Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui
korpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He
olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli
heikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut
puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä.
Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan
äitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa.
Riika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan,
jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja,
luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin
rakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan,
ja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin
Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä
käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta
kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan
tahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi
patrunessa: »Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen
miehen, joka on hänen vertaisensa.» Silloin oli luutnantti vaalistunut
ja sanonut: »Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi
minulta hänet ryöstitte?» Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä
päivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä
seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: »Mitä
Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei
pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla
sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi
rakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.»
Nyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut,
mutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka
kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.
Nyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti.
Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi
kekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja
luki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi
unestansa ja sanoi: »Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. -- Mitä
on kaikki lukeminen auttanut minua?» puhui hän itseksensä. »Mitä luet,
lapsi?» sanoi hän Niinille.
»Lännetärtä ja Runebergin runoelmia», vastasi Niini.
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Runebergin runoelmat -- ne antoi *hän*
minulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi opetin
lapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista
raamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä
maailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi
ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla».
»Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani», -- vastasi Niini, --
»mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka
sain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma
Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi
meidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi
värsyn.» -- Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen
käännöksessänsä:
»Etelässä kaunis Spanja,
Spanja on mun kotimaa;
siellä lehevä kastanja
Ebron rannall' humuaa;
mandelkukat punertavat,
hedelmöitsee viinipuu;
siellä ruusut kaunihimmat,
siellä kirkkahampi kuu».
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Siellä ruusut ovat kaunihimmat, siellä --
siellä -- sinä minun sydämmeni ainoa rakastettu täällä maailmassa, ehkä
pian näemme toisemme --»
»Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen?» kysyi Niini.
»Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.»
»Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi
kaikki kärsimisensä maailmassa ja kaikki ilonsa. Mutta nyt joudu
levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja iltayön lepo on ruumiille paras.»
Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen
ajatuksensa lentelivät kauas ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista
Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös kiitettyä K--n
pitäjää Hämeenmaassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon
puhuvan. Hän ajatteli: »Voi jospa kerran pääsisin sinne, noille Hämeen
korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, jotta laaksot kajahtelisivat!»
Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti
vuoteellensa, ja mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa. Mutta mikä
loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se tuli
ravustajien pärevalkeista. Niitä aina syysöisin näkyy Meskalan kosken
ympärillä. Niini katseli rapuvalkeita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli
takankolossa. Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan
sirinää, mutta Niinille se oli vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa
yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä.
Niinin katsellessa pärevalkeita ne lähenivät ja joutuivat ohitse, mutta
tuossa taas tuli joukko rannalle, päresoitot kädessä. Niini tunsi nuot
ravustajat, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo vieras nuori
tyttö oli, joka kuului heidän seuraansa? Niini muisti kuulleensa, että
Tuomelan patrunessa oli tullut kotiin ja tuonut nuoren sisarensa
kanssansa, ja hän päätti vieraan neitosen patrunessan sisareksi.
Valkeat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli
kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimiseen ja kysyi: »Oletteko,
äiti, sairastunut?»
»Olen», vastasi Riika. »Rinnassani on kova polte. Jos vain tulisi päivä,
lähettäisin sinut Tuomelaan lääkettä hakemaan itselleni.»
Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti yllensä, sanoen: »Äiti,
minä menen oitis Tuomelaan.»
»Ei, lapseni», sanoi Riika, »patrunessa ei vielä ole ylhäällä».
Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä
tykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan
silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. »Voi jospa
olisin päässyt tuolla hevosella!» ajatteli Niini, mutta se oli jo
mennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän
meni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut
rapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan
sisar Maaria.
Maaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada
patrunessaa puhutella.
»Nuotkin ovat aina pyytämässä», ärjäsi kyökkipiika. »Ei nyt kukaan joudu
patrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.»
»Äitini on sairas», valitti Niini, »pyytäkää häntä pian, pian».
»Aina se on sairas», mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön
tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: »Minä menen toimittamaan sinulle
apua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.»
Niini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien
meni hän sitte kotiin.
Vieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori
Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja
teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja
hänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen
ollut häntä sitonut kultakahleihinsa.
Tohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria
tuli sisälle.
»Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar», sanoi patruuna.
Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko
tämän kukoistavan tytön.
Maaria kääntyi Eevaan, sanoen: »Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi
äidillänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle
hankittava?»
Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: »Missä hän asuu? Kyllä minä menen
häntä katsomaan.» -- Saatuansa tiedon hän jätti hyvästi ja läksi
kiiruusti ajamaan sinne. Eeva käski kyökkipiian mennä Niiniä auttamaan
Riikan hoitamisessa.
Ei kauan viipynyt, ennenkuin tohtori tuli Tuomelaan takaisin. Hän
pudisti päätänsä ja sanoi: -- »Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva
hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suurisuinen piika,
jonka sinne lähetit?»
Eeva tuumaili, mutta ei muistanut ketään sopivaa. Silloin Maaria sanoi:
»Kyllä minä menen häntä hoitamaan.»
»Mene vain», lausui Eeva, »kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun
ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua; hänellä ei ole sopivaa puhekumppania
vertaistensa seassa».
Tohtori katsoi epäillen Maariaan ja sanoi sitte: »Joka paraiten loistaa
tanssisalissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.»
Maarian posket punastuivat. Häntä harmittivat nuot tohtorin sanat, ja
hän vastasi: »Paremman hoitajan puutteessa pidän kumminkin päätökseni ja
lähden Niiniä auttamaan.» Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin,
jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkien. Maaria pani kätensä
hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: »Niini hyvä, minä tulen auttamaan
sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotiin.» Maija meni, ja
Maaria jäi lohduttamaan tyttöä.
Niini itki katkerasti ja sanoi: »Äitini, rakas äitini, mihinkä joudun,
jos kuolette?»
»Jumala on orpoin isä», vastasi Maaria.
Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui: »Niin nuori
ja sentään jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?»
»Olen», vastasi Maaria.
»Niin se on», vakuutti Riika, »Jumala on orpoin isä; ja muista, lapseni,
häneen turvata!»
»Miksi hän ottaa minulta äitini?» valitti Niini.
»Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa
tutkistella», sanoi Riika, »vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä
murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.»
Näin kuluivat illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta
kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat hetket, antoi hän
viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut
sairashuoneessa, kun Vakanen taas tuli rantamökkiin. Täällä oli kaikki
käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei
siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman
kuin tähänkin asti.
Vakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei
mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki
kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.
Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi
istumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.
Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja sanoi vähän aikaa
levähdettyänsä: »Lapseni, jo jätän sinut ilman maallista turvaa. Ja
muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää
hyvästi, pieni Niiniseni! -- Minä tulen pian -- pian -- siellä on ilo
loppumatta, lakkaamatta.» Ja huoneessa, jossa vastikään oli kuulunut
sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon
hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.