Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon
uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli
kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä
torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa
olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi
päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei
kuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä
tänään Jaakko oli häitänsä viettämässä.
Mäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja
pihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta
porstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin
kevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä
oli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat
työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä
ja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka
hän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori
puuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti
porstuakamariin, sanoen:
»Mene, Jaakko, katsomaan, joko rovastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla
pihalla soittamassa.»
Jaakko meni, ja näki pihalle jouduttuaan rovastin jo lähenevän
kääseissään. Mutta tulivatpa sieltä vielä toisetkin kääsit. Jaakko
tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitte sisälle, iloisesti
huutaen:
»Mikko, menkää pian soittamaan, rovasti tulee ja kartanon patruuna
myöskin.»
Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä
Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palvelijansa onneen
osaa ottamaan.
Torpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi
koristetussa häätuvassa. Vanha rovasti meni paikallensa vihkituolin
yläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsiusparia vain
odotettiin; -- mutta jopa se nyt tulikin. Ei ollut Liisu mikään sulotar,
mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiinkaunista
morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui vihkituolin eteen?
Rovasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun morsiuspari polvillensa
laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi heidän päänsä ylitse.
Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja telttatyttöä piti niin
korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se olisi koskenut
morsiamen kruunuun, ei se hyvää olisi ennustanut.
Vihkimisen jälkeen rovasti puhui ensin muutamia kauniita sanoja nuorelle
pariskunnalle, ja sen jälkeen sukulaiset menivät heille onnea
toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsiusparin luokse ja antoi heille
kättä, sanoen:
»Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille
kyllä Jumala lainaa rikkautta.» Ja kääntyen sulhasen puoleen hän lausui
vielä: »Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan entiseltä
leikkitoveriltasi; ehkä se on sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä
uutisasunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina autoit
minua, kun löimme leikkiä toverien kanssa.»
Kaste kimmeltää kevätaamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen
luontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunistivat
nuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän
poskillensa.
Kun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja
näki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa
sanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osottanut; kyyneleet vain vierivät
hänen silmistänsä -- hänellehän patruunan antama lahja oli jo koko
rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli antanut
Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta kestänyt.
Mutta muori tuli kutsumaan vieraita päivälliselle, ja nyt kaikki
läksivät toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit olivat
asetettuina pitkille pöydille. Näitä tyhjentämään muori hyväntahtoisesti
vieraitansa kehoitti, ja siinäpä hän vaivat näki. Muutamia hän veteli
käsikynästä, toisia tuuppaeli selkään -- aina kehoittaen menemään
eteenpäin -- eihän kukaan tahtonut ilman noita ystävällisiä tuuppauksia
olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Kylläpä päivälliset kestivätkin,
sillä jos muutamista astioista ruoka aleni, niin toisia täysinäisiä
tuotiin sijaan.
Päivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä
nuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä hän
nyt otti paperin taskustansa, sanoen:
»Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt Jaakon
ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken omaisuuteni, ja
sitä on nyt minulla rahaa lainassa kaksi tuhatta ja sata markkaa sekä
kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitte kaikenlaista irtainta tavaraa
vähäisen.»
»Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: Kyllä Jumala
lainaa rikkautta --»
»Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu», vastasi muori.
»Kiittäkää, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin runsaasti
huolta pitänyt.»
Jaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä ja kiittivät vielä hänen
antamistansa hyvistä neuvoista.
»Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet», sanoi Mikko, »tämän tein,
jotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme häätupaan,
sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan.»
He läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin paraikaa kynttilöitä, sillä
päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi. Kahvia
tarjottiin vieraille; mutta kun sitä oli juotu, katsoi patruuna
kelloansa ja sanoi sitte:
»Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen
kanssa.»
Mikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan
iloista polskaa. Patruuna pyöritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen
tanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:
»No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska. Tulkaa vain, ovathan
nämä vanhimman lapsenne häät, kyllä vielä jaksatte pyöritellä. Jaakko,
tule sinäkin -- no niin, nyt meitä on neljä.»
»Hei! Eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään», sanoi Mikko,
»tarvitseehan minun laulaakin.» Ja nyt hän rupesi rallittamaan:
Tuii -- tuli tuli tuli tui tuli tullaa,
tui tui tuuli tui tuli tui.
Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa,
tui tui tuulii tui tuli tei.
Tuii -- j. n. e.
Mikon laulu herätti yleistä mieltymystä, ja kaikki, sekä nuoret että
vanhat, iloiten pyörivät lattialla.
Polskan tanssittuaan sanoi patruuna:
»Nyt on minun jo aika lähteä. Kustu, mene valjastamaan hevosta. Sinä
pääset takaisin tänne, kun olet saattanut minut kotiin.» Sitte hän
lausui Mäkelän väelle: »Hauska on minun ollut täällä teidän parissanne,
kun olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin. Jääkää hyvästi!»
Ja käteltyään heitä hän läksi pois.
Kohta patruunan mentyä rupesi myöskin rovasti lähtöä tekemään. Muoria
hyvästi jättäessään hän sanoi:
»No muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä olen
toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika.»
»Niin on, rovasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että
meidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin.»
Rovasti hymyili, vastaten: »Oikein sanoitte!» ja sitte hän jätti hyvästi
kaikki häävieraat. Mutta myöhään yöllä, kun tähdet jo valaisivat synkkää
syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän häätuvasta.