Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja P--veden aallotkin makasivat
jääpeitteissänsä. Jo oli lumihöyteistä kasvanut suuria kinoksia
metsämaihin, ja kohta ne sulamaankin rupesivat. Maaliskuu oli
keskivälissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti.
Härmäiset puut olivat ikäänkuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja
torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli tuttuja
kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:
»Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
kyllä minä pienet surut ilollani peitän» j. n. e.
Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.
Metsässä kuului myös toinen ääni. Puunhakkuu siellä kajahteli; mutta
pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: »Hyvää
päivää, Anni!»
»Kah, Vilho! Mihinkä menet?» kysyi Anni, ja hänen poskensa, jotka
pakkasesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.
»Tähänpä loppui matkani», vastasi Vilho, »mutta nyt aion vetää tuon
raskaan risukuorman kotiisi, niin saan kanssasi vähän jutella».
»Älä tule, Vilho. Isäni on siitä vihainen. Kun sinä viimein saatoit
minua kotiin, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enää saa kanssasi
jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vain
olemme ystävät. Siitä asti kuin isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti
otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta 'ei ole
ajat, niinkuin oli ennen'», sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän
voinutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä
soreana ja vakavana kuin honka metsässä.
»Vai niin», lausui Vilho, »enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole
ottanut sinua ilolla vastaan? Ja äskettäin, kun äitini sanoi minulle:
'Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä häntä kumminkaan voi
naida -- ja mitäs ajattelet, sinä kun kyllä saat rikkaita *talon*
tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä', -- niin silloin minä vastasin: 'En
tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin', ja sitte tulin tänne metsään
puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin
sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.»
»Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia.» Annia
vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavan kenen
hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta häntä kuitenkin harmitti,
että Vilho sen niin suoraan puhui.
»Älä pahastu, Anni!» sanoi Vilho. »Jospa saisinkin rikkaampia, niin en
suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän
sinun osaavan emännyyttä pitää siinä kuin joku muukin. Senpätähden
oletkin minun Annini nyt ja aina.»
Anni oli taas iloinen, ja nyt he vetivät yhdessä risukelkkaa hänen
kotiinsa.
Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui: »Jopa nyt peräti, kun
talonisännät risuja vetävät! Ei se ole sopivaa.»
»Ei työ miestä pahenna», vakuutti Vilho, »enkä vielä isäntä olekkaan.
Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä
olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.»
»Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja
huomenna ehkä toista.»
»Ohoh, vai niin luulette. Katsokaa honkaa tuolla metsässä, miten se
vakavasti tuulessa seisoo. Niinpä minäkin pysyn sanassani.»
Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä
hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa Anni
vastasi tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan; mutta Vilho
sanoi: »Kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon», ja läksi nyt
iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi
ostaa hänelle vielä silkkihuivinkin. Hän ajatteli tytön iloa ja oli
onnellinen.
Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän tuumasi: »Eiköhän Vilho minulle
kampaa lahjoita? Olisipa sentään hupaista saada Vilholta lahja.» Juuri
hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Heikki, sisälle. Hän
oli lukkarin poika ja isänsä oli jo aikoja sitte kuollut, mutta äiti eli
vielä. Tämä poika oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota
nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä.
Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden
läheisyydessä, kulki Heikki useasti Syrjän torpan ohitse. Siellä hän
näki herttaisen Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella
poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien
palelevan aivan lämpimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä myöten,
ja hän olisi halusta ottanut tuon pojan vävyksensä, sillä sitä ei hän
milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän. Mutta
Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut eikä huolinut Heikistä ollenkaan.
Kun nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen
tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään
sanomista; mutta Liisa kysyi: »Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?»
»Eipä mitään erinomaista», vastasi Heikki, »vien vain heinäkuormaa
pappilaan ja poikkesin tänne. Tullessani», lisäsi hän, »tapasin Syrjän
Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hämeenlinnaan.» Heikki vilkaisi Anniin,
mutta Anni vain kehräsi. Vihdoin hän läksi pois, kun ei päässyt puheen
alkuun Annin kanssa.
