Vuodet vierivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta. Maaria vain
aina välimmiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän yhä enemmän oppi
tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämmessänsä.
Niini oli ahkerasti lukenut, ja Maariaa hän oli myös paljon työllänsä
auttanut.
Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli pappilaan. Hän oli
erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä opittavansa oppinut, jonka
tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hänelle jakoivat tietojansa.
Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enää ollut lapsi,
vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän itsekin -- ja jota paremmin hän sen
tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämmessänsä halu saada joku
itsenäinen työala.
Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen
piti tekemän. Hän oli useasti ajatellut: »Voi, jospa kansan lapset
kaikki olisivat niin onnelliset kuin minä, että saisivat oppia ja
taitoa!» Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminaari; »entä jos
pääsisin sinne», ajatteli hän, »ja sieltä sitte vihdoin ehkä K--n
pitäjään kansakoulunopettajattareksi. Sittepä voisin jotakin hyvää
vaikuttaa.» -- Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden
edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi iloinen
tulevaisuus! Mutta saattoiko hän jättää tämän ihanan K--n pitäjän? --
Mikä piti näitä tuumia vastaan? -- Yksi tunne Niinin sydämmessä, jonka
hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä
päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista
opettajaansa, hän rakasti Hemmiä »Hemmiä minä rakastan», sanoi hän
itseksensä, »Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni.
Maariaa *hän* rakastaa -- ja kukapa saattaa nähdä Maarian ja olla häneen
rakastumatta -- mutta hänen sydämmessänsä asuu jo toinen. Hemmi rukka!
Yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikinä saa aavistaakkaan
kerjäläistytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa.» -- Näin
hän ajatteli ja alkoi taas kiiruummin kehrätä. Kehrätessänsä hän rupesi
laulamaan; laulu oli Runebergin »Palveleva tyttö», jonka Niini oli
suomentanut. Hän lauloi:
»Jos pyhäkellon soidessa
jo oisin juhlavaatteissa,
ja jospa yö jo joutuisi
ja pyhäpäivä koittaisi!
Ja viikkotyöni tehtyä
mä aamusaarnall' käydessä
nyt näkisin sen kirkolla,
ken kaivannut on kultaansa!
Jo yksin kirkkomäellä
hän seisoo ennen minua
ja katsoo pitkin järveä
nyt kansan suurta joukkoa.
Hän siellä etsii minua;
jo lähestymme kirkkoa,
ja kohta tulen joukosta
ja kättä annan ilolla.
Nyt laula, sirkka iloinen!
Kun päre näkyy palaneen,
niin minä saan jo nukkua
ja näen kullan unissa.
Mä istun täällä, kehrään vaan,
ei ole rulla puolellaan.
Ja koska loppuu kehruuni,
ja koska ilta joutuvi?»
Laulunsa lopetettuaan hän oli taas iloisempi ja päätti mennä Maarian
kanssa juttelemaan Mutta ensin hän läksi puutarhaan ja näki,
poiketessansa käytävältä toiselle, Hemmin ja Maarian istuvan
keinulaudalla. Nuorukainen oli vaalea kuin lumi, ja Maarian poskilla
kyyneleet välkkyivät. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli
rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä
pikaisesti tervehdittyänsä hän kiirehti sisälle asuinhuoneisiin, mutta
Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä
vakaana, ääneti; vihdoin hän sanoi itseksensä: »Aavistukseni kävi toteen
-- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! Miksi oli rakkautesi
ainoastaan ystävän rakkaus? Miksi et voinut tulla omakseni?» Nuorukainen
itki, vaan pian hän nousi ylös; vielä hän oli vaalea, mutta hän oli
tehnyt päätöksen. »Valitus ei ole miehen», ajatteli hän. »Työtä tahdon
tehdä, pois tahdon mennä takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden
lähteestä itselleni tietoja ammentaa; ehkä sitte jotain voin tehdä maani
hyödyksi.» Ja nyt hän meni samaa tietä kuin äsken tytötkin.
Salissa Hemmi kohtasi rovastin ynnä Maarian ja Niinin. Niini oli
tuumaillut seminaariin lähtemisestänsä, ja rovasti oli sen sopivaksi
nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi
päättäneensä lähteä pois Helsinkiin, vieläpä aivan heti; hän tahtoi vain
sanoa jäähyväiset ensin.
»Kaikkipa nyt aiotte meidät jättää», lausui rovasti.
Ja nyt Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti pois, mutta portailta hän palasi
vielä takaisin ja sanoi, katsoen saliin, jossa Maaria seisoi: »Vielä
kerran hyvästi, Maaria, rakas lapsuuteni ystävä! Muista joskus minua!»
Vähän aikaa vielä kuului ratasten jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.
Muutaman hetken kuluttua siitä, kuin Hemmi läksi, tuli posti ja postissa
kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjästä. Maaria aukaisi sinetin ja
luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen
poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille hän sanoi: »Kirje on
Aarni Vakaselta; tuo *jalo* mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka
olen onnellinen!»
Niini iloitsi ystävänsä onnesta, mutta pois hän tahtoi, tuonne pieneen
kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Tultuansa kammioonsa hän
istui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkien; vaan hetken
perästä hän pyyhkieli kyyneleet silmistänsä, lausuen: »Pois tahdon
riipiä surut sydämmestäni ja tehdä työtä ahkerasti!»
Kiire oli pappilassa. Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha
Leena levitteli palttinakankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei
ollutkaan, että kiire oli, koska Maaria oli morsian ja vuoden päästä
aiottiin pitää häät. Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo heinäkuun
loppupuolella.