Hämeenmaassa kartanot useasti ovat rakennetut järvien rannoille, ja se
onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on »maa tuhatjärvinen.»
K--n pitäjän pappila on myös rakennettu lähelle K--veden rantaa.
Pappilan asuntohuoneitten akkunoista on näköala erittäin kaunis, sillä
suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä
K--veden lahti. Asuntorivin toisella puolella on piha, ja siitä on vain
muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivumetsän lävitse.
Tässä kauniissa seudussa kasvoi rovasti Honkasen seitsemäntoistavuotias
tytär Maaria niin vapaana kuin kukka koivun juurella tuolla metsässä.
Maarian äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessansa. Yksi vanhempi
sisar ja veli oli hänellä elossa; mutta Eeva, joka oli viisitoista
vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan
kartanoon Tyrvään pitäjässä. Vaan Aatu veli oli kahdenkolmattavuotinen,
iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha rovasti,
joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Kun
ilma oli kaunis ja raitis, sai hän juoksennella ulkona, mutta kun se oli
pilvinen, luki hän ahkeraan isänsä kamarissa.
Maarian sisar Eeva oli nyt lastensa kanssa pappilassa. Lapset
leikitsivät puutarhassa, ja Eeva istui Maarian kanssa lehtimajassa
katsellen pienoisia.
»Maaria, sinä olet täällä niin yksin», sanoi Eeva. »Huomenna, kun lähden
kotiin, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain kasvat ilman
äidillistä ohjausta.»
»En tahdo jättää vanhaa isääni yksin», sanoi Maaria, »mutta muutamaksi
viikoksi tulen mielellänikin».
»Isä kyllä antaa sinun tulla vähän maailmaa katselemaan», vakuutti Eeva,
»ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä».
»Eivät ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset
järvet», vastasi Maaria, »enkä usko, että aikani kuluisi siellä
kauemmin. Taas jos äidillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vain
koivumetsän lävitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti
minulle ja Hanna kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu päiväkin».
»Entä Hemmi», kysyi Eeva vähän nauraen, »onko hän mielestäsi kuin veli?»
Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat: »Tulee vieraita,
Koivumäen herrasväki!» ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja
Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät iloisesti heitä
vastaan. Nyt tuli myös rovastin kanssa majuri rouvineen puutarhaan, ja
kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli lämmin ja tyyni.
»Noh, Maaria kukkani», sanoi majuri, »sinäpä aina päivästä päivään tulet
koreammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos vain
joudut saamaan itsellesi kartanon.»
»Kotini on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on herttaista olla»,
vakuutti Maaria, »en tiedä mitään parempata.»
»Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat», vastasi majuri.
Nyt tuotiin kahvia. Sen juotua nuoret läksivät pallonheittoon, ja seuran
vanhempi puoli istui lehtimajassa katsellen nuorten iloa. Eevan
vanhimmat lapset saivat myös olla pallonheitossa, mutta pienemmät
leikitsivät sannassa ja katselivat, miten koreat pallot kilpailivat
pääskyjen kanssa ilmassa.
Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen
rouvansa läksivät hevosella pois, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin
meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta rovasti sanoi hänen jo menneen
Maarian kanssa. Kuultuansa sen Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti heidän
jälkeensä Aatun kanssa.
Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan
hiljaisuudessa haapain suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman
askeleen päässä maantiestä ja melkein puolimatkassa pappilasta
Koivumäelle. Siihen asti nuoret useasti saattoivat toisiansa, ja sinne
nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä siksi,
kunnes veljet sinne joutuisivat.
Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: »Eivätkö veljemme tule
jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.»
Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raikkaalla ja selvällä äänellänsä Oksasen
kaunista laulua: »Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa» j. n. e.
Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian posket
hehkuivat, hän oli iloinen ja innostunut. Hemmi ei saanut silmiänsä
neitosesta. Hän sanoi Aatulle: »Miksi lauloit Savonmaasta? Mikä on
suloisempi kuin Hämeenmaa?»
»Laulan, niinkuin laulun sanat kuuluvat», vastasi Aatu, »ne ovat ihanat,
ei niitä sovi parantaa. Olisin kenties paraiten sinun mielestäsi
onnistunut, jos olisin laulanut: 'Mun muistuu mieleheni nyt suloinen
Maaria.'
Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuudenystävä eikä piitannut
mitään Aatun pienestä pilasta.
»Aatu on aina vallaton», sanoi Maaria, »älä pahastu, Hemmi, hänen
puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan;
senpätähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä».
»Tuomelaan, -- vai lähdet sinä Tuomelaan! Mutta älä unohda
lapsuudenystäviäsi, Maaria!»
»Mitä vielä», sanoi Maaria. »Vaikka kaikki muu unohtuisi maailmassa,
niin lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki
nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse
juosta lirisee.»
Hemmi juoksi ottamaan muutamia lemmenkukkia puron rannalta ja antoi ne
Maarialle, sanoen: »Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi». Maaria kiitti
ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin
kotiinsa.
Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt
erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen hän kertoi
sisarellensakin, mutta Hanna sanoi: »Ei ole Maaria lapsi enää. Eikö
nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata?»
»En tiedä», vastasi Hemmi. »Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä.
Silloin hän tuli aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.»
»Ole huoletta! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana», vakuutti Hanna.
Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli kuitenkin tyytyväisempänä kotiin
keskusteltuaan sisarensa kanssa.
* * * * *
Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: »Ah, lemmenkukkia! Ne ovat
varmaankin Hemmin antamia.»
»Niin ovat», vastasi Maaria, »ne kukat ovat aina olleet lemmikkejäni.
Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle».
»Ja Maaria oli iloinen», vakuutti Aatu. »Etkö ymmärrä, Eeva, että hän on
varsin mielistynyt Hemmiin.»
»Aina sinä olet paha», sanoi Maaria. »Hemmi on minulle rakas
lapsuudenystävä, mutta rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka
tulee, en ole siitä liioin surullinen enkä iloinen.»
»Saammepa nähdä», oli Aatun vastaus.