Heikki vei heinäkuormansa pappilaan. Siellä hän tapasi äitinsä. Lukkarin
Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti paljon poikaansa.
Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan
pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä
karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla
läksi kotiin. Kotimatkallansa hän tuumasi, miten voisi poikansa saattaa
onnelliseksi, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen
mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi
äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei
mennytkään kotiin, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti. Ulla kyllä
tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli
myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä
Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuripitäjässä; sepä sopi
hyvin Ullan tuumiin.
Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessansa talon tupaan oli
onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä Ulla sanoi: »On, näenmä,
matka mielessä, koska on kirkkoreki pihalla.»
»Niin on», vastasi emäntä. »Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.»
»Niin aina, niin», lausui Ulla, »saattaa vielä olla tuttujakin tiellä.
Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa
hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin lienee ajatellut,
kun toisen sulhasen otti itsellensä.»
»Vilho ei vielä ole naimista ajatellut», sanoi emäntä, »eikä hän torpan
tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa. Mutta kukapa sitte Annin sulhanen
on?»
»Hm, paha on puhua», vastasi Ulla, »kun olen äiti enkä tiedä poikani
tuumista muuta kuin muitten puheista».
»Heikkikö?» sanoi emäntä. »No sepä onkin sopivaa.»
»Heikki ei ole minulle mitään puhunut», virkkoi Ulla, »enkä ole mitään
kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kuin hän itse ilmoittaa asian
minulle. Sen vain olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa
tietää jotakin puhua torpan asioista».
Ulla ei tahtonut poikansa päähän näitä valheita. Hän vain sanoi,
niinkuin valhettelijat tavallisesti, että »oli puhuttu».
Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti kuitenkin sopivalla
ajalla Vilholle ilmoittaa Annilla olevan sulhon. Sitäpä Lukkarin Ullakin
juuri oli toivonut.
Nyt hän meni taas kotiin päin, mutta poikkesi vielä Syrjän torppaan.
Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa
Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan. Ulla istui
tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, koska ei tietänyt, millä
piti puhetta alottaman, mutta vihdoin sanoi Matti: »Mitäs Ullalle
kuuluu?»
»Eipä mitään juuri», vastasi Ulla. »Vanhuus vain tulee.»
»No, mitäs kirkonkylästä kuuluu?» kysyi Matti taas.
»Eipä erittäin mitään», lausui Ulla. »Kuolleet haudataan, lapset
ristitään ja nuoret kihlataan.»
»Vai niin», sanoi Liisa. »Onko uusia naimiskauppoja tehty?»
»Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.
Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.»
»Vilhoko naimiskaupassa on?» kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät
teräviltä. Häntä oli aina harmittanut Vilhon ja Annin ystävyys. Hän ei
koskaan luullut siinä olevan ikäpäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa
sisälle.
Ulla pakisi: »Enpä minä tahdo olla ensimmäinen uutisten tuoja. Koska
ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.»
Anni katseli, ikäänkuin olisi kyselmä huulilla ollut. Ja Matti sanoi:
»Puhu suusi puhtaaksi, Ulla. Joka alottaa, saa myös lopettaa», mutta
nähdessään, että Ulla ikäänkuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi
hän suoraan: »Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?»
»Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna», vastasi Ulla. »Sanottiin Vilhon
menevän äitinsä kanssa talonkatsojaisiin -- ja sieltä sitte
morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.»
Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli
ensin punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaleat kuin
lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta
todeksi, mutta kaikki oli niin kummasti kokoonpantu. Olikohan kuitenkin
mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan
meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.
Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiinsa. Ulla oli asiansa
hyvin toimeen saanut, mutta ei hän kumminkaan näyttänyt tyytyväiseltä;
pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut
pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin
onnettomaksi.