Syyskuu oli keskivälissä. Lehdet koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon
kellot kajahtelivat surullisesti pyhäaamuna. -- Kenen kellot soivat?
Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. -- Teräsen
Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee saattoväki. -- Ja
siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisiin puettuja ihmisiä. Ne
olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.
Niinin posket olivat kalpeat, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä
tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, mutta nyt hän ei saanut
kyynelettä silmiinsä. Hän oli murtumaisillansa, sillä mustalla mullalla
peitettiin kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut, hänen äitinsä.
Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: »Tuo Teräsen joukko ei ikinä
ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei
edes äitiänsä itke.»
»Kyllä minä ne tunnen», lausui eräs leveä lihava akka, »ne ovat
kovanlaatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua,
ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin
musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan velivainajan
niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimisiin, ellei vanha
patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle.
Teränen oli silloin vain vankka työmies, vaikka sittemmin meni
sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta.» Nyt kulki akan
juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen
sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja
mustalaissukulaisuudesta oli erittäinkin halullista kuulijoille.
Hautajaisten jälkeen Niini meni Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että
Niini saisi heillä olla siksi, kunnes hänelle koti hankittaisiin.
Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen
Meskalan kosken kuohua ja äitivainajansa pientä mökkiä rannalla. Voi,
kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koti Nyt ei hänellä ollut
kotia enää. Tyttö arveli huutokaupalle joutuvansa, ja minkäkaltaisen
kodin hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Hän itki katkerasti,
mutta samassa hän kuuli salista puhetta. Se oli patruunan ja tohtorin
ääni. Patruuna sanoi Niinin olleen huutokaupalla ja Niemen Marttiinin
vähimmällä maksulla ottaneen hänet. »Olisin minä tyttöraukalle paremman
kodin suonut», lisäsi patruuna vielä.
»Ohoh», sanoi tohtori, »tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä
ihmisten lasten olla huutokaupalla?»
»Niinpä se on», vastasi patruuna. »Kun kerran vaivaisten kassasta maksu
tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmästä maksusta
ottaa vastaan.»
»Olisin minä pitäjän miehiä», vakuutti tohtori, »niin se ei tapahtuisi,
vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotiin ja maksaisin
köyhäinkassasta kohtuullisen maksun. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei
yksi, niin toinen, jotka määrätystä rahasta ottavat lapsen
kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien
puutteessa; mutta huutokauppa on vain totuttu paha tapa.»
Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille,
jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova
tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle.
Olihan joku maailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.
Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria,
joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin
pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli
luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.
Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: »Älä itke,
Niini, koeta vain aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla
ole yhtään hätää.»
Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komeat vaunut
ajoivat pihaan. Niemen Marttiini siinä oli perheinensä.
Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä merikaupungissa,
jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt
kuin rahasta. Rahan mukaan hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi
ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vain, jos eivät tuoneet suuria voittoja
taskuun. Virkamiehistä ei hän pitänyt mitään; eihän niillä tavallisesti
ollut paljo kolikoita. Pöyhkeänä hän kulki kuin tyhmä kalkkuna, ja
perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista
kaksi jo oli naimaijässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli alaikäinen.
Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoitolapseksi. Siinä oli
koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi
nuorinta lasta.
Marttiinin rouva istui leveänä sohvassa katsellen mielihyvällä
tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komea muodoltansa, mutta tyhmä ja
ylpeä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianonsoitossa ja
tahtoikin sillä loistaa. Nytkin hän seisoi pianon ääressä nuottikirjoja
tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri,
ikäänkuin hän olisi odottanut jotain. Jopa hän viimein kysyikin, eikö
tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja kun Eeva sanoi hänen paraikaa
olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti
puheliaammaksi ja sanoi:
»On se toki onni, että piirissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen.
Monta monituista kertaa hän minutkin on parantanut, kun olen tullut
kipeäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka
päivä pelossa, että mieheni, joka on ylen lihava, voisi saada
halvauksen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas
tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän
Emilian olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin jo,
ettei hän voi naimattoman tohtorin kanssa puhua.»
»Onko Emilia kipeä?» kysyi Eeva. »Eipä hän siltä näytä.»
»On», vastasi rouva. »Jo kauan hän on sairastanut sydämmentykytystä.
Mutta johtui mieleeni, mitä äskettäin kuulin, että patrunessalla on
sisar täällä.» Rouva ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin kaksi ovea
aukeni; toisesta herrat tulivat sisälle ja toisesta Maaria.
Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa.
Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä
oli suuri palkka; olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Tuo ihana
tyttö taas, joka heitä tervehti, niin suloisesti katsellen suurilla
sinisilmillänsä, hänkin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa.
Marttiinin Lassikin seisoi kuin korpikuusi eikä muistanut tervehtiä,
vaan jäi katselemaan Maariaa. Tohtorikin näkyi ihastuksella silmäilevän
häntä ja sanoi vähän hymyillen: »En ole teitä vielä nähnyt tänä
päivänä.» Maaria kumarsi vähän ja kääntyi heti pois, ajatellen
itseksensä: »En voi hänen kanssansa puhua; kumma, miten häntä pelkään»,
ja iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi nyt kuten aina, milloin tohtori
oli seurassa.
