T--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas,
ylhäinen nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen
kanssaan vaunuissa.
»Äiti», sanoi näistä vanhempi, »ajakaamme maalle, siellä jo kaikki
lehdikot ovat viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.»
»Menkäämme Annaa katsomaan», pyysi nuorempi, »hän sanoi asuvansa
kaupungin lähellä.»
Rouva kysyi palvelijaltansa: »Tiedätkö, missä Annan asunto on?»
Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt he ajoivat, niin että kivikadut
tärisivät, pois kaupungista maalle päin.
Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouvan nuoremman lapsen hoitajana.
Silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, mutta
vapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palvelija. Annan
kunnollisuus ja hyvä luonne saattoivat hänet pian erään nuoren
rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja
sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän
entisen palvelustyttönsä asunnolle rouva nyt käski palvelijansa ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa palvelija seisahdutti vaunut vähäisen mökin
edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli
peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.
»Tässäkö Anna asuu?» kysyi rouva.
»Niin, tässä», vastasi palvelija, ja aukaisi mökin oven, pyytäen
herrasväkeänsä astumaan sisälle.
Komea rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli
säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä
makaavaa pientä lastansa.
»Voi Anna parka!» huudahtivat tytöt, »tämä sinun kotisipa ei ole paljon
isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.»
»Vaiti, vaiti, lapset!» sanoi rouva, »älkää noin puhuko, Anna raukalla
kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa
huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.» Mutta Anna meni ilosilmin
vieraitansa vastaan ja sanoi:
»Rouva hyvä, teidän luonanne oli minulla hyvä palveluspaikka, mutta te
ette saata aavistaakkaan, kuinka suuriarvoinen oma koti on sille, jonka
aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma
kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.»
Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa. Annan kukoistavat posket ja
onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut; mutta
rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja
pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen,
hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla.
Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut
olivat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen
entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.
»Kah, minun hyvä rouvani!» huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä
otsastansa hän sanoi: »Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne.
Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin
istumaan pääsevät.»
»Voi Anna», sanoi rouva, »on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein
säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä
ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.»
»Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset
pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän
päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden
kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.»
Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois,
kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi
elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta
kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia
ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa
kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat
T--n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät
tapasi ja huudahti: »Anna!» Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi.
»Voi Anna hyvä!» sanoi tyttö, »tule äitini tykö, hän sinulle kyllä
jotakin antaa.» Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon
muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä
palveli.
Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja
heille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia.
Nyt sanoi rouva: »Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi
täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?»
»Rouva hyvä», vastasi Anna, »mieron tie on joka paikassa raskas, mutta
onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki
vastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni;
ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa
minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily
näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon.
Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?»
»Äidin rakkaus!» sanoi rouva. »Oikein sanoit, se on väkevä tunne
sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa
olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja
päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme
takana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun
ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.»
Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä
emäntäänsä. Mutta rouva sanoi:
»Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,
sillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön,
vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa,
mutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa
tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa
elämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.»