»Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi», vastasi Vilho. Hän
päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen
morsiamelle mitään lahjoittaa.
Anni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon
kädestä ja maksoi sen.
Vilho meni heti taas kotiin. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja
Vilho olikin muuttunut. Työtä hän teki niinkuin ennenkin, mutta oli
näräinen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: »Jos
saisi Vilhon naimisiin, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin.» Mutta kun
hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: »Minä en ikänä
huoli naimisesta.» Sitte ei ollut äidin enää mitään sanomista.
Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet. Eräänä iltana, kun hänen
isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu
torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuori vielä
naimisiin menemään.
»Ole vaiti», sanoi isä. »Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kun
palkkalainen. Olen havainnut lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja
hän onkin kelvollinen ja sopiva mies.»
»Heikki kyllä on kelpo mies, mutta minä en häntä rakasta», vastasi Anni.
»Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi», lausui Matti ja läksi taas ulos
töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi. Mutta eipä
niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi,
oli pian pois haihtuva.
Matin mentyä Anni rupesi katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä
kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet paraikaa
virtailivat Annin poskille, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyyhkieli
vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.
»Kuinka täällä jaksetaan?» kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei siihen
vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi itseksensä. Hän oli vihainen
emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin,
kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi hän päätti
sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että
Annin posket olivat vaaleat. Kun emäntä vielä sanoi: »Mikä Annin on? Hän
näyttää mielestäni niin surulliselta», silloin ei Liisa enää voinut
harmiansa hillitä, vaan lausui: »Kyllä on suremisen syytä minullakin.
Lapsi meidän oli iloinen kuin lintu laulaessa ja kukoistava kuin kukka
kesällä, mutta nyt näette itse, miten vaaleaksi ja surulliseksi hän on
muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vain oli Vilho täällä
ja todisti tahtovansa Annin vaimoksensa. Minä ja Matti olemme aina
olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho aina yhäti
oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa.
Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin
turhaa, näenmä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Sitä en silloin
olisi uskonut.»
Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt hän
sanoi: »Onko sekin poikani syy, että Anni on lukkarin Heikin morsian?»
»Ei sentään niin pitkällä olla», vastasi Liisa. »Isä kyllä sitä aina on
tahtonut, mutta Anni ei unohda rakkauttansa niin pian kuin Vilho. Se on
poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hyljännyt
köyhän lapsuudenystävänsä.»
»Hm», lausui emäntä, »tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole
aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin ollut minun
mieleni mukaan, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin
morsiamen. Minäkin sen luulin ja kerroin Vilholle. Hän ei sitä uskonut,
mutta viime kerralla täältä tultuansa hän oli vallan toisenlainen kuin
ennen ja sanoi minulle: 'Äiti, puheessanne oli kuitenkin perää.' Siitä
asti hän on ollut äreä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan,
että hän oli vaalistunut ja aina itkusilmissä. Ajattelin sitte
itsekseni, ettei onnellinen morsian niin olisi, ja päätin tulla
kuulemaan, miten asian laita oli.»
»Nytpä sekainen vyhti selvenee», vastasi Liisa. »Lukkarin Ullapa
Vilhonkin naimisesta meille jutteli.» Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli
heille sanonut.
Syrjän emäntä lausui: »Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta
rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea
estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.»
Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän
emännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi
mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: »Eipä kauan
viipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.»
Emännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja
äitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui:
»Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta
vähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon
kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin
Ullan lörpötyksiä.»
Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi
hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä
ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin
ennenkin, ja hän sanoi:
»Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia
puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.»
Anni itki ja nauroi kysyessään: »Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä,
uneksinko vai olenko valveilla.»
»Niin se nyt on», vastasi Vilho, »että illalla lähden isäsi kanssa
pappilaan kuulutusta ottamaan».
»Tule tänne, jalo mies, metsän honka», sanoi Liisa, »ja ota siunaukseni!
Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.»
Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon
asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.
Lisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja
toimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli
ottanut *torpan tytön* vaimoksensa.
1868.