Kesäaurinko paistoi taas kirkkaasti. K--veden aallot loiskivat
hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsituuli tuuditteli vanhojen
puitten latvoja pappilan puutarhassa, jossa Maaria käveli poimien
sireenikukkia.
Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli
saanut esteitä, jotka hänen kotiinlähtöänsä viivyttivät. Niini Teränen
oli siihen ollut aiheena.
Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna
pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika varsinkin oli paha ja ilkeä
hänelle. Hän oli huomannut Niinin useasti lukevan niitä muutamia
kirjoja, jotka hän oli perinyt äidiltänsä, ja niistä erittäinkin
rakastavan Runebergin runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja uhannut
heittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun hän näki
kirjansa vaarassa, tuon kirjan, jonka hänen äitinsä oli saanut
ystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.
Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjaansa;
mutta mikä tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi.
Nyt tuli Niinille pahat ajat. Hän oli syyllinen, se oli tosi ja hän sen
itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armoa. Hänen rakas
kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle
oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika,
joka oli kaiken alkusyy, pääsi rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei
mitään olisi tehnyt.
Tohtori Vakanen, joka noudettiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan
sijallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja
kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori
Vakasen, joka oli tunnollinen ihmisystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja
köyhän välillä, kävi sääli Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin
perheen puhuvan sitä ja tätä »kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt
lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja»; mutta Vakanen kysyi
Niiniltä itseltään, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui
kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä tohtori läksi Tuomelaan, jossa hän
kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: »Eikö
olisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle
paljon hoitoa anneta, mutta se olisi lapselle sangen tarpeen.»
Maaria hymyili ja lupasi sen tehdä halusta, koska lapsi oli hänelle
rakas.
Tohtori sanoi vielä: »Kun ensi kertoja seurassanne vietin, mittasin
teitä väärällä mitalla. Antakaa se minulle anteeksi.»
»Sen olen jo aikoja sitte tehnyt», vastasi Maaria, mutta hän ei
uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi
Niemelle. Siellä hän kävi nyt joka päivä, siksi kuin Niini parani. Mutta
vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.
Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä tytöt olivat vaihetelleet
sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen
sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle
mennessään hän laski sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle.
Aamulla puettuansa vaatteet yllensä otti Emilia sormuksensa -- mutta
kumma -- yksi oli poissa. Missä se oli? Niini oli ollut kamarissa. --
»Hän sen varmaankin on vienyt», -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea
sitä; mutta kun se ei löytynyt, sanoi hän: »Sinä kelvoton sen varmaankin
olet varastanut.»
Kauhistuksella Niini kuunteli näitä syytöksiä ja vastasi: »Varastanut en
ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä.» Hän oli
vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että tyttö
oli syyllinen.
Illalla oli Niini tavallisuuden mukaan nukuttanut Ruusan, mutta kun
maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä
luulivat tytön karanneen, varastettu kalu mukanaan, ja lähettivät
palvelijansa häntä hakemaan. Palvelija ei hakenutkaan, kun toivoi vain
Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tyttö rukkaa. Tultuansa
maantietä pitkin Tuomelaan hän meni väentupaan ja kertoi siellä, että
Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen
varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan
herrasväelleenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti
sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen
palvelijan mukana Niemelle. Kun palvelija toi sormuksen Emilialle ja
sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt hän muisti
unohtaneensa sen Tuomelaan. Vähän silloin pisti hänen omaatuntoansa. --
Maaria viipyi vielä jonkun aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa tietoja
Niinistä, jonka yhteyteen kohtalo hänet niin useasti oli vienyt; mutta
Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.
Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi. Mutta nyt
hän oli kotona, ihanassa, rakkaassa kodissaan. Hän poimi kukkia ja
ajatteli, miten aika oli vierinyt, sitte kun hän kotoa läksi. Syksyn
tuulet olivat raivonneet, talvi luonut kinoksiansa ja kevätaurinko ne
säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin, ihana kesä; tuo aika,
jonka hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä kuitenkin
varsin lyhyeltä. Hän ajatteli itseänsä -- hänkin oli mielestään
muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton kuin lapsi, kodista lähteissänsä,
mutta nyt hän tiesi mitä oli kaipaus; kaikki ei ollut enää niin
täydellistä kuin ennen. Syvällä hänen sydämmessään oli tallennettuna
kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. -- Hänen näin
ajatellessaan oli koppa, johon hän kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän
läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.
Maaria oli kaunis kuin kukkanen kesällä, kulkeissansa kukkakoppa
käsivarrella, lyhyt takki olalla ja päässä valkoinen hattu, jonka
punaisia nauhoja länsituuli heilutteli. Kun hän oli joutunut
Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti
tervehdittyänsä tytöt riensivät yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli
aikomus koristaa kallion kahvipaikka kukkasilla, sillä he odottivat tänä
päivänä veljiänsä kotiin yliopistosta. Nyt he sitoilivat kukista
kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät
kahvikupit.
Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo
kuulivat pikaisesti astuvien jalkojen äänen, ja samassa nuoret
ylioppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.
Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu
heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä
tehdessään. Nyt he istuivat mielihyvällä kahvipöydän ääreen ja rupesivat
uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja
toista tuolta komeasta pääkaupungista.
* * * * *
Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpean näköinen tyttö.
Hän oli hoikka ja vähäläntäinen kooltansa, mutta hänen erin viisaasta
muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoistavuotisen. Hänen
hiuksensa olivat syysyötä mustemmat, ja hänen suurista mustista
silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enää olleet
outoja. Hän pyyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä
huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä
laulamaan:
»Tuoll' pilvet rientää turvatta
nyt tuulen huvina,
ja ilman maatta, kodotta
mik' ompi elämä?»
Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivinsoittaja. Tämä, kun kuuli
tytön laulun, kummasteli hänen kaunista ääntänsä ja seisahtui
odottamaan. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuansa hänen mierontietä
kuljeskelevan, hän kehoitti häntä mukaansa soiton vaihteeksi laulamaan.
Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän ansaitsisi, antaa tytölle osan.
»Saapa tuotakin koettaa», sanoi tyttö huoaten. Sitte he kulkivat
edellensä, kunnes kuului haapain suhina Haapakalliolta ja näkyi iloisia
nuoria.
»Menkäämme tuonne soittamaan», sanoi positiivinsoittaja. Muutaman
askeleen päähän kalliosta he nyt seisahtuivat, ja Niini, joka seisoi
selin kallioon, lauloi:
»Etelässä kaunis Spanja,
Spanja on mun kotimaa,
siellä lehevä kastanja
Ebron rannall' humuaa;
mandelkukat punertavat,
hedelmöitsee viinipuu;
siellä ruusut kaunihimmat,
siellä kirkkahampi kuu.
Rinnassani huokaukset
poijes vaatii minua;
jätän kaikki huvitukset,
jos vain pääsen kotia.
Kotimaani ompi Spanja;
riennän kotikunnaille,
missä lehevä kastanja
varjon antaa haudalle.»
Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut: »Missä olen tuon äänen ennen
kuullut?» -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: »Niini!» -- »Maaria!»
sanoi tyttö, ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta. Mutta
pian katosi ilo hänen muodostaan. Hän muisti kultasormusta ja ajatteli:
»Ehkä Maariakin luulee minua syylliseksi.» Maaria sen huomasi ja arvasi
syyn, jonka tähden puhuikin heti Niinille, miten sormuksen laita oli.
Niiniltä putosi ikäänkuin taakka sydämmeltä. Hän oli taas ihmistenkin
edessä puhdas ja viaton.
Positiivinsoittajan hän jätti ja seurasi Maariaa ja hänen
kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää Niinin
elämänvaiheet.
Niini nyt kertoi myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko
yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni. Sen hän vain tiesi, että pois,
kauas pois hänen piti menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja
nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä, »ja
raskas on mieron tietä kulkea», lausui hän. »Kun kesäpuoli rupesi
tulemaan», jatkoi Niini, »oli minulla vähän parempi olo. Silloin sain
hiukan työtäkin monessa paikassa, ja nyt viimein parin virstan päässä
täältä tapasin tuon positiivinsoittajan, jota hänen pyynnöstään aioin
seurata ja laulamisella ansaita leipäni. Mutta onneni johdatti tänne
askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minut luonanne. Älkää panko
minua tuonne outoon maailmaan!»
»Kyllä saat kodin täällä», sanoi Maaria, »mennään vain isäni kanssa
tuumailemaan, mitä tehtäisiin».
Maarian sydämmessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin
onnelliseksi, kuin mahdollista olisi. Hän tahtoi olla ase *sen* kädessä,
joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti hän pyysi isältänsä saada pitää
Niiniä luonansa. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille opetusta;
isän lupa vain vielä puuttui.
Rovasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä
vain nuorten hullutuksena. Mutta vihdoin, kun Maaria puhui, miten oli
havainnut Niinillä olevan erinomaiset lahjat, sanoi hän: »No, jääköön
sitte tänne teidän oppilaaksenne.»
Maaria saattoi Niinin vähäiseen kamariin, sanoen: »Nyt, Niini, saat
oppia ja taitoa niin paljon kuin haluat. Minä tiedän sinun sitä
kaivanneen; ja kun sinulla vain on aikaa, tulet kanssani juttelemaan.»
»Oi, tämmöistä onnea en ole saattanut uneksiakkaan», lausui Niini.
»Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää
ollut, ennenkuin tänään, kun teidät näin. Oi, nähneekö äitini nyt, miten
köyhä tyttönsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette minun
onneni enkeli.»
»Älä siitä puhu», vastasi Maaria, »ja jää hyvästi, sillä nyt sinun
täytyy levätä».
Niini istui kamarissa olevan vuoteensa reunalle, ja harras kiitos nousi
hänen sydämmestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli
johdattanut. Hän otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen.
Sitte hän meni levolle; hän oli väsynyt sekä matkastansa että
mielenliikutuksista. Ja seuraavana päivänä alkoi hänen koulunkäyntinsä.