Tervehdittyänsä Maaria kääntyi Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan
tarkasteli nuottikirjoja, ja kysyi: »Soitatteko pianoa?»
»Soitan», vastasi Hilda. »Enkä muuta halua tehdäkkään kuin aina soittaa,
se on työni aamusta iltaan.»
»Kyllä soitto on ihanaa, kun sillä itseänsä huvittaa moninaisten
töittensä jälkeen», sanoi Maaria, »mutta aivan yksipuolista olisi
mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti».
Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: »Ei
suinkaan. Tohtori, tulkaa minua puolustamaan! Eikö ole tosi, että yhtä
työtä saattaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa
sairaita päivät pitkät.»
Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilvenauruun, kun Hilda häntä vertaili
itseensä, ja hän sanoi: »Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on
onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä
silloin hän tietää olevansa pieni ase maansa hyödyksi. Varmaan tekin
opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan
yksipuolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vain oman itsenne huviksi
eikä kenenkään hyödyksi.»
»Minäkö muita opettaisin? En suinkaan», vastasi Hilda. »Kuka sitä
tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?»
»Eihän sitä muut tee kuin köyhät», sanoi Marttiinin rouva, »melkein
kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä».
»Ja kuitenkin», vakuutti tohtori, »uhraa moni varallinenkin nuorukainen
halulla rahansa saadaksensa opettajavirkaan tarvittavaa oppia ja taitoa.
Hän tietää olevansa ase, eikä vähinkään, kansansa hyödyksi, ja sepä
tieto täyttää hänen sydämmensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa
hänen raskaaseen työhönsä».
Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: »On tuo mies
todellakin jalo ja järkevä. Hän ei olekkaan ylpeä, niinkuin luulin.»
Nyt tuli Eeva ja sanoi: »Minä tahdon katkaista riitanne ja pyydän Hildaa
soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.»
»Aivan kernaasti tahdon soittaa», vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain
hän lisäsi: »jos vain sillä voin huvittaa muita kuin ainoastaan
itseäni».
Tohtori ei ollut enää kuulevinansa, hän vain puhui Marttiinin kanssa
laivoista ja kaupasta.
Maaria toi uusia nuottivihkoja. Siinä heillä oli monta kaunista
suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: »En
ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja.» Koska
niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän kumminkin tyytyä erääseen
ruotsalaiseen lauluun, joka olikin erittäin kaunis.
Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyt
häneltä: »Ettekö te soita? Vai laulatteko?»
Maaria vastasi sekä laulavansa että soittavansa, mutta kanteletta eikä
pianoa, ja nyt kaikki pyysivät häntä soittamaan. Maaria meni ottamaan
kanteleensa ja rupesi laulamaan Runebergin runoelmaa Talonpojan pojasta.
Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti,
ikäänkuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita,
joita ihana soitto ja laulu oli tuottanut heidän sydämmiinsä. Tohtori
katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli
ruotsista suomentanut.
»Niini Teränen», sanoi Maaria.
»Niini Teränen! Vai se!» huusi Marttiinin rouva kummastellen. Tohtori
sanoi lisäksi: »Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään
kasvatusta.»
»On», lausui Maaria; »hänellä on erinomainen tiedonhalu».
»Niinpä sen sanotaan olevan turhamainen», sanoi Marttiinin rouva. »Mitä
hän tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä
pidettäisiin kovassa työssä, niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi
maailmassa vaatetta ja ruokaa.»
»Vaate ja ruoka on hyvä asia, mutta ne eivät ole kaikki tässä
maailmassa», virkkoi tohtori. »Olisi ainakin suotava, että se, jolla on
kykyä ja halua kaikenlaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.»
Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat
läksivät pois, vieden kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä
muutaman haukunnan, ja Marttiinin komeat vaunut eivät enää näkyneet.
Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille: »Ei sillä tavalla pidä
rikkaita naisia kohdella, kuin sinä teet.»
»Kuinka niin?» kysyi tohtori.
»Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret
puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän
perheensä.»
»Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle
arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä
tarpeelliset ja yhtä arvokkaat, kun vain kukin teemme työmme
kunnollisesti; mutta nuo pöyhkeät ihmiset, jotka rahalla kaikki
punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina
naurettavia.»
Se oli tohtorin viimeinen ilta Tuomelassa tällä kertaa. Jo seuraavana
päivänä hän jätti jäähyväiset ja lähti kotiinsa ajamaan.
Suitset makasivat höllänä hevosen selässä, ja Vakanen tuumaili
itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikäänkuin olisi sillä
saanut ajatukset selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja
siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin hän tuli perille.
Kotinsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt eikä viitsinyt olla
ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä.
Kauan hän käänteli itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä
silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.