,
että kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla
viihdyttää -- en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla,
silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!»
»Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?»
»Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi
korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun,
jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski
heitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan
kuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa.
Nyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu
kuiviin. -- Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.»
Ilma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki
rupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa
tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä
teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina
viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni --
mutta mistäpä semmoisen löydän?»
»Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo.
»Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli», vakuutti leski. »Minä
olen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin
vanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata -- jotta
saisin selväksi, mikä keino on parahin.»
»Hyvin kaunis ajatus tuo», sanoi Nummi, »aivan uusi oppi
jälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä», --
ja hän kuiskasi Jooselle: »Kyllä sinä vielä saat anopin rouva
Hyöriinistä.»
»Ole huoleti», vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: »Ilta käy jo
kosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle,
mennään nyt siis kotiin.»
»Niin kyllä», sanoi leski. »Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni
on vähän arka kylmälle.» -- Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi
tyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi:
»Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?»
»Se on, lapseni, minun salaisuuteni», vastasi mummo.
»Minulla myöskin on salaisuus», sanoi Ilma, »mutta, mummo, sen nyt
tahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin
erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme
tänään menneet kihloihin.»
»Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi
herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä,
että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin
tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää --»
»Toini! Oliko Toini äitimme?» kysyi Ilma.
»Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa
ja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.»
»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» -- sanoi Aino. »Oi mummo,
kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!»
»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma.
Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin
-- se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää.
Silloin on sen voima mahtavin -- mutta silloin se myöskin on
vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin
vahingoittaa, -- jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen
juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen -- te
näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta
viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on
useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.»
»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste,
jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.»
»Kentiesi -- sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen
-- ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.»
Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset
jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon
luona.