(TARINA.)
Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järven pohjoispuolella korkean
Kappolanvuoren takana eräs mahtava hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli
pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kasvot verevät, ja kähäräiset
hiukset valkoiset kuin ketopellavat. Aimo oli hyvä metsästäjä, metsot ja
teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekivät hänen
kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä,
jotka uskollisesti häntä seurasivat ja palvelivat ja kunnioittivat häntä
johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella
Mantereenvuoren takana asui myöskin mies: kova, ankara Kammo. Vaan hänen
asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko
kamaloita palvelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä olivat varjelemassa
hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli
muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli
saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna
säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä
rauhallisena, vapaana kuin lintunen, ja missä hän vain joutui muitten
ihmisten pariin, oli hän tervetullut, sillä hän lahjoitti heille aina
metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli
suosiolla katsellut soreaa Aimoa, vaan eipä heidän punaposkensa,
sinisilmänsä eikä sulohuulensa voineet Aimon sydäntä kahlehtia -- vapaus
ja metsästäminen oli hänelle aina vain rakkahinta.
Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo väsyneenä oli palannut
metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanvuorelle lepäämään.
Täällä hän katseli nyt mielihyvällä Katumaan välkkyvää vedenpintaa ja
tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järveä; mutta
siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan
uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuvan.
Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenvuorella
nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen
suloisella äänellä: »Aimo, sorea, väkevä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi
raukka Kammon kahlehista!» Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä neidon
keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen
tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: »Lempi,
minä sinut pelastan, vaikka viimeiset voimani menettäisin!»
Nämät sanat huusi Aimo varsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli
ympärilleen -- ilta-aurinko säteili vielä läntisellä taivaanrannalla,
mutta Mantereenvuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja
katseli taas vuorelle päin, vaan eipä Lempeä näkynyt. »Minä hohko!»
huudahti nyt Aimo, »olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on vienyt
rauhani.» -- Näin ajatellessaan hän kuuli varsin läheltä metsiköstä
laulun äänen, ja laulun sanat kuuluivat:
»Ensin on metsä,
ja sitten on vettä,
ja sitten on korkea vuori,
ja sen korkean vuoren takana
on neito kaunis ja nuori».
»Mistäpä tuo laulaja on?» sanoi itseksensä Aimo, »eipä hän minun väkeni
joukosta ole.» Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki
nuorukaisen, joka istui puun juurella.
»Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?»
kysyi Aimo.
Nuorukainen vastasi: »Paljon sinä kyselet, väkevä Aimo, mutta vielä
enemmän tahdon sinulle vastata: Lauloinpa sen vuoksi, että laulullani
toivoin voittavani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi.
Kovan Kammon palveluksesta tulen. Olen siellä vähän aikaa ollut, vaan en
viihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenvuoren
takana on neito niin ihana kuin keväinen aamu. Kammo on
ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä
ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois vankeudestansa, mutta
Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka
ei pääse laveammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenvuorelle,
sillä Kammon vartijat ovat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta
väkevä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtava, pelasta Lempi
Kammon kahleista!»
»Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?»
»Onpa niin.»
»Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen,
oman ihanteeni nähdä?»
Nuorukainen vastasi: »Joka ilta vähän ennen auringon laskua tulee Lempi
Mantereenvuorelle itseänsä ulkoilmassa virkistyttämään. Ole niihin
aikoihin täällä vuorella, silloin hänen saat nähdä.»
»Sen teenkin», sanoi Aimo iloisesti, »mutta mene sinä, nuorukainen,
takaisin Kammon palvelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle,
että Aimo, vaikka sydänverensä vuodattaisi, on hänet pelastava Kammon
kahleista. Tulevana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää
minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita
tehtäväsi, ja onnea matkallesi!»
Nuorukainen meni, jättäen Aimon syviin mietteisiin. Kun toisen päivän
aamu koitti, kokosi Aimo kaikki väkensä Kappolanvuorelle, kertoi heille,
mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: »Mikä nyt olisi paras
pelastuskeino?»
Yksi joukosta vastasi: »Pian on vene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä
Lempi.»
»Ei sovi», sanoi Aimo. »Kammo ja Ahti ovat yksissä liitoissa; pian hän,
veden isäntä, karille veneen viskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi
neuvo tarvitaan.» Taas tuumattiin, ja vihdoin Aimo lausui: »Nyt olen
keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtävä.»
»Viisas Aimo on keinon keksinyt», sanoivat miehet, »kaunis nurmipolku on
Lemmelle tehtävä».
Nyt ruvettiin järveen ajamaan kiviä ja kantoja, multaa ja soraa.
Sukkelaan joutui työ, vaan illan tultua, kun aurinko juuri oli
laskemaisillansa, jätti työväki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen
sormillansa Mantereenvuorelle päin:
»Katso, väkevä Aimo! Tuolla on Luonnotar!»
»Se on varmaankin Tellervo, metsän kaunis tyttö!» huusivat muutamat.
»Ei, ei, se on Lempi suloinen», vastasi Aimo. »Minä hänet tunnen,
unelmani kaunottaren.» Sitte hän huusi: »Lempi, sinun vapautesi hetki
lähestyy!» -- ja kaiku vei sanat Lemmelle.
Päivä kului; jo oli polku niin pitkälle valmistunut, että se kauniina,
pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi
saatukaan, -- työntekijät koettivat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, --
järvi oli syvä ja pohjaton, sitä ei voinut täyttää. »Pois, pojat», sanoi
Aimo, »Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti
ei suvaitse työtämme, hän on tehnyt järven pohjattomaksi; vaan eipä
tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenvuorelle. Katumaa on nyt tyven,
ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen vapaana tänne.»
»Tee se, väkevä Aimo», sanoivat hänen seuralaisensa, »silloin olet
suurimman urhotyösi tehnyt».
Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taivaanrantaa. Järvi lepäsi
tyynenä, välkkyvänä. Aimo katseli Mantereenvuorelle päin ja jopa näki,
mitä toivoi näkevänsä, sillä Lempi seisoi vuorella.
»Nyt on pelastuksen hetki!» huudahti Aimo, ja Lempi viipoitteli punaista
ruususeppelettä vastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järveen ja
pikaisesti ui toivottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä
oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottavaa, etteivät
huomanneet, että se aika, jonka Lempi vuorella sai olla, jo oli kulunut.
Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli
kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:
»Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!»
Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järven
helmaan. Mutta samassa tuli Kammo vuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt
oli toisen omana, julmistui hän kovasti ja kirkasi: »Aimo! Lempi!
Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät
järven syvyyteen upottava.»
»Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo», vastasi Aimo, uiden eteenpäin.
Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrki
Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle. Vielä
Kammo kerran kirkasi: »Lempi, palaja, taikka vaivut järven pohjaan!» --
mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:
»Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla voi!»
Samassa tuli suuri laine, peittäen järven syvyyteen Aimon ja Lemmen,
mutta kaiku vei Lemmen sanat metsään, joka järveä ympäröitsi. Tapio,
metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kasvatti
siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi vaipuivat, kauniin saaren. Vaan
Kammo seuroinensa läksi vihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta
saaressa puut kauniina kasvavat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on vienyt
niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on vuosien
kuluessa niistä kasvattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen
nuorukainen tyvenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee
hän puitten latvoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen korviinsa
Lemmen sanat: »Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla voi!»