Erään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka
aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa
liikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen:
»Suomi, armas synnyinmaamme
tuhatjärvinen --»
»Antakaa, hyvä herra, penni», huusi vähäinen poikanulikka surkealla
äänellä.
»Älä teeskentele», sanoi ylioppilas. »Tuossa saat pennin, mutta jos
olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.» Poika
meni, ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti
nuorukaista, sanoen: »Hyvää päivää! Älkää noille rahoja tuhlatko, kyllä
kerjäläisiä on niin kauan kuin on laiskureitakin. Tehkööt ihmiset työtä,
niin ei heidän tarvitse kerjätä.»
»Se kyllä paljon kurjuutta estäisi», vastasi nuorukainen, »sillä
valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet
aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet
tavaraansa. Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää.»
»Hm--hm, niin kyllä», vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas
rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:
»Täällä kehdon, kodon saamme,
haudan rauhaisen --»
kun eräs sievännäköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua
pitkin, seisattui akkunan eteen, sanoen: »Hyvää huomenta, Keto!»
»Huomenta, huomenta! Minne matka?»
»Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin
maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! Mitäs tuolla
kuumuudessa venyskelet? Täällä ulkona aamuilmassa on virkistävää
kävellä.»
»Maltas, heti olen valmis tulemaan.» Keto otti lakkinsa, riensi ulos
kadulle ystävänsä, nuoren maalarin luokse, ja nyt molemmat läksivät
kävelemään. »Mistä aiot kuviasi etsiä?» kysyi Keto.
»Köyhäinhuoneesta», vastasi maalari; »minä olen siellä jo käynyt
ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut,
että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä».
»No niin, tuo hyöty -- sehän sitte vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä
ja arvostella pensselisi tuotteita.»
»En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen
elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.»
»Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin», sanoi Keto, »mutta
koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain
kurjuudenkin majaa katsomaan.»
Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä
joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken
ikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs
yhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat
ulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat
hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja
tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän
ja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko
laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä,
aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha
mummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori
höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat
siistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka
on ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan
Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta
hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä
pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi
piirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen
elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: »Mitenkä olette tänne
joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?»
»Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään»,
sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
»Jollette pahastuisi», sanoi Keto, »pyytäisin teitä kertomaan jotakin
elämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne;
suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.»
»Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen», vastasi
vanhus, »sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt
-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää.
Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa,
miten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin:
Minäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri
muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani,
-- se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, -- ja rahaan oli
kirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. -- Tässä sen näette.» Muori
otti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään
vielä kirkkaana riippui. »Kun sen sain», jatkoi hän, »oli minulla
juhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin -- ehkä sentään --
näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun
oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on --
tottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? -- Mutta jatkanpa
kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin
eräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian
jouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja
pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi
meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka
varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet
siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen
ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun Matinpäivään
päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me
kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänet otti Jumala! Kaivata
sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa -- minun oma
rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin;
hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan
hänellekin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja minä
olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä
minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani
minulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen,
kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka
paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin
ikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman
poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin
iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin
kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi
minulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että
minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja
koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet
kuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla
ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin
kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan
eivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa
miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on
liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä
päivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. -- Se
oli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma
Tuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon,
ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli
ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä,
että olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut
häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja
silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee,
ettei sitä katuenkaan voi parantaa.
Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä
teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?»
»Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?» sanoi maalari.
»Herra hyvä», vastasi muori, »anteeksi antaminen on paljoa helpompaa
kuin anteeksi pyytäminen».
»Muori, kuulkaa», sanoi maalari innokkaasti, »kun olen kuvanne
maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten,
että tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän
kuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka
pitkälle itsekkäisyys voi mennä.»
»Ja onpa», lausui Keto, »meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee
rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka
tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän
äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne,
muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi
minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä
rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin
äitini hylkääjä!»
Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät
köyhäinmajasta.