Taas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja
pihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten
ympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa.
Pappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen,
joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni
Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen
viserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä
päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä,
ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa.
Salin viereisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä
siellä oli asetettu lattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi ja
Aatu, jotka nyt olivat kandidaatit, Hanna ja Niini sekä Eevan vanhimmat
lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri kasa myrtinoksia oli pöydällä heidän
edessänsä. He sitelivät kruunua Maarialle. Tytöt sitoilivat myös
itsellensä myrttikiehkuroita, sillä he olivat valitut morsiusneitosiksi.
Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat kutsutut sulhaspojiksi, ja heidätkin
piti merkittämän myrtinoksalla, joka oli pistettävä takin rintapieleen.
Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimeksi hänet näimme K--n
pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen.
Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan jonkin
tarkoituksen, sillä hän oli tuleva kansakoulunopettajattareksi.
Kaunis hän oli istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen
huomasi Hemmikin, kun hän, valiten myrtinoksia Niinille, katsoi hänen
mustiin säihkyviin silmiinsä. »Hän on kaunis kuin Espanjan
mustasilmäiset kaunottaret», ajatteli Hemmi.
Aatu, jonka silmät aina olivat, valveilla, huomasi pian, miten ihastunut
Hemmi oli, ja sanoi pilaillen: »Kukapa nyt taas ensiksi kihlataan K--n
pitäjässä? Sanotaan: 'Häät ovat aina toisten alku'.»
»Aatu varmaankin», vastasi Hemmi. »Sinä olet ensimmäinen sulhaspoika, ja
niin on sinulla matka lyhyin vihkituoliin.»
Näin heidän jutellessaan tunnit riensivät.
Eeva tuli sisälle ja lausui: »Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki
lähestyy, jolloin vieraat tulevat.» Sitte hän meni tohtorin tykö,
sanoen:
»Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.»
»Vie vain», vastasi tohtori, »pianpa taas saan hänet takaisin ehkä vielä
suloisempana ja sitte ainaiseksi onnekseni». Maaria meni Eevan kanssa.
* * * * *
Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat
valkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin
seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli
valmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän
kappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla,
ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin
joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti.
Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha
valkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana.
Hänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui
kruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura
oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria,
kun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo.
Morsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan
kahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja
selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen,
tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Nyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi
alkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui
ilta.
Niini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän
meni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui
nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion
lähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän
päätti mennä tuonne Haapakalliolle. »Täällä häitten tohussa», ajatteli
hän, »ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman
hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa»; ja Niini otti takin
yllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi
tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia
muistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron
lirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen
kodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui
unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli
Hemmi.
Hemmi kysyi Aatulta: »Etkö Niiniä ole nähnyt?» Aatu vastasi nähneensä
hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin.
Kulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: »Kuinka kummallinen
ihmissydän onkin. -- Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin,
että en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä
tahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että
Niinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah,
tuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!»
Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni
myrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa,
sanoen: »Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki
illalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.»
»No, rientäkäämme sinne», vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta
Hemmi lausui: »Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut
ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.» -- -- Haavat suhisivat, puro
lirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä
suloisimmat tunteet. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Muutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos
akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas
ulos. Aatu sen huomasi ja kysyi:
»Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.» Siellä näkyivät Hemmi ja
Niini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä
vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle.
Aatu kaasi viiniä laseihin ja puhui: »»Vielä päivän päätteeksi juokaamme
yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat kuiskeellansa
ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa. Nämät nuoret ovat
Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnentoivotuksen malja!» Ja nyt
kilistettiin laseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle nuorelle,
jotka näyttivät ylen onnellisilta.
»Niinillä oli parempi onni kuin äidillänsä», sanoi Eeva patruunalle,
»koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison Koivumäen emännäksi».
* * * * *
Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, suusta
suuhun, ja akat kyselivät kirkonmäellä toisiltaan: »Oletteko kuulleet
kummempaa? Tuo mustalaistyttö, joka kerjäten tänne tuli ja pappilassa
kasvatettiin, on nyt tuleva ison Koivumäen maisterin rouvaksi.»
Koivumäen majuri ja hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet. He
tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa vainaja vasta liian myöhään tuli
tuntemaan, että »mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten
erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos
vain ovat samalla sivistyksen kannalla.»
* * * * *
Niini nyt onnellisena elää Koivumäen emäntänä. Hän on alustalaisillensa
toimittanut koulun lähelle Haapakallioa. Tuo kallio on hänelle aina
rakas; siellä hän viettää kesällä Hemmin kanssa monta onnellista hetkeä.
Haapain suhinassa ja puron lirinässä hän kuulee kosken kuohun
lapsuutensa kotirannalta.
1868